Viija: III. luku

III. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa. Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi alkanut vaatia saalistaan pois.

Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki, että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka, Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin muitakaan.

Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista.

Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se. Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet.

Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui Liisan seuraan.

Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina. Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan nauravuudesta.

Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora, silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet, sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni kuuluu.

Liisa kulki keväällä ulkotöissä, eikä Viija olisi tahtonut siinäkään aivan jälelle jäädä.

– Kovinhan sinä olet vielä nuori, sanoi Reeta. Lue vaan nyt rippikoulun edellä. On niitä sitten omiakin töitäsi, kunhan koulun käyt.

– Vaan kun Liisakin on ulkotöissä, sanoi Viija.

– Vaikka, sanoi Reeta. Liisa on vanhempi ja vantterampi. Ja jos ei olisikaan, niin Liisan on toista...

Selityksettä Viija jo ymmärsi mikä tämän erotuksen teki: Liisan täytyi työllään alkaa ansaita sitä, mitä Viijalla jo ennestään oli, nimittäin rikkautta.

Liisa ja Viija olivat matkalla rippikouluun. Yhdessä venheessä oli muitakin saman kylän tyttöjä.

– Mihinkä te menette kouluviikoiksi asumaan? kysyi eräs piikatyttö Viijalta.

– Eipä me ole vielä päätettynä, mihin tuota menisi, vastasi Viija lyhyesti.

Liisa, joka souti Viijan kanssa vieretysten, sanoi hiljaa:

– Eikös me jo kotona päätetty Mestariin mennä.

– Niinhän me mennäänkin, vaan mitä se tuo tyttö tarvitsee sitä tietää, selitti Viija hiljaa toverilleen.

Nyt jo Liisa huomasi tietämättömyyden syyn ja tunsi hän itsessään vähän sääliä tuota köyhää piikatyttöä kohtaan, jonka olisi ehkä mieli tehnyt tulla samaan kortteeriin. Lieneekö saanut palvelustalostaan ruokaakaan kylliksi, kovinhan oli eväsnyytti pieni.

Kirkkosalmea soutaessa kumahti jo kellojen ääni. Kohta alkoi kuulua ruumisvirren laulua ja joukkoryhmät kuljeksivat hautausmaata edestakaisin.

– Mihinkäs sinä aiot mennä kortteeria? kysyi Viija rantaan tultua Arolan Marilta.

– Tuonne haudankaivajan mökkiin, sanoi Mari.

– Elä mene sinne, sanoi Viija, tule meidän kanssa.

– Onkos teillä jo asunto tiedossa?

– On. Me mennään mestariin.

– Vai jo teillä oli, sanoi Mari. – No jospa minä tulen vaikka sinne. Jouduttautaanhan nyt kirkkoon, sitten sieltä tultua päätetään.

Toiset jäivät jälelle, kun he lähtivät kolmisin kiireellä astua leikettelemään.

– Miten sinä olet laukun ottanut, sanoi Viija Marille, kun olivat matkaa kulkeneet.

– Onhan tämä vähän rumempi kantaa kuin nyytti, vaan kun isä käski tämän ottaa, niin en ilennyt puhua mitään, selitti Mari.

– Olipa tuo nyytti tai laukku tämän matkaa, sanoi Liisa lohdutukseksi.

Saatuaan tavarat huoneeseen, alkoivat he astua kirkolle.

Toimituksen loputtua tuli kirkkomaan portilla Tuomelan emäntä Viijaa tervehtimään ja oli oikein ilmeisesti ihastuksissaan.

– Minulle jo tullessa kävi aivoot, että tapaan minä jonkun tuttavani, selitti emäntä. – Ja nyt pitää Viijan lähteä meille, kun ei yhtään kertaa ole tullut käydyksi, vaikka ollaan omaisia ja kohta kymmenen vuotta oltuna tuttavia.

– En minä pääse, kun huomenna alkaa koulu, sanoi Viija.

– Kyllä siihen kerkiää, sanoi emäntä. Aamulla varhain kyyditään. On meillä hevosia. Joilla toki ajetaan useampi päivä täällä, eikä sillä ole väliä.

