Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/4

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmas luku Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa
Neljäs luku
Kirjoittanut Tyko Hagman
Viides luku


[s. 18]

Neljäs luku.
Tapiolan isäntäväki ja metsästys Tapiolan tantereilla.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin aikaisin auringon noustessa. Tellervo seisoi vuoteeni vieressä pitäen kädestä erästä toista tyttöä, joka oli puettuna melkein samoin kuin Tellervo, paitsi että hänen siniset vaatteensa olivat hienommat, niin hienot että näyttivät melkein siniseltä sumulta, joka varhain aamusin vedenpinnasta nousee. Koko tyttökin oli ikääskuin läpinäkyvä ja näytti niin keveältä kuin höyhen; niin kummallisen hieno hän oli.

No, hyvää huomenta, Tutto poika, kuinkas olet nukkunut? kysyi Tellervo hymyillen ja suuteli minua.

„Varsin hyvin”, vastasin minä. „Mutta kuka on tämä fiini fröökynä, jota pidät kädestä?”

„Se on Tuulikki, kaksois-sisareni.”

Tuulikki hymyili vain ja katseli minua.

„Onko sinulla montakin sisarta?” kysyin taas.

„On niitä jos kuinka monta”, vastasi Tellervo, „näit heitä jo useampia eilen metsässä ja saat heitä tänäänkin nähdä. Mutta tämä Tuulikki on se, joka metsämiehelle on suurimpana apuna, ja hän nyt tänään seuraa meitä metsästysretkelle. Mutta nouse nyt vuoteeltasi, niin lähdetään ensiksikin tervehtimään Mielikki-äitiä, sitten käydään katsomassa isän asuinlinnaa, sitten saat nähdä Tapion aitan tavarat ja sitten alkaa metsästysretki.”

Tellervo ja Tuulikki toivat uyt kuin tuulessa mulle ruokaa taas, hyvää ruokaa, jonka hätäisesti söin, ja niin olin valmis heitä heti seuraamaan, utelias ja innokas kun olin.

Läksimme siis kolmen kesken ulos ja olimme pian luisen linnan tykönä taas, Mielikin linnan. Tellervo asettui ikkunan [s. 19]alle ja soitteli hetkisen simapilliänsä. Tästä muka heräisi Mielikki, selitti hän.

Astuimme sitten sisään samasta etehisestä kuin eilenkin ja tulimme entiseen suureen saliin. Mutta aivan toisellaiselta täällä nyt kaikki näytti. Kaikki oli niin erinomaisen loistavaa ja komeaa, ett’ei voi sitä virressäkään vetää. Oli kuin olisi kaikki kiiltänyt tuhannen auringon säteissä, ja oikein silmiäni huikaisi. Mielikin kaikki kotiväki kullassa kuhisi vain ja hopeassa horjeksi. Mielikki itse oli myös noussut makaamasta ja istui korkealla kultatuolilla, puettuun taivaan-siniseen viittaan ja punaisiin sukkiin. Ne ensinkin silmiini pistivät. Muodoltansakin oli hän aivan toisellainen kuin edellisenä päivänä, puhdas, muhkea, pulska ja kaunis, ja lempeältä näytti hän kasvoiltaan ja suloisesti kimalsivat hänen siniset silmänsä. Kuitenkin oli hänen koko ryhdissään jotakin komean julkista, käskeväistä, jotta helposti huomasi hänen kuningattaren olevan. „Tuokaat tänne koristukseni”, käski hän väkeänsä. Ja tuostakos kaikki hänen piikansa eli hovineitsyensä liikkeelle. Yksi juoksi sinne, toinen tänne, tuoden esille kaikenkaltaisia koristuksia. Ja nyt rupesivat he häälymään Mielikin ympärillä ja panemaan hänen päällensä noita. Yksi piti häntä toisesta kädestä ja kiinnitti vahvaa kultaista rannerengasta siihen, toinen piti toisesta, tehden samoin, kolmas sovitteli kultasormuksia hänen vasemman kätensä sormiin, neljäs oikean käden sormiin, viides seisoi takana ja siteli kultaisia hivusuauhoja pään ympäri jn kultalehtisiä kiehkuroita hiuksiin; toiset taasen seisoivat molemmin puolin päätä, kiinnittäen kultaripustimia korviin, yksi kääri moninkerroin hopiahelminauhaa kaulaan. Jalkoihin pantiin kauniit ilveksennahkaiset kultakengät, jotka sidottiin kiinni hopeanauhoilla ja jotka päältäpäin olivat varustetut hopea-soljilla, ja niiden alta punoitti pehmeät punasukat, sidotut sinisillä nauhoilla. Ja nyt vasta [s. 20]oikein näin metsän kuningattaren kaikessa hänen kunniassaan ja kauneudessaan. Nousi hän istuimeltaan jo, ja vieläkin huomasin sinisen viitan alta jotain, jota en ensimmältä havainnut. Sieltä näkyi näet lumivalkoinen paidantapainen vaatetus, kiinnitetty vyötäreistä leveällä hopeisella vyollä, josta suuressa renkaassa riippui koko joukko suurempia ja pienempiä avaimia, kaikki kullasta. Oli siinä katsomista Tutto pojalle, ja ihmeissäni olin ihan.

