Viija: V. luku

V. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Nuotan vetäjätkin ovat alku-apajan vetoaikana tyynempiä, nyhjyttelevät, verkalleen vain nyhjyttelevät, ikäänkuin houkuttelemalla luokseen pyytelevät, mutta kun alkaa nuotta tulla lähemmä maata ja verkot tihenevät, silloin syntyy loppukopakka. Viijan saannista tuli samanlainen nujakka. Nekin, jotka eivät olleet kuuluvia koko asiaan, kiistelivät siitä, kuka sen on kelvollinen saamaan ja kuka ei. Itse asianomaiset olivat pahimmassa pulassa. Ne ajattivat asiamiehillä kehumassa itseään ja rikkauksiaan, ne kirjoittivat kuin tuskaiset ja moni kamari lienee sen asian takia sisäpuoleltaan kaunistettu. Jo luultiin saatavan asia hyvään alkuun, mutta kohta kuului tulleen toinen suositumpi väliin.

Kevätpuoleen talvea tiedettiin jo kertoa, että Tuomelan Petu aina viikon parin päästä ajelee aisakellossa Kivirannalle. Sitten se vasta aikainsa päästä ilmestyi julkisesti sulhaseksi, ja se käynti olikin vielä suurempaa ja loistavampaa kuin Santun käynti.

Kun asia oli alulle saatu, pidettiin kiirettä. Viikon päähän tehtiin kuulutuskirjaan panoliitot. Syrjäiset voivat vielä iloita tiedostaan, että Viijan setä, jolla on holhoojana sananvalta, panee tätä tuumaa vastaan. Tuomelassa se tiedettiin, ja niinpä oli jo varalta otettu mukaan lautamies, tuo ainainen avuntuoja. Nyt ei holhoojata hyvin kauan houkuteltu, kysyttiin vain, että tuleeko lupa vai ei. Jos ei tule, niin oikeuteen käsky on valmis ja sitten ostetaan välikäräjät, ja silloin ei mene monta viikkoa kun luvan täytyy tulla.

Viijalle tämä sedän vastusteleminen oli yllykkeenä, tuskinpa muuten olisi tullut annetuksikaan kuulutuskirjan tekolupaa. Viija oli tottunut siihen, että kaikki myöntyvät hänen tahtoonsa, ja kun setä ei niin tehnyt, tuli häntä kohtaan uhkamieli.

Esa kun näki, ettei tässä vastustelemisella pitkältä pääse, niin antoi luvan.

– Parasta se on, selitti hänelle Petun puhemies. – Jospa sen tautta tuleekin yksi vihamies, niin eihän se muuta voi, kuin jos niillä saamisillaan sinua vähän ahdistelee, mutta on sinulla yhtä hyvä tuki tästäkin vävypojastasi.

– Mitä minä niistä ahdistelemisista tässä asiassa, sanoi Esa, sillä hän ei tahtonut tunnustaa, vaikka siinä olikin vähän perää.

Sulhasen mieli oli luvan saannista lauhtunut ja hän sanoi Esalle, että jos tämän asian takia rupeavat teitä ahdistamaan, niin sanokaahan meillekin.

Sitten seurasi juonti. Rikkaalla tavalla oli juomaa kuljetettu ja sitä annettiin niin laajalta kuin huuto kuului ja kellä suu oli. Kuulutuskirja tehtiin ja vietiin pappilaan ensi pyhänä mainittavaksi, ja sitten oli tuleva uusi juonti.

Sulhasten mentyä sanoi Reeta:

– Niinpähän se meni kuin minä olen toivonutkin.

– Niinhän se menee, jos annetaan mennä, sanoi Viija.

– Elä vain ajattelekaan purkaa, muistutti Reeta.

– Eihän tuo ole vielä kunnolle kerittykään, ilvehti Viija.

– Kylläpä se kohta alkaa olla.

Nyt oli Viija kolme kertaa kirkossa kuulutettu, oli ikäänkuin kolme sitovaa solmua vedetty hänen elämänsä lankaan.

Muutama aika sitten istui Viija ompelemassa koneellaan ja Liisa neuloi sukkaa siinä lähellä.

– Eikö se tunnu mielestä somalta, kun kuulee kirkossa itseään mainittavan? kysäisi Liisa.

– Ei tuo tunnu paljon miltään, sanoi Viija naurahtaen.

– Satuitko sillä tiellä näkemään niitä muita, entisiä sulhasiasi?

– Näin minä muutamia.

– Olivatkos ne näkevinään?

– Kyllä kai, koskapa näkyivät toisilleen osoittelevan ja nauravan.

– Mitäs sinä ajattelit?

– Minä ajattelin, että vielä te tulisitte, jos minä annan luvan tulla, ja astuin ylpeästi ohitse.