– En minä kuitenkaan nyt pääse.

– No ensi lauantaina varmaan joutaa ja kun täällä on tarvis muutenkin käydä, niin silloin pitää Viijan ihan varmaan tulla.

– Vaan jos tämä Liisa ei lähde, sanoi Viija.

– Tulette vaan yhtä matkaa, mutta jos ei Liisan haluta tulla, niin kuluuhan se aika täälläkin.

– En minä yksinäni, sanoi Viija.

Emännän täytyi ruveta Liisalle hyväksi ja tämä lupautuikin tulemaan.

– Onko tämäkin kolmas yhtä joukkoa? kysyi emäntä.

– On, selitti Viija. Tämä on Maria Arolainen, meidän kanssa yhdeltä kylältä.

– Tulkaa vaikka jokainen, sanoi emäntä. – Ja nyt minun pitää lähteä. Se teidän koulu alkaa huomenna. Maisteri kuuluu tulevan ensin tutkimaan. Elkää vaan hätäytykö lukiessanne. Se on se maisteri käynyt usein meillä kulkiessaan ja on hyvin lauha mies. Petu sitä kerran kyyditsikin ja aivan koko matkan niillä oli puhetta piisannut. – Hyvästi nyt, tulkaahan sitten! varoitti emäntä vielä mennessäänkin.

Viikon kuluessa tyttöjen lukutaito tutkittiin ja perjantaina saivat huonoimmat mennä kotiinsa lisää oppimaan. Jälelle jääneet viettivät ilomielin lomalauantaitaan. Mestarin pihamaalla juoksi kymmenkunta tyttöä ”leskeä”. Siinä helmat humisivat ja tuon tuostakin sattui kiireessä menossa sujahtamaan pitkin maata.

Hauskimmallaan oli lesken juoksu, kun Tuomelan isäntä Sylvi ajoi kartanolle. Viija erosi kohta leikistä ja toisetkin seisahtuivat.

– Mitä me tuota katsotaan, juostaan pois, sanoi joku joukosta.

– Se on tuon Viijan hakumies, selitti Arolan Mari hiljaa.

– Minnekä sitä haetaan?

– Tuon Tuomelan isännän kotiin. Onko ne omaisia?

– Tuskin yhtään.

– Vai niin. Ja yhtä kaikki on tultuna asianalkain hakemaan. Mitäs se alkaa olla ... saa nähdä, puheli tyttö.

Sylvi tuli Viijaa tervehtimään ja tahtomaan kotiinsa. Eihän siinä Viijalla ja Liisalla ollutkaan enää inttelemistä, kun olivat emännälle niin varmaan luvanneet, mutta Mari ei taipunut ollenkaan.

– No lähtään me, jotka lähtään, sanoi Sylvi ja meni hevostaan päästämään.

Alkakaa vaan mennä, kiirehti Saara, ja viekää minulta emännälle paljon terveisiä.

Kiireellä kiipesivät tytöt kärryihin ja itse Sylvi astua potkaisi pitkillä säärillään perästä. Sitten hän asettui etunojaan istumaan ja tapansa mukaan venäyttäen leukaansa, nykäisi hevosen juoksemaan.

Valtatielle tultua otti Sylvi ohjakset lujalle, niin että hevonen konkaroi yksissä jalkainsa teissä ja löysätessä aina hyökkäsi pitkiä laukkoja. Tytöt olivat ensi kertaa tämänlaisessa menossa. He istuivat jännitetyssä asennossa pitäen pitkät henkäyksen väliajat ja seurasivat tarkasti hevosen jalkain liikettä, sekä Sylvin torveksi mytistettyjen huulten miuskutusta.

Metsäisimmille taipalille tultua muuttui meno tavalliseksi.

– Oletteko ennen käyneet täällä päin? kysyi Sylvi samalla sylkäistä ruikaten maantielle.

– Ei ole käytynä, vastasi Viija.

– Vai ei. Lyhyt matka tämä on. Ei tässä mene kuin vähän toista tuntia toisilla hevosilla ajaessa, vaan tämä otettiin lampuodilta velasta, ja näkyy olevan huonokulkijata sukua.

