Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/2
| Ensimäinen luku | Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa Toinen luku Kirjoittanut Tyko Hagman |
Kolmas luku |
Ihastuksissaan oli Tutto. Tutto oli, näet, hempunimeni lapsuuteni päivinä. Puhun sentähden nyt Tutosta vain ja mitä kaikkea hän sai luonnon helmassa nähdä.
Pian en, näet, enää muistanut aikamiehenä koskaan olleenikaan, en tullut tuumanneeksi kummallisen, Runottareksi muuttuneen käkösen loitsu-laulua.
No, lähti siis nyt Tutto kuljeskelemaan kanerva-kangasta. Kaaripyssy oli hänellä olalla ja joukko nuolia taskussa. Hänen hetken aikaa käveltyänsä, tuli vastaan, tepastellen pitkin metsän polkua, hyvin sorea ja ihana tyttö, joka oli puettu hienohelmaiseen siniseen hameesen ja vielä hienompaan, melkein utuiseen paitaan. Kullankeltainen oli hänen tukkansa ja hänen suunsa suloinen kuin sima. [s. 4]Oikein tätä outoa olentoa hämmästyin. Mutta tyttö näytti niin iloiselta ja suopealta, ett’ei kuitenkaan peljännyt Tutto poika, ei ensinkään. Olihan mulla sitäpaitsi kaaripyssy muassa ja taskussa koko joukko nuolia, joilla kaikkeilla oli rautainen piikki päässä. Katselin hienoa utupaitaista tyttöä ja kysyin aivan rohkeasti:
„Ken olet sinä?”
Ihana impi katseli minuun hyvin lempiästi vain ja vastasi:
„Olen Tellervo, metsän tyttö tylleräinen”, ja samassa teki hän hyvin soman, sievän ja sukkelan hypyn, käännähtäen kerran ympärinsä, ja sinihame heilui kuin perhosen siivet.
„Tellervo, metsän tyttö? vai niin”, tuumasin minä, „mutta en minä tuosta paljon viisastu; onko siis metsälläkin tyttöjä?”
„On, on, kun onkin, poikaseni”, vastasi Tellervo, taaskin tehden iloisen hyppäyksen, „metsän emännällä on sadottain tyttöjä ja tuhansittain piikoja.”
„Sepä vasta emäntä se!” arvelin minä, „mutta en ole koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Hän kai siis on sinun äitisi?”
„Niin onkin”, vastasi Tellervo, „ja Tapio on isäni.”
«Tapio? sekö siis on isäsi nimi?”
„Niin juuri, ja isäni on kuningas, metsän isäntä ja kuningas.”
„Hoho! vai kuningas oikein! Olethan sinä siis kuninkaan tytär”, sanoin minä hämmästyksissäni ja otin lakin päästäni.
Tellervo rupesi nauramaan. „Pane lakki päähäsi vain, Tutto poikaseni”, sanoi hän, „eläkä ole milläsikään.”
Tellervo tiesi siis nimeni, mikä seikka minua taas [s. 5]kovin kummastutti. „Mistä tiedätte, korkeasukuinen prinssessa, nimeni?” kysyin minä, tehden sittenkin uutta kunnioitusta.
„Älä huoli sanoa minua prinsessaksi; ne ovat outoja nimiä täällä metsässä, sano Tellervoksi vain ja pidä lakki päässäsi, Tutto poika.”
„No, mistä Tellervo tuntee Tuton nimen?” kysyin taas uteliaana.
„Tunnenhan minä, tunnen äitisikin, ja hänkin tuntee minun nimeni, vaikk’ei koskaan ole minua nähnyt. Tunnenpa vielä äitisi lehmätkin, tunnen Mustikin, Mansikin, Juotikin, Syötikin, Tuonikin, Kellolehmän ja muut.”
„Kas peijakasta!” ajattelin minä.
„Ja usein olen minä heitä täällä metsässä hoidellut, sillä äitini niin käskee, usein olen muiden Tapiolan tyttärien ja metsän piikojen kanssa heitä laitumella omasta metsän-karjastamme varjellut, olen heitä heiluvista helteistä vetänyt, olen heitä illalla kauniinkarvaiseksi harjalla sukenut ja saattanut kotiin, maitolampi lautasilla.”