„Tämäkö nyt on Mielikki, metsän kuningatar?” uskalsin Tellervolta kysyä.

„Mielikki, oma äitini, on hän”, vastasi Tellervo hymyillen; „nyt on hän hyvällä tuulella ja suopi sinulle oivallisen otusonnen metsästämään lähteissämme. Ole nyt vain reipas poika, äläkä ollenkaan ujostele kuningatarta. Hän on nyt hyvin lempeä, on metsän armas antimuori itse, metsän metinen muori, metsän ehtoisa emäntä.” Näin puheli Tellervo ja katseli ihastuksissaan Mielikkiä.

Tuli nyt Mielikki juhlallisesti astuen luoksemme, kumartui hieman alaspäin, kookas kuin oli, taputteli minua ystävällisesti olkapäähän ja sanoi: „tämäkö nyt pieni metsämies? no, mikä sinun nimesi, ihmislapsi?”

Tein siinä syvän kumarruksen kuningattarelle ja vastasin:

„Tutoksi sanovat minua.”

„Vai niin, vai Tutoksi. No, Tutto poikaseni, tahdotko nyt katsella Tapiolan aarteita ja sitten tehdä metsästysretken?”

„Kiitoksia, kuningatar kulta”, vastasin minä, „mutta minulla on vain tämmöinen pieni kaaripyssy, kelvanneekohan se?” Näin puhuin, näyttäen pyssyäni Mielikille. „Ja taskussa tässä on mulla nuolia, rautapiikkisetpäässä.”

„Kyllä kelpaa”, vastasi Mielikki hymyillen, „lähdetään matkalle vain, — Hohoi kotipiikani!!” huudahti hän sitten, [s. 21]kääntyen hovineitsyjensä puoleen. „Ulos kaikki tekemään Tapiolle kunniaa!”

Ja nyt oli hupaista nähdä, miten Mielikki kuni tuulessa vain sai kaikki neitosensa asettumaan juhlalliseen saattokulkuun taaksensa, miten hän astui komeasti ulos hovistaan ja portaita alas. Tellervo, Tuulikki ja minä kävimme aivan hänen kantapäissään. Tultiin pihalle ja siinä samassa oltiinkin tuon kolmannen kivisen linnan edustalla, suurella vihannalla kartanolla. Ja tässä oli koko joukko nuorukaisia, keskenkasvuisia miehiä meitä vastassa. He seisoivat kaikki rivissä kuin sotamiehet, keihäät kädessä, ja Nyyrikki heitä johti, Nyyrikki Tapion poika, jonka jo eilen olin pikimmältäni nähnyt. Sininen viitta oli hänellä hartioilla ja punainen kypärä päässä, ja niin oli toisillakin nuorukaisilla, vaikka eivät niin komealta näyttäneet kuin Nyyrikki.

„Riviin”, komensi Mielikki, ja tuossa paikassa seisoivat hänenkin piikansa rivissä. Näin oli siis Tapion kansaa kummallakin puolen rappusia, jotka veivät ylös Tapion kiviseen linnaan, Mielikki itse astui rappusia ylös etehisen ovelle saakka, ja Tellervo, Tuulikki, Nyyrikki ja minä jäimme seisomaan rappusten eteen.

