Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/3

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toinen luku Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa
Kolmas luku
Kirjoittanut Tyko Hagman
Neljäs luku


Kolmas luku.
Tuloni Tapiolan hoviin.

Astuimme alas vuorelta nyt, Tellervo ja minä. „Nyt lähdetään kotiani, Tutto poika”, sanoi Tellervo, „saat metsän kuninkaan nähdä siellä ja kuningattaren, saat nähdä Tapiolan mahtavat linnat kaikkine kalleuksineen.”

Puhalsi nyt pari kertaa Tellervo taas sorapilliinsä eli simapilliinsä, kuten hän itse sitä nimitteli, ja lausui ylt’ympärillämme häälyville metsän immeille: „Istumasta, astumasta joka jalka liikkeelle.”

Ja niin lähdettiin nyt matkalle, ja outoa matkustamista se mulle oli. [s. 10]Tellermo talutti, näet, mua hetken aikaa kädestä, tepastellen metsän polkua eteenpäin, ja aika vauhtia hän kulki, jotta minulle tuli väsymys. Mutta mitäs ollakkaan! Taas soitti hän simapilliänsä, ja uskokaa pois! yht’äkkiä, aivan samassa kun olimme ehtineet äärettömän avaran suon syrjälle, tulla sänttäsi suuri susilauma näkyviimme. Minä en peljännyt ollenkaan, ei yhtään säpsähtänytkään Tutto poika, sillä olipa vielä kaaripyssy tallella ja kaikki nuolet taskussa, mutta tartuin kuitenkin Tellervoa hameesen ja pidin siitä lujasti kiinni.

Tellervo naurahti ja muut metsän piiat nauroivat myöskin oikein hartaasti.

Nyt oli susilauma ihan jaloissamme. Enkä oikein muista nyt miten se kävi, mutta niin kävi kuitenkin, että yks’, kaks’ vain, istui Tellervo suuren suden selässä ja minä hänen takanansa, pitäen tyttöä vyötäireistä kiinni. Ja muutkin metsän tytöt olivat kiivenneet kukin susihukkansa selkään, ja simapillien soidessa lähti nyt koko tämä kummallinen matkue samoomaan summatonta suota edespäin. Ja voi herranen aika, mitä vauhtia siinä mentiin! Moista kyytiä ei ollut Tutto ennen saanut. Minä tuskin enään mitään näinkään, sillä yhtenä sumuna näkyi vain koko maailma mulle olevan, ja ankarasti painoi ilma vastaan, jotta tuskin kykesin hengittämään. Ei sanaakaan lähtenyt suustani; niin olin ällistyksissäni. Mutta Tellervo sanoi vain: „Älä pelkää ollenkaan, Tutto poika, ei yhtään hätää. Näin sitä Tapion väki matkustaa. Hilihei!” Simapillit soivat vielä kimeämmästi kuin äsken, ja nytkös vasta vauhtia alkoikin. Luulen tosiaankin että kiisimme edespäin nopeammin kuin nuoli, sillä ilma vinkui jo vallattomasta vauhdistamme eikä tuulikaan tätä kilpaa kestänyt. Oli se hupaista, mutta oli se samalla kamalaakin, kuten arvata voitten. — No, että semmoisella kyydillä päästään, ymmärtää jokainen. Ja äläpäs ollakkaan! Pian [s. 11]olimmekin ajaneet poikki suon. Ja yht’äkkiä seisahtui koko susilauma.

„Tuolta näkyy jo Tapiola”, sanoi Tellervo, „ja arvaappas nyt, Tutto, kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet!”

Hengästyneenä kun olin vielä kovin, en saanut sanaakaan sanoneeksi.

„Olemme kulkeneet muutamassa hetkessä niin pitkän matkan ilmoitti Tellervo, että jos moisen taipaleen hevosella ajaisi täyttä laukkaa pitkin maantietä, niin menisi siihen vähintäkin viisi viikkoa.”

„Hoho!” huudahdin viimein minä, „eipä kumma sitten, ett’ei Tapiolassa, minun tietääkseni, ole ketään vielä käynyt,”

„Eivät ne nyt enään näihin aikoihin, ihmisparat, meidän kotiamme käykkään katsomassa, eikä tuon suon poikki olekkaan helppo päästä, mutta kyllä ennen muinoin Lemminkäinen, Ilmarinen, ja ukko Väinämöinen usein meillä kälvi.”

„Vai niin, vai kävivät he?” sanoin minä, „Tunnen heidät nimeltä, ovatko he vielä elossa?”

Tellervo naurahti vähän uteliaisuuttani, mutt’ei vastannut mitään.

Tämän puheen kestäessä olimme jo astuneet alas suden selästä, ja kaikki metsän immet olivat tehneet samoin. Simapillin kerran soitua olivat susihukat sitten pötkineet pois, minne lienevät pyörähtäneetkin.

