[s. 41]keikkoja vedessä. Ja pian kyllä näin verkkojen kiiltävän kaloja vain. Kohta kai oli jokaisessa silmässä kala. Katsoin nyt vesipuollo-katostamme järven pinnalle, joka päällämme päilyi. Veneitä souti siellä ristin rastin, joka veneessä pari kolme miestä. Aallotar selitti että nyt tulevat ihmiset verkkojansa kokemaan. Ja jo näinkin, miten miehet vetivät verkkonsa ylös ja kuinka iloiselta he näyttivät, kun niin paljon kaloja saivat. — Tällä tavoin siis suosi Vellamon väki kalastajia, ja somaa oli tätä katsella.
Mutta kun verkot oli koettu, näkyi veden pinnalla syntyvän kova myrsky. Kuului veden allekin asti kuinka aallot pauhasivat ja veneiden laitoja pieksivät. Ja kova näkyi hätä olevan kalastajilla. Soutivat, soutivat minkä jaksoivat, mutta myrsky näkyi heidät voittavan. Ja jo tuolla kaatui vene, ja kaksi kalamiestä joutui veden valtaan. Toinen osasi uida ja pääsi erääsen toiseen veneesen, mutta toinen upposi syvyyteen.
„Voi, voi”, hundahti Aallotar, „jo tuossa hukkui mies!” Mutta samassa rupesi tyttö taas laulamaan, tällä kertaa toisella nuotilla. Ja nyt uivat kaikki Vellamon neidot hyvin lähelle veden pintaa, kääntyivät selin siihen päin, ja heidän pitkät tuuheat hivuksensa levenivät pitkin pintaa. „Jo nousee vesiruoho”, kuulin huudettavan kalaveneistä, „jo asettuu kai tuuli.” Ja niin kävikin. Vellamon neitojen hivukset kun kohta peittivät melkein koko järven pinnan, eivät aallot enää niin korkeina kohonneetkaan.
„Ihmiset sanovat”, lausui Aallotar, „että vesiruohon noustessa pintaan aallot asettuvat, mutta he eivät tiedä, että tämä heidän vesiruohonsa on ainoastaan Vellamon neitojen hivusta. Sillä tavoin veden väki ihmislapsia merihädässä usein auttaa. Ja Aallotar nämä neidot laulullansa työhön ohjaa. Nyt omat pelastetut nuo kalastajat.”
