[s. 35]kin ja enimmiten koko elävästä luonnosta. Viimein hymyili hän kuitenkin mielihyvissään minulle ja kiitti-minua siitä että olin tullut metsän kuningasta tervehtimään. Ja niin lempeältä näytti hän nyt, ett’en luule muualla maailmassa niin lempeää ja hyvänluontoista hallitsijaa olevan. Oikein ulkoa ihaillin.
Tapion laulun loputtua tuli Tellervo minua suutelemaan, Tellervo tyttö tylleräinen, utupaita hienohelma, hivus keltainen korea, ihana Tellervo, joka opastajanani Tapiolassa minulle niin mieluisat hetket valmistanut oli. Suloinen oli simasuisen sinitytön suudelma, ja siihen uinahti Tutto poika, vaipuen alas Tapion aitan vesi-ammeen portaalle ja kuunnellen vielä puolinukuksissa miten metsän tytöt hiljaista iltaman lintulaulua lauloivat. Tähäu jäi kai yötänsä viettämään myöskin Tapio puolisoineen ja koko Tapion kansa.
Heräsin unestani viimein. Mutta mikä ihme olikaan tapahtunut! En herännyt samasta paikasta, johon nukahtanut olin. Kadonnut oli koko Tapion aitan kultakunnas, kadonnut koko Tapion kansa. Katselin ympärilleni, hieroin silmiäni ja katselin; mutta miten katselin, miten hieroin, poissa oli kaikki. Ja missä olin minä itse? Niin missä? Makasin kun makasin suurella kivellä, mutta ei se ollut Tapion kultakunnas; olipahan tavallinen kallio järvessä, sama kallio, jolta Tutto poika isänsä kanssa monta kertaa oli ahvenia onkinut. Kivi oli aivan erään pienen saaren lähellä. — Muistelin kaari-