– Meneehän tämäkin, virkkoi Viija jotain sanoakseen.

– No kyllähän tästä tulee, kun on meillä muutamia vuosia ... hyvä hevonen tästä vielä tulee.

Sylvi veti ohjakset lujemmalle. Hevonen konkaroi taas vähän, vaan painoi sitten päänsä rintaan kiinni ja näytti päättävän kulkea loppumatkan omin apuinsa.

Perille tultua oli emäntä rappusilla vastaan ottamassa, pyyhki kiireellä käsiään emännöitsijäliinaansa ja siinä samalla puheli:

– Tulipahan sieltä vieraita. Suutani vasta syyhyttikin niin napakasti oikealta puolen. – Tässä ollaan niin jokapäiväisissä, kun lapoin vastikään rieskoja uunista. Kätenikin ovat niin nokiset... No, terve, terve!... Tulkaa tänne kamariin, vaikka kyllähän tämä on vielä niin huonossa laitoksessa. Istukaahan nyt täällä yksinänne, minulla on vielä vähän tekemistä tuolla tuvassa. Tytöt jäivät kahden. Kamari oli suuri, seinät jolloinkin kalkitut, samoin laki. Laen keskikohdalle oli maalari kyhännyt erivärisen pyörylän ja vedellyt keskuksen täyteen kaikenlaisia koukeroita. Toisella seinämällä oli sänky, tyynyjä täyteen pakattuna, toisella suuri kaappi ja sen kohdalla seinään kiinitetty tummunut ”diploomi”, joka oli saatu kymmenen vuotta takaperin ”hyvästi hoidetusta varsasta.” Muutamia tuolia oli ympäri huonetta ja perällä akkunan lähellä suuri kello. Siinä oli kaikki mitä tytöt äänetönnä katsellessaan näkivät.

Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti muilla toimillaan.

– Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset, sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet.

Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta. Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää.

Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä huoneesta, jossa särettiin sokeria.

Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset.

– Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi emäntä naurusuulla.

– Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi.

Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä:

– Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa, vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo.

Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi muistiinpanojen loppuneen.

– Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan.

– Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa.

– Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja muita?

– En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa.

– Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas.

– Miten tuo lienee, sanoi Viija.

– Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi.

Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä puheeseen:

– Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...?

– Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua, mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.

Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret sujuneet painon alla.

Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja leipää, leipää ja voita.

Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään, olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada. Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön sekalaisessa unien maailmassa.

Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan.

– Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä. – Elkää pitäkö mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin hyvästi.

– Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti kirkolle.

– Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä olette, vakuutti emäntä.

– Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi Viija.

– No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään, minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä kirkkoon.

– Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija.

– Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä. – Ja onhan täällä Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään.

Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän kävelemään tyttöjen rinnalla.

– Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu.

– Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee, sanoi Viija.

– Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu mielissään puheensa aineesta. – Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi.

– Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä, vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut, jos olisi kertonutkin.

– Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla.

– Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti.

– No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä, ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta.

– En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille.

– Ei täällä ole puheet mutkaisempia kuin sielläkään, vaan pitää sitä toki kartella koululapsille luvattomia puhumasta.

– Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran koululapsille.

– Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan.

– Mitä ne on ne luvat?

– Pitäisikö ne sanoa?

– Sanoo vaan pois.

– No, mieslupa yksi.

– Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta.

Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven.

– Tämänlainen meillä on navetta, vaan uusi se on tehtävä, pieneksi alkaa käydä. – Täällä on härän parsi, neuvoi hän ja meni romauttamaan seinään lyötyjä, tyhjiä rautavitjoja. – Se on niin vahva puskija, ettei ole yhtään härkää koko kylällä, joka sille toppaisi. Nyt se on tuolla karjamajalla, jossa on muukin karja.

Emäntäkin tuli sinne ja alkoi jo ulompaa puhella:

– Kun toit vieraat tuota vanhaa navettaa katsomaan, joka on aivan kohta hajoitettava ja uusi isompi tehtävä sijaan. – Lähtekää nyt vieraat ruualle.

Paljon oli nytkin ennätetty laittaa keittoja, vaan vähän nurkui emäntä vierasten syövän.

