Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Neljästoista luku
| Kolmastoista luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Neljästoista luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Viidestoista luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Vaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään näkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä ensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti tuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Ginès de Passamontiksi, niinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut mustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin aasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta Sanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin hyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: »Ah, sinä lurjusten lurjus Ginèsille, luovuta paikalla minun aarteeni, minun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja ylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras, ja luovuta pois saaliisi!» Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään[s. 80] ymmärsi Ginès jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki kiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä takaa-ajamaan.
Sancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata purskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: »Kuinka olet voinut, armas lapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni, helmalapseni?» Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin suuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan puhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko seurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää sydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka Sancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.
Illan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa niin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen elähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi isäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa vähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote tervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana, ja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava Maritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan makuusuojaansa.
Tällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen; ja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet kepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he nyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs avuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra esitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.
He ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin kanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte he laativat vahvoista [s. 81] seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava makaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä, palvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja värjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan, lähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät hänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt vähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta asemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.
Hän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun linnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet loihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä liikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman mukaan.
Ainoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa puvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä, oli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä suuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo valepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen ja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan, vartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä oikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät säleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille. Kulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen, niin järeän kuin parturi Niklaksen kurkusta vain voi tulla, puhuvan näin:
»Oi sinä Surullisen hahmon ritari! Elä ollenkaan ihmettele eläkä sure nykyistä vankeuttasi, sillä se on välttämätön paha, jotta suuri ja uhkarohkea yrityksesi saisi mitä pikaisimman päätöksen. Ja sen se saa, konsa la Manchan hurja leijona ja Toboson valkea kyyhky ovat [s. 82] taivuttaneet ylpeät niskansa avioliiton suloiseen ikeeseen, josta aikoinaan syntyy sarja leijonanpoikasia, jotka väkevillä kynsillään verrattomasti isästään muistuttavat. Tämä on tapahtuva, ennenkun vuosi kahdesti on umpeen vierinyt. Ja sinä, asemiehistä ylväin ja kuuliaisin, elä sinäkään säikähdä tai harmistu nähdessäsi silmäisi valoa ja vaeltavan ritariston kukkaa tällä tavalla kuletettavan; sillä kohta saat nähdä olevasi jos se maailmoitten tekijän tahto on niin korkeaan asemaan korotettu, ettet enää itseäsi tuntisikaan. Eläkä milloinkaan epäile herrasi lupausten todenperäisyyttä. Pyhän Valhettaren nimessä vakuutan sinulle vielä kerran, että sinun suurenmoiset urhotyösi eivät suinkaan jää palkitsematta, niinkuin aikanasi tulet havaitsemaan. Seuraa siis, oi jumalainen asemies, urhoollisen ja lumotun ritarisi jälkiä; sillä asiaan kuuluu, että sinä käyt hänen kanssaan minne ikinä kohtalo teitä johtaa. Ja koska minun ei ole sallittu tämän enempää teille puhua, niin suljen teidät Kaikkivaltiaan turviin ja palaan takasin sinne mistä olen tullutkin.»
Puheensa lopussa parturi korotti äänensä kumeaksi ja vaijenti sen sitte yht'äkkiä, niin että nekin, jotka petoksesta tiesivät, hätkähtivät melkein luullen todellisen hengen ääntä kuulevansa. Don Quijote sai suurta lohdutusta näistä ennustuksista, sillä hän oli ymmärtävinään niiden todellisen sisällyksen, joka lupasi hänelle rauhallisia elonpäiviä avioliiton siteissä rakastetun Dulcinean kanssa, mistä liitosta olisi putkahtava maailman nuoria leijonanalkuja, hänen poikiaan, suuren la Manchan ikuiseksi ylpeydeksi ja kunniaksi. Ja uskoen tämän kautta ritarikirjoistä ahmimainsa haaveitten käyvän toteen, huokasi hän syvään ja huusi kaikuvalla äänellä: »Ken lienetkin, oi mahtava henki, joka minulle niin suuria asioita ennustat, minä vannotan sinua sanomaan puolestani sille viisaalle loitsijalle, joka elämäni vaiheita ohjaa, ettei hän sallisi minun menehtyvän tässä vankilassani, ennenkun [s. 83] olen nähnyt ihanien lupaustesi toteutuvan. Sillä jos ne kerran toteutuvat, pidän vankeuttani kunnianani ja tätä kovaa sijaani pehmeänä vuoteena enkä minään ankarana taistelukenttänä. Mitä tulee asemieheni Sancho Pansalle antamiisi lupauksiin, kiitän niistäkin hänen puolestaan, luottaen niin hänen uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä, ettei hän milloinkaan minua hylkää myötä- tai vastoinkäymisissä. Sillä vaikkei onni auttaisikaan minua sellaiseen valtaan, että voisin hänelle lupaamani saaren elikkä jotain muuta yhtä arvokasta lahjaa antaa, ei hän kuitenkaan ole menettävä laillista palkkaansa. Olen nimittäin testamentissani, jonka ennakolta olen laatinut, määrännyt hänelle osan omaisuudestani, tosin ei hänen ansioittensa, mutta minun varallisuuteni mukaisen.»
Sancho Pansa, jonka isäntänsä hyvyys liikutti kyyneliin saakka, kumarsi mitä kohteliaimmin ja suuteli hänen molempia käsiään, sillä vain toista kättä hän ei voinut, koska molemmat olivat yhteen sidotut. Sitte nostivat kummitukset häkin vankkureille.