Nyt kolisteli Mielikki avaimia vyörenkaassaan ja lausui juhlallisesti:

„Metsän ukko halliparta;
Havuhattu, naavaturkki,
Metsän kultainen kuniugas,
Kummun ukko kultarinta,
Salon herra, maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä!”

[s. 22]

Ilmestyi nyt kivilinnan ovesta rappusille tavattoman suuri, vanhanpuolinen mies, oikea jättiläinen, ja minä tartuin jo Tellervoa hameeseen, vaikk’en ensinkään peljännyt. Julkisen pulska jättiläinen tuo oli. Hänen pitkä, polviin asti ulottuva partansa oli hopeanharmaa ja juhlallinen. Päässään piti ukko korkeaa, suippupäistä, sokuritopan muotoista hattua, joka silminnähtävästi oli tehty kuusen- ja männyn-havuista; hartioilta venyi alas maahan asti puunsammaleesta eli naavasta valmistettu vaippa, jonka alta rinnasta kiilsi esiin kultainen kilpi; housut kiilsivät myös kuin hopea ja olivatkin ehkä hopeakangasta. Jalkineina oli ukolla vain punaväriset puukengät. Kädessään piti hän pitkää rautapiikkistä keihästä.

Ukko ojensi nyt kättänsä Mielikille, teki julkisen kumarruksen ja lausui:

„Terve, terve, Mielikkini,
Metsän mieluisa emäntä.
Metsän armas anti-muori,
Tapiolan tarkka vaimo,
Siniviitta, punasukka,
Ehtoisa metsän emäntä,
Käet on kullan käärylöissä,
Sormet kullan sormuksissa,
Pää kullan pätinehissä,
Tukat kullan suortuvissa,
Korvat kullan kaltuskoissa,
Kaula helmissä hyvissä.”

Näin lausui ukko. Ja nyt tekivät neidot ja nuorukaiset pihalla kunniaa sillä tavoin, että nuorukaiset ojensivat keihänsä olkapäille ja neidot pyörähtivät muutaman kerran ympäri, jotta siniset hameensa heiluivat. [s. 23]„Onko tuo nyt Tapio?” kysyin minä Tellervolta. „Se on Tapio, isäni ainoinen, metsän kultainen kuningas”, vastasi Tellervo, talutti minut sitten kädestä rappusia ylös aivan Tapion eteen ja sanoi tälle: „Tässä on pieni metsämies, joka tahtoo lähtiä otuksia ampumaan.”

Kuningas katsoi minuun hyvin lempeästi, taputti minua olkapäille ja sanoi: „vai niin, vai niin.”

„Saammehan ensin katsella hoviasi, isä kuningas?” lausui Tellervo.

„Saatte kyllä”, vastasi Tapio.

Ja nyt läksimme kaikki ovesta sisään Tapio kuninkaan linnaan, joka, kuten jo olen maininnut, oli kivestä rakennettu, harmaasta kivestä. Ikkunat vain näyttivät olevan kullasta tahi kultalasista. Oli täällä nyt loistoa ja komeutta, vaikka kaikki minun mielestäni näytti vähän kamalalta ja kolkolta, paksut kiviseinät kun aina tämän vaikuttavat. Mutta kaikki täällä sisässä näkyi olevan pelkkää kultaa, kulta-ikkunat kun keltaiseksi kaikki värjäsivät; mutta en kuitenkaan tarkoin tiedä, lieneekö koko sisuslaitoskin ehkä oikeastaan ollut tavallista harmaata kiveä vain. Huoneita oli ties kuinka paljon, suuria saleja ja pienempiä kamareja sikin sokin. Huonekaluina oli kivisiä kultapenkkejä eli kultaisia kivipenkkejä, kulta-kivipöytiä, kivi-kultatuoleja ja niin edespäin. Seinäpaperina oli kultaisia metsänotusten nahkoja, ja niissä riippui pitkiä keihäitä, joiden piikit olivat hyvin teräviä — Tapion metsästyskaluja arvattavasti.