– Vielä ne ehkä kirjoittavat, että purkaisit.

– Luultavasti.

Liisa neuloi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, siirtyi sitten aivan Viijan eteen ja sanoi:

– Kohta sinä heität minut tähän yksinäni.

Viija pyöritti kiireellä vaatteen sauman loppuun ja rapsauttaessaan rihmaa poikki kysyi:

– Minäkö kohta heitän sinut?

– Niin heität, vahvisti Liisa painaen poskensa kättään vasten ja katsoi siinä niinkuin ystävä matkalle lähtevää ystäväänsä.

– Mistä sinä olet tullut siihen luuloon? kysyi Viija.

– Siitä kun olet ruvennut niin ahkeraksi.

– Se ei merkitse mitään, sanoi Viija. – Sinut voivat viedä, ennen kuin minut.

– Kuka ja mihinkä? kysyi Liisa ottaen kätensä pois poskeltaan.

– Sinne, sinne... Saanko sanoa?

– Sano jos tiedät, vaan mistäpä tietänet.

– Jo minä toki tiedän, nauroi Viija. – Ville viepi sinne ”pieneen ja hyvin sievään mökkiin,” jonka se tekee sinne ”Leppäaholle, jossa on vesilähde aivan alla”.

– Mitä sinä nyt puhut? kysyi Liisa ja puna lennähteli kasvoilla.

Se kävi Viijan ilolle ja hän jatkoi:

– Sitä kirjettäsi sinä et näyttänytkään minulle, jossa nämä lupaukset olivat, vaan minäpä yhytin sen. ”Rakas Liisa! Nyt lähestyn sinua tämän lentävän paperin avulla...” Eikös se niin alkanut. Ja välillä mitähän lienee ollut markkinoista ja sormuksesta, mutta sitten lähti: ”Minä teen sinne Leppäaholle pienen hyvin sievän mökin, jossa on vesilähde aivan alla.”

– Sinä olit oikein paha minulle, kun menit sitä omin lupisi lukemaan, moitti Liisa hyvin pahoillaan.

– Mitä se haittasi, jos minä luin, sanoi Viija ja tuli käsin nujuuttamaan Liisaa, kun tämä muuttui niin vakavaksi eikä tahtonut ruveta nauramaan. – Sinä et vaan olisi näyttänyt sitä ”pientä mökkiä ja vesilähdettä.”

Nuo Villen vähät tarjoukset lausui Viija niin halveksivasti matkivalla äänellä, ettei Liisa jaksanut sitä kuunnella, vaan lähti pois siitä huoneesta, eikä kääntynyt, vaikka Viija huusi jälkeen, että saat sitten lukea minun kirjeitäni. Sen perästä tapasi hän useammin kuin ennen Liisan itkemästä ja sattui joskus, että Viija alkoi häntä lohduttaakseen naurain nujuuttaa ja kiusoitella.

– Voi, minkätähden sinä olet tullut tuollaiseksi? puhkesi Liisa kerran valittamaan. – Olenko minä milloinkaan nauranut sinun kirjeillesi, vaikka olisi kai niissäkin ollut. Tiedäthän sen, ettei minua tule rikkaat tahtomaan, se on hyvä, jos mökkiinkään pääsen.

Viija heitti vähemmälle kiusoittelemisen, mutta ei heidän ystävyytensä enää entisenlaiseksi päässyt. Liisa näki, että heidän tiensä kääntyi aivan eri haaroille. Hänen oma elämänsä painuu ehkä pieneen mökkiin, ja Viija taas iloitsi onnestaan, jota näytti voivan ohjata minne mieli piti.

– Nytpä minä jo sain kirjeen, iloitsi Viija ja tuli Liisalle näyttämään,

– Petulta kai...

– Ei ole, tunnen minä jo käsialasta. Vaan vielä ne toki muutkin muistavat.

– Annatkos nyt lukea? kysyi Liisa.

– Ihan varmaan, kunhan aukaisen ja luen ensin itse lupasi Viija.

Kirjettä lukiessa kävi hän kuitenkin mielenmuutoksiin, eikä täyttänytkään annettua lupaustaan.

– No, mitä siinä on, kun et henno näyttää ja olet niin kiihtyneen näköinen? kysyi Liisa.

– On siinä semmoista, sanoi Viija, että kun minä tämän muutaman eteen leväytän, niin eikö tuo hämmästyne hyväksi aikaa.

– Kenenkä eteen?

– Sittenpähän kuulet, ei siihen kauan ole, sanoi Viija ja pani kirjeen talteensa.

Petu tuli muutaman päivän perästä käymään Kivirannalla eikä yhtään aavistanut, että häntä on odottamassa niin vaikeat työt kuin siellä oli. Morsian oli niin kiireinen, ettei tulohyväilyä sallinut.

