[s. 15]sisältäpäin oli kiiltävää kultaa. Oli siellä jos jotakin näkemistä. Seinät olivat kultakarvaisia metsänotusten nahkoja, huonekalut kultaisia puukaluja, makuusijat niin ikään pehmoisia karhunnahkoja kullasta ja niin edespäin. Ja huoneita oli kymmenittäin. Yksi oli Tellervon makuukammari, toinen hänen veljensä Nyyrikin, kolmas ruokasali, neljäs tanssisali, viides juomasali, kuudes luultavasti laulusali j. n. e.; en tiedä mitä kaikkia tarkoituksia lienevät täyttäneetkin nämä kaikki suojat.
„Tämäkö koko linna on nyt sinun?” kysyin Tellervolta.
„Tämä on minun ja veljeni Nyyrikin”, vastasi hän. „Ja nyt saatamme lähteä katsomaan toisia linnoja.”
„Mutta missä se Nyyrikki tällä haavaa on?” kysyin mä.
„Hän lienee tätä nykyä metsässä veistelemässä pilkuja puihin, rakentamassa rasteja vuorille metsänkävijäin johdoksi. Lähdetään nyt!”
No, astuimme ulos Tellervon ja Nyyrikin linnasta ja kävimme katsomaan toista linnaa, joka oli aivan vieressä. Se oli luinen, oli kokonaan rakennettu eläinten luista, joita oli hyvin taitavasti liitetty yhteen, niin että seinät olivat ihan sileät. Ehkä oli päältäpäin höylättykin, sillä niin sileät seinät olivat. Ihan valkoiset olivat. Ja kuusi ikkunaa oli kussakin seinässä, kuusi kulta-ikkunaa, luultavasti kulta-lasia nekin, niinkuin Tellervon linnassa. Astuimme ovesta sisään.
„Nyt saat nähdä äitini, metsän kuningattaren, metsän ehtoisan emännän, metsän metisen muorin”, lausui Tellervo ja talutti minua kullalta kiiltävän etehisen läpi suureen saliin, joka oli täynnänsä väkeä, niin että oikein säikähdin. Tellervokin vähän säpsähti.
„Millä tuulella on Mielikki äiti tänään?” kysyi Tellervo eräältä huonoihin vaatteisin puetulta mätäsilmäiseltä naiselta, joka seisoi oven suussa.