Kuljimme nyt Tapio, Mielikki, Nyyrikki, Tuulikki, Tellervo ja minä sekä koko hoviväki saattojoukkona kaikkien huoneiden läpi, ja varsin kohteliaasti näytettiin mulle kaikki mikä näkemistä ansaitsi. Eräässä pienemmässä huoneessa oli karhunnahoista valmistettu vuode. Tämä oli ukon sänkykamari, ja [s. 24]siitä sanottiin salaisen käytävän vievän Mielikin linnaan, mutta tätä käytävää en saanut nähdä.

No, en huoli pitemmältä kertoa Tapion kivilinnasta nyt. Kerron mitä muuta vielä sain Tapiolassa nähdä ja miten metsästysretken siellä tein.

Läksimme siis ulos kuninkaan mahtavasta linnasta, joka sisältäpäin oli kultaa ja ulkoapäin harmaata kiveä, ja saavuimme taas pihalle. Täällä sanoivat Tapio ja Mietikki hoviväelleen, että saisivat muka kaikki, paitsi Tellervo, Tuulikki ja Nyyrikki, jäädä kotiin. Neidot ja nuorukaiset katosivat kohdastaan, neidot Mielikin linnaan ja nuorukaiset Tapion. Astuimme sitten me muut pihasta ulos ja tulimme Metsolan puistoon, jossa kaikkialla punaiset mökit puiden välistä pilkoittivat.

„Puhalla pilliisi!” sanoi Mielikki Tellervolle. Ja Tellervon tehtyä tämän hypähti kuni tuulessa joka mökistä ulos sininen neito. Ja paljon tulikin, sillä paljon mökkejä oli. Somat olivat pienissä liehuvissa hameissaan. Tuossa tuli Katajatar, tuossa Pihlajatar, tuossa Etelätär ja niin edespäin, kaikki samat eilespäiväiset tytöt, ja nähtiin siinä nuorukaisiakin joukossa ja näillä oli keihäät kädessä.

Niin kotoutui nyt Tapiolan puistoon Tapiolan kuningasparin koko metsäväki ja kaikki olivat hyvin iloiset. Nuorukaiset tekivät somia temppuja keihäillään, hyppäsivät kuperkeikkaa ja muita äksänpäksiä toimittivat; ja neidot niinikään tanssivat ja puunoksilla hyppivät kuin linnut. Se oli hauskaa.

Nyt kuului yht’äkkiä kesken kisaa Tapio kuninkaan kauvas kaikuva ääni:

„Istumasta, astumasta joka jalka liikkeelle!” Ja tuossa paikassa järjestyivät metsän tytöt ja metsän pojat saattojoukkoon. Eturintaan astuimme Tapio, Mielikki, Tuulikki, Tellervo, Nyyrikki ja minä. Ja Tellervon pillin soidessa [s. 25]lähdettiin matkalle. Kuljettiin puiston läpi ja saavuttiin synkeään honkametsään. Eikä aikaakaan, ennenkun oltiin korkean, jyrkän, aivan pystysuoraisesti jyrkän vuoren edessä. Se oli korkea kuin korkein kirkko, ja se seinä, jonka edessä seisoimme, oli hyvin tasainen, kuin kivirakennuksen seinä ainakin. Ja joka paikalta oli se aivan yhtä korkea. Vuorta uli pitemmältä kuin silmä kannatti. Sen päällä kasvoi kaunis koivumetsä, joka siten näkyi olevan ikäänkuin kattona jollekin mahdottoman suurelle kivirakennukselle. Seistessämme tämän edessä nyt otti Mielikki kuningatar avaimen vyörenkaastaan, sovitti sen seinässä olevaan reikään ja vetäisi lujasti kerran, niin jo rupesi seinässä ratisemaan kuin ruosteiset saranat, koko seinä halkesi ja kaksi mahdottoman suurta ovea lensi hajalleen ulospäin.

Ihmetellen katselin tuota ja kysyin Tellervolta:

„Mitä taivaan tähden tämä tietää?”

„Ei muuta kuin että aukenee Tapion aitta.”

„Vai Tapion aitta! Ompa siinä aittaa!” arvelin minä.

„Mita kaikkia siellä lieneekään?”

„Saat koht’ikään nähdä, Tutto poika, käydään nyt vain Tapio isän ja Mielikki äidin perästä.”