„No! missä se Tapiola nyt on?” uskalsin minä kysyä.

„Tuolta näkyy, tuolta näkyy”, sanoi Tellervo, osoittaen sormellaan tiheään varvikkoon pitkän niityn takana. Ja varvikon keskeltä näkyi nousevan joteskin korkea vuori.

„Tuo vuoriko se on tuolla varvikon keskellä?” kysyin mä.

„Se on Tuomivaara”, vastasi Tellervo, „mutta sen etelärinteellä ovat Tapiolan linnarakennukset. Lähdetään nyt sinne?” [s. 12]Taas Tellervon simapilli soi, ja tuossa paikassa tuli juosten Tuomivaaralta päin mahdoton joukko suuria, melkein hevosen kokoisia eläimiä, joilla oli pitkät kauniit sarvet otsassa. Yks’, kaks’ seisoivat ne ihan lähellämme.

„Mitä eläimiä nämä ovat?” kysyin minä hämmästyksissäni.

„Ne ovat hirviä, poikaseni”, sanoi Tellervo, hyppäsi samalla sukkelasti yhden selkään ja nosti minut yhtä sukkelasti taaksensa istumaan. Metsän immet nousivat niinikään kukin hirvensä selkään. Simapillit soivat ja hirvet juoksemaan. Oikein oli hupaista liikkua notkean hirven selässä, eikä nyt menty niin julmaa vauhtiakaan kuin äsken susimatkalla. Kerkesin toki hieman katsella ympärillenikin. Niitty, jonka poikki kuljimme, oli pitkäruohoista kaunista alankoa, ja ihanat monikirjavat kukkaset sitä kaikkialla kaunisti.

Mutta ei aikaakaan ennenkun oli ajettu niityn poikki, hirvet päästettiin menemään, ja nyt seisoimme tiheän lehtipuisen varvikon edustalla. Se oli niin tiheää, että tuskinpa olisi siitä jalkasin läpi päässyt. Mutta mitäs tekikään Tellervo! Hän nosti minut kuin nostikin hartioillensa istumaan ja astui hyvin kepeästi ensimäisen varvikossa seisovan puun alimmalle oksalle, astui sitten toisen puun oksalle, sitten kolmannen ja niin edespäin, mutta aina vähä ylemmälle, niin että hän viimein oli ylimmillä oksilla, melkein puiden latvoissa, ja hyppäsi täten, aivan kuin orava, oksalta oksalle ja puusta puuhun. Tosin minun päätäni jo kovin huimasi, mutta en kuitenkaan peljännyt, kun näin, että kaikki kävi varsin hyvin. Toiset metsän neidot menettelivät aivan samoin kuin Tellervo, ja varsin somaa oli katsella näitä Tapiolan sinisiä piikoja, heidän tepastellessaan kuin pikut linnut pitkin puiden latvoja. Se oli ihana näky. Pian oli kuitenkin astuttu varvikon poikki, ja nyt seisottiin Tuomivaaran [s. 13] Tellervo laski minut alas ja jo kävimme käsitysten vuoren jyrkännettä ylöspäin. Jonkun aikaa käytyämme olimmekin jo saavuttaneet vuoren kukkulan, johon jäimme hetkeksi hengähtämään, tuuheain tuomien tuoksua nauttien. Ja mitä ihana näköala tästä aukeni silmilleni! En ole sitä koskaan unohtava. Katsoessani näin kaakkoseen, lounaaseen ja etelään päin Tuomivaaran rinteitä alas, kohtasi silmiäni mitä ihanin puisto ikivanhoja tammia, korkeita koivuja, punakäpysiä kuusia ja muita puita, ja siellä täällä ylvästeli yrttitarhoja kauniine kukkineen; mutta ei tässä kyllin, sillä puiden välitse pilkisteli esiin punaiseksi maalattuja, erittäin somia rakennuksia, ja tämän kylän keskellä oli kolme suurta linnaa.

„Mikä on tämä kaunis kylä?” kysyin Tellervolta.

„Se nyt un meidän metsäläisten kotikylä, se on isäni ja äitini ja kaikkien heidän lastensa ja käskynkuulijoittensa, sanalla sanoen: Tapion kansan asuinpaikka, se on Tapiola tarkka, mieluisa Metsola.” Näin puhui ihastuksissaan Tellervo ja osoitteli minulle etusormellaan eri kohtia tuossa tavattomassa taulussa. „Nuo pienemmät majat”, jatkoi hän, „ovat metsän tyttöjen töllejä, mutta nuo kolme suurta linnaa ovat isäni ja äitini. Yksi on niistä puinen, toinen luinen ja kolmas kivinen. — Ja nyt lähdetään sinne.”

