[s. 13]joisrinteellä.- Tellervo laski minut alas ja jo kävimme käsitysten vuoren jyrkännettä ylöspäin. Jonkun aikaa käytyämme olimmekin jo saavuttaneet vuoren kukkulan, johon jäimme hetkeksi hengähtämään, tuuheain tuomien tuoksua nauttien. Ja mitä ihana näköala tästä aukeni silmilleni! En ole sitä koskaan unohtava. Katsoessani näin kaakkoseen, lounaaseen ja etelään päin Tuomivaaran rinteitä alas, kohtasi silmiäni mitä ihanin puisto ikivanhoja tammia, korkeita koivuja, punakäpysiä kuusia ja muita puita, ja siellä täällä ylvästeli yrttitarhoja kauniine kukkineen; mutta ei tässä kyllin, sillä puiden välitse pilkisteli esiin punaiseksi maalattuja, erittäin somia rakennuksia, ja tämän kylän keskellä oli kolme suurta linnaa.
„Mikä on tämä kaunis kylä?” kysyin Tellervolta.
„Se nyt un meidän metsäläisten kotikylä, se on isäni ja äitini ja kaikkien heidän lastensa ja käskynkuulijoittensa, sanalla sanoen: Tapion kansan asuinpaikka, se on Tapiola tarkka, mieluisa Metsola.” Näin puhui ihastuksissaan Tellervo ja osoitteli minulle etusormellaan eri kohtia tuossa tavattomassa taulussa. „Nuo pienemmät majat”, jatkoi hän, „ovat metsän tyttöjen töllejä, mutta nuo kolme suurta linnaa ovat isäni ja äitini. Yksi on niistä puinen, toinen luinen ja kolmas kivinen. — Ja nyt lähdetään sinne.”
Otti minua nyt taas Tellervo kädestä ja alas astuimme Tuomivaaran kukkulalta. Eikä aikaakaan, ennenkun oltiin Tapiolan taivaallisesti kauniissa kylässä. Mutta enhän minä pysty kertomaankaan mitä kaikkea kauneutta ja kalleutta täällä oli. Voi herranen aika! Kas noita somia punaisia puutupia kauniitten köynnöskasvien kierrossa! Kas noita ylpeitä yrttitarhoja kirjavine kukkineen! Kas noita tuuheita tammeja taivasta tavoittavine latvoineen! Kas kolme komeaa linnaa!
Mutta opastakoon nyt meitä Tellervo Tapiolan tavattomassa talossa.