Tapio ja Mielikki astuivat etunenässä ovesta sisään ja me toiset seurasimme. Olimme ainakin kymmenen sylen pitkässä käytävässä. „Näin paksut ovat Tapion aitan seinät”, sanoi Tellervo

„Hoh! Hoh! vai käy tämä käytävä ainoastaan aitan seinän halki? Kylläpä se sitten kestää.”

No, kuljimme nyt käytävän läpi ja minä kuulin miten viimeiset tulijat lukitsevat ovet kiinni jälleen, ja eräs metsän tyttö toi avaimet takaisin Mielikille. Käytävän päähän tultuamme aukeni edessämme metsä taas, mutta mikä ihmeellinen metsä siitä tuli. Ensimmältä näytti se kyllä tavalliselta jylhältä metsältä, jossa näkyi kasvaman kaikenlaatuisia puita. [s. 26]Multa yht’äkkiä sanoi Tellervo: „Nyt tahtoo Tapio osoittaa suosiotansa metsästäjälle!” Tapio ukko heilahutti muutaman kerran keihästään ympäri, ja tuossa paikassa sai koko metsä aivan toisenlaisen muodon, paneutui ikääskuin juhlapukuun. Niin, näytti tosiaankin siltä kuin jokainen puu olisi pukeutunut pyhavaatteisin tervehtiäkseen metsän kuningasta ja kuningatarta. Hongat saivat ympärilleen kauniit, loistavat vaskivyöt, haavat heittivät hartioilleen kauniit haljakat, koivut kukkivat kultakukkasia, leppien päällä kauniita lempivaatteita liehui, kaikki kannotkin heluja, hetaleita helisi. Outoa oli se näky, outoa tää oivallinen metsä.

„Mitä tämä kaikki tietää?” kysyin Tellervolta minä.

„Ei muuta, Tutto poika, kuin että tänään saat mielin määrin metsästää, saat ampua karhuja, susia, peuroja, hirviä ja mitä vain tahdot. Mutta mitä tahdot nyt mieluimmin ampua?”

„En minä, en minä”, rupesi nyt Tutto poika epäämään, — «kyllä tyytyisin jäniksiin ja oraviinkin.”

„Vai niin”, „vastasi Tellervo naurahtaen, „no kyllä saat niitäkin ampua.” Puhalsi sitten pari kertaa pilliinsä tyttö, ja tuossa paikassa tulivat kaikki maailman jänikset, luulen mä, esille, sillä niin niitä oli, että vilisi vain.

Jännitin kaareni, panin nuolen uraan ja ammuinkin. Ja paikalla kaatui jänis. En koskaan ennen ollut jänistä ampunut, ja arvatkaappas sitten olinko ylpeä nyt. Juoksin katsomaan jäniksen luo, vedin nuolenpään irti jälleen otuksen kupeesta ja tähtäsin heti toista, jonka niinikään sain ammutuksi. Ja vähässä ajassa ammuin täten koko joukon jäniksiä. Metsän tytöt poimiskelivat ammutut otukset ylös ja heittivät ne hartioilleen.

Semmoinen metsästäjä olin minä, minä itse Tutto poika! Mutta hätäkös olikaan ampua, Tapion aitassa kun [s. 27]oltiin, jossa otuksia on vaikka kuinka, ja metsän kuningas itse kun Tutto poikaa suosi.

„No, Tutto poika”, sanoi nyt mulle Tellervo, „miltäs maistuu ampuminen Tapion aitassa?”

„En ole moista ajatellakaan arvannut”, vastasin minä, „mutta saa nähdä saanko vain ketään uskomaankaan, että tällä pienellä kaaripyssylläni olen niin paljon jäniksiä ampunut.”

Tellervo hymyili vain eikä vastannut mitään.

Samassa sanoi Mielikki muori:

„Istumasta, astumasta joka jalka liikkeelle.” Ja jo kuljettiin aika kyytiä eteenpäin taas, noin tunnin ajan kuljettiin komeaa juhlapukuista korpimetsää, tunnes viimein seistiin erään hyvin kummallisen kunnahan edessä. Se oli ihan keltainen, keltavärisistä kukista, kuten luulin.

„Kas kuin siinä kasvaa ihania keltaisia kukkia!” ihmettelin minä.

„Ei, poikaseni”, selitti Tellervo, „koko tuo kauneus on pelkkää kultaa.”

„Kultaa! Hoho”, ihmettelin minä; „kultaa näin keskellä metsää!”

