Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/1
| Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa Ensimäinen luku Kirjoittanut Tyko Hagman |
Toinen luku |
Suomen soreata kanervakangasta kuljin. Suloisesti paistoi iltapäivän pyörä. Hiljaa humisivat korkeat komakat hongat. Hiljaa hiipi heidän latvojensa läpi vieno läntinen tuuli. Kirkkaana kimalteli silmiini hongiston halki läheisen järven välkkyvä vesi. Ja etäältä kuului käen kukunta.
Ihanaa oli olla, kuten ainakin Suomen suviluonnon hempeässä helmassa. Olin paennut pois, kauvas pois kaupungin kolinasta, ihmistelmeen kirjavasta kisasta. Oli kuin olisi raskas taakka hartioiltani heltynyt. Ja tuntui nyt niin vapaalta, niin viileältä täällä salomaiden suopeassa sylissä.
Olin ikävöinnyt takaisin tänne, missä olin lapsuuteni ihanat päivät viettänyt, saadakseni vielä kerran kuulla synnyin laaksossani yölinnun ääntävän, saadakseni hetkeksi lepoa ja rauhaa tuosta päätä pyörryttävästä pauhinasta, joka väkirikkaan kaupungin ahtaalla kadulla niin pian sulkee sydämemme luonnon sulolta. [s. 2]Olin mielinyt nähdä Suomeni semmoisena taas, jona lapsuuteni päivinä olin nähnyt, sillä eipä koskaan kaupungin monikarvainen elämä ollut mulle oikein Suomen elämältä tuntunut.
Olin nyt päässyt synnyin-seuduilleni jälleen. Olin ajanut vanhaa tuttua maantietä isäni ja äitini talolle, jossa tosin uudet asukkaat nyt asuivat, mutta jossa kuitenkin kaikki entiset muistit kerrassaan sieluni täyttivät.
Olin katsellut kaiken päivää vanhoja tuttuja paikkoja, olin kuullut yölinnunkin ääntävän.
Kaikki oli melkein entisillään. Olin löytänyt lapsuuteni Suomen. Kuten ennenkin kuulin kotiseutuni kielen kaikuvan, kuten ennenkin laulelivat linnut puissa, kuten ennenkin kuulin paimentorvien äänen karja-tieltä, kuten ennenkin vihannoivat nurmet ja niityt ja kukkivat kukkaset. Eroitus oli vain siinä, että tätä kaikkea olin ennen piennä poikasena ihaillut, kun nyt päinvastoin surujen synnyttämät ryppyset jo olivat otsani va’olle panneet.
Olinpa tänään lähtenyt kävelemään vanhaa kapeaa karja-tietä metsään päin, ja jo kuljin nyt tuota tuttua kanervakangasta, jonka toiselta puolen sinisen järven läikkyvä pinta kuten ennenkin minua tervehti käkösen kukkuessa vanhaa, suloisesti unettavaa virttänsä.
Istuin viimein huokuvan hongan siimekseen ja uinuin. Ja pian tuntui siltä, kuin olisi käki lennähtänyt puuu oksalle pääni päällä, kuin olisi se kasvanut suuremmaksi ja muotonsa muuttanut.
Nyt oli se jo ihanaksi immeksi tullut ja sanoi olevansa Luonnon runotar. Sanoi saattavansa laulaa nähdäkseni koko luonnon syvimmät salaisuudet, sanoi kykenevänsä kukkumaan takaisin kaikki, mikä muinoin maailmassa Suomen luontoa ja kansaa oli elähyttänyt ja vieläkin suloisesti elähyttää, [s. 3]voivansa laulaa minunkin lapsuuteni takaisin, jos muka niin tahtoisin. Ja tähän mielelläni myönnyin, suostuin sydämeni pohjasta.
„Kuku, kultainen käki, laula, luonnon lempeä runotar, lapsuuteni takaisin!”
Ja käki kukkui takaisin lapsuuteni ihanat päivät, loitsi kuin loitsikin minut lapseksi jälleen.
Piennä iloisena poikasena havasin uinustani hongan siimeksessä. Ryppyset otsastani olivat kadonneet, poika-ijän uskallus ja toivo palasivat rintaani, kaikki lapsuuden ihanat unelmat täyttivät mieleni.
„Kukkuu!”