Otti minua nyt taas Tellervo kädestä ja alas astuimme Tuomivaaran kukkulalta. Eikä aikaakaan, ennenkun oltiin Tapiolan taivaallisesti kauniissa kylässä. Mutta enhän minä pysty kertomaankaan mitä kaikkea kauneutta ja kalleutta täällä oli. Voi herranen aika! Kas noita somia punaisia puutupia kauniitten köynnöskasvien kierrossa! Kas noita ylpeitä yrttitarhoja kirjavine kukkineen! Kas noita tuuheita tammeja taivasta tavoittavine latvoineen! Kas kolme komeaa linnaa!

Mutta opastakoon nyt meitä Tellervo Tapiolan tavattomassa talossa. [s. 14]No niin! Tellervo soitteli simapilliään, ja tuossa paikassa katosivat kaikki metsän immet, jotka olivat meitä seuranneet, kukin pieneen punaiseen tölliinsä, viitaten meille käsillään hyvästijättöä ja hyräillen itsekseen hiljaisia lauluja. Tellervo ja minä jäimme kahden kesken.

„Lähdetään nyt vanhempieni linnoja katsomaan, Tutto poikaseni, ja sitten saat, jos äitini sallii, nähdä Tapion aitan, jossa kalliimmat tavaramme ovat”

„Kuules Tellervo, olet sanonut mulle isäsi nimen, joka on Tapio, kuulen ma, mutta mikä on äitisi nimi ja minkälainen hän on?”

„Hänen nimensä on Mielikki, mutta saat itse nähdä minkälainen hän on”, vastasi Tellervo hieman hymyillen itseksensä.

Astuimme nyt muutaman askeleen ja tulimme ensimäisen linnan edustalle. Se oli rakennettu puusta, mutta ikkunat näkyivät olevan hienoa läpinäkyvää kultaa. Ja joka seinässä oli kuusi tämmöistä ikkunaa. Ovi oli puinen ja rappuset myöskin puiset. Astuimme nyt rappusia ylös ja tulimme etehiseen. Mikä ihana näky! kaikki vain kullalta kiilsi täällä linnan sisässä. Ovet olivat auki muihinkin huoneisin, jotta kerrassaan sain nähdä koko joukon salija ja kammareja. Ja kaikki kiilti kullalta, uskokaa pois!

„Onko täällä kaikki kullasta?” kysyin Tellervolta.

„Ei, ei toti, poikaseni, päin vastoin on kaikki puusta, paitsi makuusijat ja seinäpaperit, jotka ovat metsänotuisten nahoista”, vastasi Tellervo. „Mutta katsos, kun ikkunat ovat kultalasista, niin hohtaa kaikki täällä sisässä kullalta. Sinäkin olet nyt oikea kultapoika”, pilaili tyttö ja taputteli poskiani. Ja totta tosiaan huomasin minäkin olevani pelkkää kultaa. Siltä ainakin näytin, sillä keltainen olin kuin kulta. No katselimme nyt hyvän aikaa tätä kummallista puulinnaa, joka [s. 15]sisältäpäin oli kiiltävää kultaa. Oli siellä jos jotakin näkemistä. Seinät olivat kultakarvaisia metsänotusten nahkoja, huonekalut kultaisia puukaluja, makuusijat niin ikään pehmoisia karhunnahkoja kullasta ja niin edespäin. Ja huoneita oli kymmenittäin. Yksi oli Tellervon makuukammari, toinen hänen veljensä Nyyrikin, kolmas ruokasali, neljäs tanssisali, viides juomasali, kuudes luultavasti laulusali j. n. e.; en tiedä mitä kaikkia tarkoituksia lienevät täyttäneetkin nämä kaikki suojat.

„Tämäkö koko linna on nyt sinun?” kysyin Tellervolta.

„Tämä on minun ja veljeni Nyyrikin”, vastasi hän. „Ja nyt saatamme lähteä katsomaan toisia linnoja.”

„Mutta missä se Nyyrikki tällä haavaa on?” kysyin mä.

„Hän lienee tätä nykyä metsässä veistelemässä pilkuja puihin, rakentamassa rasteja vuorille metsänkävijäin johdoksi. Lähdetään nyt!”

No, astuimme ulos Tellervon ja Nyyrikin linnasta ja kävimme katsomaan toista linnaa, joka oli aivan vieressä. Se oli luinen, oli kokonaan rakennettu eläinten luista, joita oli hyvin taitavasti liitetty yhteen, niin että seinät olivat ihan sileät. Ehkä oli päältäpäin höylättykin, sillä niin sileät seinät olivat. Ihan valkoiset olivat. Ja kuusi ikkunaa oli kussakin seinässä, kuusi kulta-ikkunaa, luultavasti kulta-lasia nekin, niinkuin Tellervon linnassa. Astuimme ovesta sisään.