„Niin katsoppas, Tutto, se on Tapion aitassa eikä tänne pääse kukaan ilman Mielikin luvatta. Mutta keskellä kunnasta ompi ontelo, jossa säilytetään suurta ammetta, ja tämä amme on täynnänsä mettä, jota jo sait minun linnassani maistaakin.”

„Vai niin, vai niin!” ihmettelin minä, „no mennäänkö nyt tätä oivallista olutta juomaan?”

„Niin katsos, Tuttoseni, seikka on semmoinen, ett’ei Mielikki muori anna kenenkään päästä tälle mesiammeelle, joka ei ole karhua tappanut.”

„Hoho! No en minä siis saa sinne tulla”, sanoin samassa kun ihan jo seisoimme ihmeellisen kultakunnaan [s. 28]reunalla.Ja nyt näinkin, että ihan selvää kultaa kunnas oli, oli, kin olikin, kultavuori. Korkea oli se kuin kirkko ja maasta huipulle veivät kylkeen hakatut rappuset. Näin nyt miten Tapio, Mielikki, Nyyrikki ja muu metsäväki kaikki rupesivat rappusia ylöspäin astumaan kunnaalle, ja jo Tellervokin yht’äkkiä minut jätti, juosten muiden perästä ylöspäin, „Jää tähän seisomaan vain”, sanoi hän mulle mennessään, ja niin jäin minä kunnahan reunalle seisoa töllistelemään, muiden kiivetessä ylöspäin.

„Pitääkö minun jäädä tänne?” ajattelin nyt, kavahtaen hieman yksinäisyyttäni jylhässä juhlallisessa metsässä, tuommoinen kummallinen kallio edessäni, jonka huipulle yhtä kummalliset metsäihmiset kulkivat. Mutta jo seisoivat Tapio ja Mielikki ylimmällä paikalla, eikä aikaakaan ennenkun muutkin olivat siellä kaikki. Ja näin nyt miten metsän tytöt rupesivat vuorella tanssimaan ja kaikellaista kisaa pitämään. Mutta mitäs ollakkaan! Yksinäni kunnaan juurella seistessäni siinä nyt ja ylöspäin katsellessani, kuulin takanani yht’äkkiä ruman mörinän. Mrr! Katsoin taakseni, ja mikä hirvittävä näky! Suuri ruskeavillainen kömpelöltä näyttävä eläin seisoi edessäni. „Se on karhu!” huusin täyttä kurkkua ja rupesin kun rupesinkin, huolimatta Tellervon kiellosta, kiipeämään rappusia ylös kultavuorelle. Mutta niinkuin tuulessa lensi eräs metsän tyttö vuorelta ja töyttäsi minut säälimättä alas rappusilta, jotta putosin pää edellä ihan karhun käpäliin. Pääsi siinä Tuttu pojalta monta huutoa, mutta luultavasti en kuitenkaan peljännyt, koska pian olin pystyssä taas, sain jalat alleni ja juoksin minkä jaksoin ja jalkani kannattivat suuren tammen juurelle, joka oli lähellä, ja rupesin kiipeemään ylös puuhun. Kaaripyssyni oli mulla kaiken aikaa ollut kädessä; en tullut siinä hämmästyksessäni viskanneeksi sitä menemään, mutta nyt kun puuhun piti kiivetä, huomasin sen vasta ja [s. 29]paiskasin puun juurelle. Kiipesin sitten hyvinkin korkealle ylös puuhun, ja karhu jäi seisomaan alle. Mutta päästyäni melkein tammen latvaan saakka, niin mitä näenkään! Karhu on ruvennut minua seuraamaan ja pian on se kömppinyt alimmalle oksalle, jossa jo istuu kuin kissa, katsellen ylöspäin. Nyt toki hätä Tutto paralle kynsiin. Selvästi näin, että karhu, jos vain tahtoi, saisi minut kiinni. Ja kaaripyssyni kun vielä olin heittänyt maahan! Jokohan nyt oli tuho käsissä, viimeinen päiväni tullut? Katsahdin samassa ylös kultakunnaalle. Siellä näkyivät Tapion asukkaat iloista kisaa pitävän vain, ja näinpä miten metsän siniset piiat osoittivat minua sormillaan ja nauroivat täyttä kurkkua. Mikä äkkinäinen muutos noissa mielestäni ennen niin hyvissä tytöissä! Ilkkua nauraa onnetouta poika parkaa, joka silminnähtävästi on ihan surman suussa! Ja nyt rupee karhu kiipeemään korkeammalle. Pian on se ainoastaan sylen verta kintuistani. Mutta kun hätä on suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanotaan. Ja niin tässäkin kävi. Huomaan, näet, miten eräs metsän tyttö yht’äkkiä eroaa joukosta kunnaan huipulla, lennähtää alas vuorta ja on jo aivan tammen alla. Se oli Tuulikki, Tellervon sisar. Ottaa sitten impi kaaripyssyni tammen alta, kiipee kuin orava vierimmäiseen puuhun ja on kun onkin, tuossa paikassa ihan kohdallani saman puun latvassa. Ja siinä nyt ojensi mulle Tuulikki pyssyni ja käski mun ampua karhua. No, mitäs muuta! Jännitin, sovitin nuolen ja ammuin. Ja alas putosi karhu puusta, että rätisi vain oksissa. Siinä lepäsi nyt metsän mahtava eläin Tutto pojan ampumana. Pian olin minäkin alhaalla korkeasta pakopaikastani ja katselin karhua. Oli se oivallinen otus, ja oivallinen olin nyt minäkin mielestäni.