– Tuossa on, tunnetko sitä omaksesi? kysyi Viija pistäen Petun eteen vähän nuhrautuneen kirjeen.

Tuskinpa lienee Petu missään kinkeritoimituksessa katsellut enemmän kummastuksella luettavaansa kuin nyt. Kirjeen alussa oli ”Rakas”, mutta sitten oli seuraava sana raaputettu niin erottamattomaksi, ettei nähnyt, minkä nimellinen tuo rakas mahtoi olla. Alkukirje oli kouraan tuntuvia, pintapuolisia vakuutuksia siitä, ettei hän heitä ja kyllä hän käy siellä niinkuin ennenkin, kunhan joutuu pimeät yöt. Sitten seurasi kiitoksia suuteloista ja sen perästä varoitus, ettei tätä kirjettä saa näyttää kellekään. Lopuksi Petun nimi.

– Mistä tämä on tullut? kysyi viimein Petu, koettaen näyttää aivan asian tietämättömältä.

– Etkö tuota itse paremmin tietäne, sanoi Viija.

Petu huomasi, että nyt taitaa tulla kummat, jos tässä rupeaa hätäilemään.

– Jottako luulet tätä minun kirjoittamaksi?

– No kenenkäs kirjoittama se on?

– Olkoon kenen hyvänsä, mutta minä en ole lupaillut ketään ennen sinua.

– Niin, et muiden tieten, vaan mitenkäs siinä on, luepa.

– Olkoon miten hyvänsä. Minä toki uskallan kulkea päivälläkin, ja tiedän, ettei käsketä pois meninpä mihin ja milloin hyvänsä.

– Uskonhan minä tuon, sanoi Viija kiihkeästi. – Siellä huvittelit niin kauan kuin kehtasit, vaan sitten heitit ne ja tulit tänne.

– No se on ihan valetta, että minusta tuolla lailla saatettaisiin sanoa. Onko kuulunut?

– Mitä lie kuulunutkin, vaan sanohan kelle tytölle olet noin kirjoittanut?

– Olen minä kirjoittanut joskus tytöillekin, vaan en tuolla lailla kellekään.

– No, kuka sen on osannut noin kirjoittaa?

– Kuka lie kirjoittanut, vähäkö niitä on vihamiehiä. Joilla on sellainen äkä minulle ja kun eivät tiedä muuten voivansa mitään, niin ne ovat matkineet minun käsialaani ja sitten hieroneet sen noin vanhan näköiseksi, selitti Petu niinkuin ainakin vääryyden kärsinyt.

– Kyllä taidat lorista, epäili Viija. – Kuka se niin osaava olisi ollut?

– Vähänkö niitä on, kun ne oikein miestuumasta rupeavat toista sortamaan.

– En minä vielä usko sitä, sanoi Viija ja meni arkulleen, josta toi kirjenipun ja heitti sen Petun eteen.

– Tuossa on nuokin!

Nyt täytyi Petun heittäytyä hyvin surkeaksi ja hän oikein rukoustamalla taivutti Viijaa uskomaan, että se on tuo kirje valhetekoa.

– Elä puhukaan, teroitti Viija yhäkin. – Sano vaan mitä kulusi tekevät, niin ensi perjantaina mennään tekemään ero tervaksista.

– Ei niistä puhuta mitään, sanoi Petu, koettaen kääntää koko asian nauruksi.

– Täytyy tulla, sano vaan heti.

– Enkä sano. Ikävähän sinulle kuitenkin tulee ilman minua. Ja sitten ne nauraisivat, että saatiinpa pitää narrina.

– Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää puheisille.

Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan rakasta, vaan pikemmin rautaista.

– Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle.

– En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle.

Ennen tuota eroperjantaiksi uhattua päivää tuli Tuomelan emäntä Kivirannalle kyläilemään, omaisiakin kun vielä olivat ja siihen lisäksi monet monituiset kutsut Reetalta. Talo ei näyttänytkään tulevan kovin paljon kulumaan tämän omaisen olosta, sillä emännän eväskirstu oli niin laitojaan myöten lastattu makuisimmilla ruoka- ja juomatavaroilla, ettei vielä viikonkaan päästä olisi viimeinen kannikka käsiin käynyt, vaikka kaikki joukot olisivat siitä syöneet. Emäntä ja Reeta olivat keskenään niin hupaisen ystävällisiä kuin ikinä olla voi, ja nuoria niitä hypitettiin kuin kukkasia kämmenellä. Viija ei mitenkään ymmärtänyt, että emäntä tietäisi mitään hänen uhkauksistaan. Ensi päivänä ei puhuttu mitään sinnepäinkään vivahtavaa, toisena jo meni emännän puheet vähän siihen suuntaan.