„Nyt saat nähdä äitini, metsän kuningattaren, metsän ehtoisan emännän, metsän metisen muorin”, lausui Tellervo ja talutti minua kullalta kiiltävän etehisen läpi suureen saliin, joka oli täynnänsä väkeä, niin että oikein säikähdin. Tellervokin vähän säpsähti.

„Millä tuulella on Mielikki äiti tänään?” kysyi Tellervo eräältä huonoihin vaatteisin puetulta mätäsilmäiseltä naiselta, joka seisoi oven suussa. [s. 16]„Ei ole hyvällä tuulella”, vastasi mätäsilmä, osoittaen sormellaan erästä loukossa venyvää vanhaa muijaa. Katselin hieman tuota olentoa. Hyi, mikä ruma ämmä! Ko’okas näkyi hän olevan, hyvinkin suuri ja mahtava, mutta ruma, kovin ruma, ihan mustan näköinen, kamala koko katsannoltaan, hiukset hajallaan. Puettuna oli hän myöskin huonosti, vanha likainen huivi kaulassa, repaleiset ryysyt hameena, kaskivirsut jalassa ja kädet ihan noessa.

„Mikä mustalais-akka tuo on?” kysyin minä Tellervolta.

„Hoh!” kuiskasi mulle Tellervo, „älä puhu niin, Tutto poika. Se on kuningatar itse, metsän armas antimuori, oma äitini.”

„Herra hallitkoon!” lausuin katuvaisesti minä, mutta itsekseni ajattelin: „Tuommoinen kuningatar!”

Tellervo tarttui käteeni ja talutti minut ämmän luo loukkoon.

„Nukkuuko kuningatar?” kysyi hän. Ämmä ei vastannut mitään ensimmältä, mutta Tellervo kysyi toistamiseen hiljemmalla äänellä, ja silloin avasi akka unentohruksissa toisen silmänsä ja kysyi karmiaasti, mutta selvällä suomen kielellä: „Mitä tahdot?”

„Tässä on pieni metsämies”, sanoi Tellervo, „etkö nouse Tapion aittaa avaamaan?”

„Näethän että olen arkivaatteissa; ei ole tänään antiaika, herätä minut huomenna.” Näin vastasi ämmä, painui toiselle kupeelle ja ummisti silmänsä jälleen.

„Lähdetään pois”, lausui nyt mulle Tellervo. „Tuumasin saada äitiäni hyvälle tuulelle, mutta tänään on hän kotiväkensä kanssa nukkunut kaiten päivää, eikä nyt auta mikään. Johan aurinkokin tuossa paikassa laskee; mennään makuulle. Huomenna katselemme kaikki Tapiolan aarteet ja [s. 17]teemme metsästysretken, jos äiti sallii. Mutta tänään ei ole pyynti-aika.”

No, oli minuakin ruvennut nukuttamaan, ja varsin mielelläni suostuin Tellervon tuumaan. Kysyin vain poismennessäni, miksi Mielikki oli niin äreä? Tellervo vastasi naurahtaen: „Ei hän aina ole niin. Saatpas nähdä huomenna. Saat silloin vasta oikein katsella Tapiolan hovia, saat silloin nähdä milliset äitini ja isäni itse teossa ovat. Mennään nyt pois!”

Silmäilin mennessämme väkeä Mielikin hovissa. Kaikki olivat he huononpuolisesti vaatetettuja naisia, joista toiset puolinukuksissa kulkea hoipertelivat edestakaisin lattialla, toiset taas nurkissa laiskoina loikoivat.

„Näin on laita”, sanoi Tellervo, „kun ei Mielikki äitini tahdo metsästäjille saalista suoda. Sen arvasinkin tänään metsässä ja senpätähden en tahtonut kehoittaa sinua kaaripyssyäsi käyttämään, vaikka kyllä otukset, kuten ainakin, liikkeelle sain.”

„Vai niin, vai niin”, vastasin minä haukotellen jo, „no missäs saan nyt maata?”

„Minun linnassani”, vastasi Tellervo. Ja niin kävimme takaisin Tellervon ja Nyyrikin linnaan, jossa lempeä ihana opastajani teki minulle pehmeän makuusijan karhunnahoista. Toi sitten Tellervo mulle ruokaa, varsin hyvää ruokaa. Söin siinä hyvällä maulla ilveksen lihaa, peuran lihaa, poron juustoa ja niin edespäin, mitä lienen syönytkin, en tiedä, mutta hyvää se oli. Join sitten poron-maitoa ja mitä herkullisinta mesikaljaa päälle ja painuin pian vuoteelleni ja nukuin, uneksien hetken aikaa päivän kummallisia tapauksia.