„Oi, sä pikku poika parka,
Mitä sie tulit Manalle,
Kuta Tuonelan tuville,
Ennen Tuonen tahtomatta,
Manan mailta kutsumatta?”
Minä vastasin että Syöjätär syynä Tuonelaan tulooni oli.
„Ukko sinut vieköön!” sanoi Tuonetar ja istui jälleen värttinäänsä vääntämään.
Nyt tuli tupaan harteva nuori mies, jolla näkyi olevan rautaiset kourat.
„Kuka tuo on?” kysyin hukkuneelta mieheltä, joka vainajan elämää eli.
„Hän juuri on Tuonen poika, koukku-sormi, rauta-näppi”, vastasi mies, „ja käykäämme nyt hänen perästänsä, kun hän lähtee ulos, niin saamme nähdä mitä hän tekee.”
Heitti nyt Tuonen poika suuren taakan rautaverkkoja hartioilleen ja lähti. Me seurasimme häntä, hukkunut mies ja minä. Saavuimme Tuonelan joen rannalle taas. Ja näimme nyt miten Tuonen Poika verkkoinensa hyppäsi jokeen, uida uplakoi siinä kesken kuohuja, vetäen verkkojansa sekä poikki että pitkin, ristin rastin, suoraan ja vinoon Tuonelan jokea. Ymmärsin kyllä että Tuonelaan joutuneiden ihmisten nyt oli ihan mahdotonta sieltä päästä.
Kertoi sitten mulle hukkunut mies, seistessämme siinä Tuonelan joen reunalla, vielä yhtä ja toista tästä vainajain olopaikasta. Hän kertoi että tuo kohiseva joki kaikilta tahoilta ympäröipi Tuonen valtakuntaa eli Manalan saarta, kuten hän sanoi; että tämä virta on pyhä sekä että tämän virran kautta ovat lujimmat valat vannotut. Kertoi niinikään mies että Tuonelan metsät ovat petoja täynnä, että Tuonelan