Viija istui ompelemassa ja hänen olkapäähänsä nojaten katseli emäntä syrjästä ja silloin sattui hänen suutaan syyhyttämään.

– Pois minun pitäisikin lähteä, sanoi hän ikäänkuin omissa ajatuksissaan. – Siellä kotona mahtavat kaivata, kun suutani tuossa syhytti vasemmalta puolen. Petu-poikakin näytti nyt lähtiessäni olevan niin ikävissään.

– Mikähän sillä olisi? kysyi Reeta toiselta puolen tupaa.

– En minä toki ruvennut utelemaan, sanoi emäntä ikään kuin kavahtaen. – Mutta minä luulen, että sitä poikaraukkaa huolettaa se, kun tämä maailma on niin muuttelevainen, että jos ne vievät sen, jota hän niin kaikesta sydämestä ja kaikesta sielusta ... rakastaa.

Emäntä yritti sanoa: ja kaikesta voimasta, mutta huomasi, että se on sitten ihan niin kuin katekismuksessa sanotaan, ja niin heitti sitä vaille.

– Mahtaisiko tuo sitä huolia, arveli Viija.

– Voi-oi, veti emäntä pitkään. Sitähän se toki huolii, mitäs se muuta...

– Vaan jos se katuu sitä, kun tuli tällaisen kuin minun luokse ollenkaan tulleeksi, sanoi Viija.

– Voi-ooi, veti emäntä vielä pitempään. – Ei toki, mitenkä nyt toki, hyvänen aika. Joka niin kauan pelkäsi, ennen kuin uskalsi tulla tänne ajatustaan sanomaan. Minä näin, vaikka ei se puhunut. Viimein jo kävi säälikseni ja kysyin, että oletko sinä kipeä? – Ei, sanoi se, en minä ole kipeä. – On sinulla jotakuta, sanoin minä, kävisit jossain omaisissasi kylässä. Ja silloin se tunnusti, että hän kävisi täällä, niinkuin ... josta minä ihan säikähdin, enhän minä sitä osannut mitenkään ajatella, omaisiakin kun ollaan ja mitäpä se meidän talokaan on muiden suhteen. Minä sanoin, että kyllä se mahtaa olla turha vaiva, jos ne konttimiehet sotkevat ja purattavat, niin on vaan ilkeätä, kun tämä nykyinen rovasti on hyvin vihainen siitä. Eikä ne herrasväessä tee sitä milloinkaan. Ja maisteri kertoi, kun oli meillä yötä, ja useinhan tuo on ollutkin, että hänen kotipuolessaan ovat talonpoikaisetkin jo niin sivistyneitä, ettei kuin hyvin harvoin puretaan ja sitä pidetään suurena häpeänä.

– Mitenkä se maisteri sattui sitä puhumaan? kysyi Reeta.

– Se kantautui siinä puheeksi, kun maisteri alkoi kysellä Petulta, että milloinka ne häät pidetään. Ja kun se maisteri on niin ropakkatuumainen, niin jopa itse sanoi, että hän tulisi mielellään vihkimään. Siihen minä satuin sanomaan, että maisteri se kutsuttaisiin hyvinkin, vaan sitä ei tiedä, kun ne niin usein täällä vielä kuulutuksistakin purkavat – ja siitä se puhe sai alkunsa.

Reeta säesti emännän kertomusta aina siksi, että se hyvin vähällä vaivalla kallistui kaikille niille suunnille, joille sen oli tarvis kallistuakin. Viija siihen ei paljon puuttunut, hän ajatteli sinne jos tännekin päin. Hän kuuli että emäntä aivan vilpittömästi rakastaa häntä ja on kaiketi yhtä hyvä vaikka miten kauan. Viija koetteli ajatella Petustakin yhtä lämpimästi, mutta väliin lennähti tuo mieltä mustentava kirjelappu ja silloin tuntui vaikealta. Jospa se ei olisi totta, niin heittäisi sikseen, kun nekin papit ja... Ei se uhkaus saa vielä niin vähään jäädä.

Emännän mukana lähetti Viija sulhaselleen kirjeen jossa oli kova käsky, että pitää tulla hänen puheilleen, muuten on ihan varma, että ero tulee. Hän jäi mielessään ylpeänä odottamaan, uskaltaako Petu olla tulematta, mutta ei hänkään ollut selvillä kumminko tehdä, jos se tulee.

Ja sikseen se ero jäi, kun oli kymmenenkin selittäjää, kuinka se on vaikeata ja häpeällistä. – Ja sitten vielä, selittivät vallan vakavat ihmiset, onhan niitä kaikilla vikoja; yhdellä yhtä, toisella toista; mistäpä sen niin viattoman lampaan mahtaisi löytääkään.