Yhä enemmän hämmästyin minä, mutta ei peljännyt Tutto poika. Päinvastoin päätin tästälähin, kuten ennenkin, sinutella Tellervoa, ja kysyin nyt:
„Kuules, hyvä Tellervo, en pääse oikein sen asian perille, kuta sinä oikeastaan olet. Äsken sanoit olevasi kuninkaan tytär ja nyt sanot paimentavasi äitisi lehmiä. Kyllä olet todellakin kummallinen ihminen, vai lienetkö ihminen ensinkään?”
Tellervo katsoi minuun hyvin veitikkamaisesti, teki taas lystillisen hypyn ja vastasi, lyöden kämmenensä yhteen:
„Minä olen haltia!”
„Haltia!” huusin minä, ja Tutto rupesi juoksemaan, minkä jalat kannattivat, pitkin metsän polkua Tellervosta poispäin. Oli, näet, Kaisa mummo, joka piennä paitaressuna [s. 6]oli minua hoitanut, melkein joka ilta puhunut mulle haltioista ja möröistä, ja niitä minä kovasti pelkäsin. Kai sinullekin, pieni lukijani, semmoisia on kerrottu joskus? Mutta usko pois, möröjä ei ole olemassakaan, ja haltiat eivät tee mitään pahaa, sillä he ovat melkein kaikki hyviä, kuten nyt sain tietää ja kokea.
Juostessani tuossa nyt Tellervoa pakoon, kuulin, näet, yht’äkkia sorapillin soivan.
Ja „Ha! Ha! Ha!” kuulin sitten perästäni naurettavan, ja samassa näkyi koko metsä täyttyvän nuorilla somilla tytöillä, melkein kaikki samankaltaiset kuin Tellervo. Siniset hameet heillä kaikilla oli. „Ha! Ha! Ha!” nauroivat he yhteen suuhun, hyppäsivät edessäni, takanani ja molemmin puolin minua ja löivät kämmeniänsä yhteen. Siinä taas edessäni seisoi Tellervokin, mutta hän tarttui minua lempiästi käteen ja lausui hymyillen:
„No, no, älä suutu, Tutto poika, eläkä pelkää. En minä mikään haltia, en ainakaan mikään paha haltia ole. Olen puoleksi ihminen, puoleksi enkeli.” Ja nyt suuteli minua Tellervo, ja hänen muiskunsa oli niin makea, niin makea, ett’ei voi saarnassa sanoa. Se oli mitä makeinta mettä, se oli sulaa simaa. Ja samassa katosi nyt pelkoni tykkänään.
„Vai olet sinä hieman enkelikin? No eipä nyt hullumpaa”, lausuin minä, muiskuttaen huuliani makean muiskun perästä.
„Niin, eli hyvä haltia”, vastasi Tellervo.
„Mutta ketä nuo kaikki tytöt ovat, jotka niin yht’äkkiä tähän ilmestyivät?” kysyin uteliaasti,
„Tuttoseni, ne ovat kaikki Tapion tyttäriä ja metsän emännän piikoja, sisariani siis jn apulaisiani kaikki”, sanoi toimissaan Tellervo. „Tuossa ou Etelätär, tuossa Suvetar, tuossa Katajatar”, osoitti hän heitä minulle sormellaan. [s. 7]„Tuossa Pihlajatar, tuossa Tuometar, Tuulikki, Kuusetar, Koivutar, Pajutar, Lännetär, Kaakkotar ja niin edespäin. Heitä on, näet, kuten jo sanoin, hyvin paljon. — Ja katsos nyt, kun minä puhallan tähän simapilliini”, jatkoi metsän tylleräinen tyttö, vetäen sorapillinsä sinisen hameensa taskusta, „niin tulee niitä sadottain, tuhansittain esille.”
Tellervo puhalsi pilliinsä.
Ja nyt rupesi metsän pikkuroisia piikoja oikein kihisemään puiden välissä. Minne ikinä vain katsoin, näkyi heitä niin kauvas kuin silmä metsässä kannatti. Muutamat nousivat puihinkin, katsoivat siitä ympärillensä, ja heidän siniset hameensa heiluivat ja kullankeltaiset lettinsä liehuivat tuulessa. Oikein ihanaa oli tuota kaikkea katsella. Mutta ihanin mielestäni oli kuitenkin hienohelmainen Tellervo, joka noita kaikkia näkyi ikääskuin hallitsevan ja kurissa pitävän.