Kahdella hevosella sitten lähdettiin. Petu ohjasi oriilla vieraita ja emäntä ajoi Vesterin kanssa perästä. Tästä vanhimmasta pojastaan, joka taisi olla järjeltään vähän vajanainen, ei emäntä paljon koskaan puhunut ja harvoin käypä vieras ei häntä osannutkaan luulla talon mieheksi.

Kun oli virstan verran kuljettu, huusi emäntä edellä ajaville, että eiköhän ala varsaa väsyttää, jos tulisi joku henki tänne.

Liisa hyppäsi heti tielle ja meni emännän hevoseen. Nyt tuli etukärrissä mukavammaksi istua. Petu suisti kahdella kädellä ja peipon nuotilla aina oriilleen viheltää huihautti.

– Ketähän ne nuo edelläajajat ovat, jotka näkyvät niin alituistaan puhelevan? kysyi Viija puheen aluksi.

– Näkyy olevan Mättäikön poika morsiamineen, sanoi Petu.

– Entäs tuo morsian?

– Siitä se on läheltä, muutaman köyhän talon tyttö.

– Milloinkahan nuo vihitään!

– Milloin vihittäneen... Se tuo morsian taitaa vähän peräillä ja sulhanen kuuluu luulevan, että minäkin siihen olen syypää, ettei hän saa, vaikka saisihan hän panna arvaamalla, että minä sitä en mene pidättelemään. Pyhäilta-tanssissa minä olen sitä aina tanssittanut, kun se on hyvä tanssimies ja siitä se on tuo poika suuttunut, kun on saanut katsoa päältä, eikä se itse paljon osaakaan.

Nuo edelläajajat olivat jo niin lähellä, että puhe olisi heille kuulunut. Petu antoi oriinsa hyökäistä edelle. Viija katsoi sivumennessä noita kumpaakin, joista vasta oli puhe ja ne näyttivät niin kovin mitättömiltä, matalissa kärryissään, joita laihanpuoleinen pieni hevonen vetää nytkätteli. Tarkasti nekin katsoivat, vaan eivät he pitkältä perässä pysyneet.

Loppumatkalla ilmaantui muitakin kirkolle ajajia. Niiden edelle oli niin uhkea pyhkäistä, kuin ori silloin veti kaulansa vanteelle ja kovasti hirnaisten kiidätti kärryjä, joiden teräsvieterit niin hyvittelevästi hytkyttelivät istujaansa jokaisen kuoppuran yli tultua.

– Onko täti tullut? oli ensimäinen kysymys Mestariin tultua.

– Ei kuulu päässeen, kun Samppa oli särkenyt jalkansa, selitti Saara.

– Pikku Samppako? kysyi Liisa säikähtyneenä.

– Ei kuin isäsi.

– Isä? No millä lailla?

– Niittylatoa korjatessaan. Vaan ei Liisan pidä tulla hyvin pahoilleen, kyllä siitä kuuluu kalu tulevan, rauhoitti Saara.

– Kuka sieltä toi sanan?

– Tämä koulutyttö.

– Onkos meille lähetetty ruokaa? kysyi Viija.

– Kyllä on, sanoi Saara. Tämän saman tytön mukana oli Reeta laittanut suuren nyytillisen.

Liisa meni kiitollisuudesta tyttöä puhuttelemaan ja kysyi sitten:

– Miten sinä jaksoit kantaa?

– Jaksoinhan minä, kun pääsin enimmät matkat veneessä ja oma nyyttini oli pieni, selitti tyttö.

Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että:

– Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile, kyllä minä annan lisää.

Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin kertaa, että ne ovat maitoon ”sakramin” kanssa tehtyjä.

– Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.

Viija tuli luokse ja kysyi:

– Mitäs teille kuuluu?

– Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti Tiina. – Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä. ”Kylässä on”, sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen... Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois... En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No, pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.

Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan, se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa. Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui puheensa lopputotuudeksi:

– Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden ... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä, Kotaniemessä kaikin puolin.

– Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan, sanoi Viija.

– Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän tuulen suunnat.

Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi, kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen Santun hevosessa.