„Kyllä tämä on kuin unennäköä”, sanoin Tellervolle; „oikein taivaallisesti kaunista tämä on ja kummaa.”
„Äläppäs huoli, saat nähdä vieläkin kummempia ja kauniimpia”, sanoi Tellervo ja oli toimissaan vain. „Saat sitten nähdä kotikartanoni eli Tapiolan, siis itse metsän kuninkaan hovin ja kaikki mitä siellä on. Mutta nyt pitää minun ensiksi hoitaa paimentointani ja saattaa ihmisten karjat laitumelta kotiin. Katsos nyt miten kuninkaan tytär on paimentyttönä.”
Näin lausui hymyillen Tellervo, tarttui sitten minua käteen ja nousi kanssani yht’äkkiä, en tiedä minkä voiman väellä, korkealle vuorelle. Se kävi niinkuin tuulessa vain. Ja nyt aukesi silmieni eteen avara maailma. Näin ympärilläni äärettömän suuria karjalaitumia, soita, niittyjä, lehtoja ja niin edespäin. Ja lehmiä näkyi kaikkialla laitumella, ja metsän sinisiä piikoja, Tapion tyttäriä, häälyi heidän ympärillään, vitsat kädessä. Etelätär — häntä osoitti mulle joukosta Tellervo — puhalsi tuohiseen torveen, ja pian [s. 8]näin miten karjalaumat rupesivat kulkemaan, metsän tyttöjen ajamina, vuorelle päin, jonka kukkulalla seisoimme, Tellervo ja minä.
„Tuolla tulee Nyyrikki”, sanoi Tellervo, osoittaen solakkaa nuorukaista sinertävässä viitassa ja pienoinen kyperä päässä; „hän on veljeni, Tapion poika. Katsos kuinka hän vetelillä paikoilla latelee pitkiä petäjiä ja kuusia karjalle portaiksi.”
Näin näinkin Nyyrikin tekevän ja monet piiat häntä auttoivat. Toiset näkyivät ikäänkuin heittelevän helmojansa hiehoille ja pienille vasikoille peitteiksi, luultavasti jott’ei kärpäset söisi.
»Kaikkiko nuo nyt ovat paimentyttöjä?” kysyin Tellervolta.
„Niin ovat, mutta on heillä muutakin tekemistä. Metsän kuninkaan tyttäriä he ovat ja paljo on Metsolassa työtä. Saat sittemmin nähdä Tapion tytärten toisiakin toimittavan. Nyt vain saatetaan karjalaumat kotiin, mitä mihinkin.”
Hirveän paljon karjaa oli jo kotoutunut vuoren ympärille. „Seiso nyt tässä vähän aikaa, Tutto poika, ja odota”, sanoi mulle Tellervo. Astui sitten vuorelta alas ja oli tuossa paikassa piikojensa parissa karjalauman keskellä. Ja näin nyt miten metsän piiat, Tellervo etupäässä, vetivät harjat hameittensa taskuista ja rupesivat lehmiä sukemaan, kampaamaan. Ja niinkuin tuulissa oli tämä toimi tehty, jotta joka elukka pian oli yhtä sileäkarvainen kuin ilves, yhtä kiiltävä kuin kalan evä.
ja samassa oli myöskin päivä menemässä mailleen ja iltalintu lauloi. Nousi nyt jälleen Tellervo luokseni vuorelle, kohoitti juhlallisesti kätensä, ikääskuin siunataksensa karjalaumoja,
ja lausui kukkulalta karjalle seuraavat sanat: [s. 9]„Kotihinne kourusarvet,
Mai’on antajat majoille;
Koissa on hyvä ollaksenne,
Maa imara maataksenne,
Korpi on kolkko käyäksenne!
Ranta roikutellaksenne,
Kotihinne tullaksenne
Vaimot valkean tekevät
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvartiselle.”
Semmoinen oli se kuninkaan tytär, semmoinen se paimentyttö. Mutta kertomukseni hänestä ei ole vielä loppunut. Lisää tulee seuraavissakin luvuissa, vaikka nyt tahdon puhua muistakin näkemistäni metsässä.