Tuulikki hyppäsi myöskin alas puustansa, ja hetkisen päästä oli parikymmentä muutakin metsän-tyttöä ja joukko [s. 30]nuorukaisiakin tullut alas karhua katsomaan. Onniteltiin siinä minua sitten, ja Tuulikki sanoi että nyt muka saan mesiammeelle tulla, kun mesikämmenen olin tappanut.

Mesikämmeneksi, näet, mieliteltiin täällä Tapiolassa karhua.

Otti nyt neljä jäntevää nuorukaista karhusta kiinni, yksi kustakin jalasta, heidän hartioilleen heitettiin se ja hinattiin vuorelle ylös. Minä kuljin perästä rappusia ylöspäin myös, ja vaikka mielestäni oli matkaa lyllä kunnaan harjalle, niin eipä toki aikaakaan ennenkun siellä oltiin. Tuolla ylimmällä kunnahalla oli, kuten Tellervo jo oli mulle kertonut, ontelo, ja siinä mahdottoman suuri kultainen amme täynnänsä mettä. Ympäri ammetta istuivat siinä Tapio, Tellervo ja muut Tapiolan asukkaat, kaikilla kupit käsissä, paitsi Mielikillä, joka hopeisella veneellä souteli ammeessa ja koukulla kaasi kunkin kuppiin mettä. Käskettiin minuakin ottamaan osaa näihin kummallisiin kemuihin, sain siis kuppiin, kun sainkin, ja istuin Tellervon viereen juomaan. Ja voi mitä mettä se Mielikki jakelikin! Kelpasi maistaa, takaan mä. Juotiin siinä nyt kaatuneen karhun ja minunkin maljani. Ja karhullekin kaadettiin mettä suuhun, vaikka kuolleena kontio oli. Mutta tämmöinen oli Tapiolassa tapa. No, pidettiin siinä nyt Tapion aitan kultaisen kunnahan mesi-ammeella hetkisen aikaa kemuja vielä; mutta sitten ilmoitti Tapio että jo oli aika ruveta metsästämään taas. Ja tuli nyt metsästys, jonka rinnalla minun karhun-pyyntini oli kuin lapsen leikkiä. Nousi, näet, Tapio kunnahan kukkulalle seisomaan, kohoitti juhlallisesti keihäänsä ja lausui:

<poem> „Otsaseni, ainoiseni, Mesikämmen kaunoiseni.

Lyöte maata mättähälle,

[s. 31]Kaunihille kalliolle,
Hongat päällä huojumassa,
Kuuset päällä kuulemassa;
Siinä otso pyörteleite,
Mesikämmen käänteleite
Kuni pyy pesänsä päällä,
Hanhi hautomaisillansa!”

Näin lausui metsän kuningas, ja nyt nousi koko hänen kansansa myöskin seisomaan asettuen kultakunnahan rappusille, nuorukaiset keihäät käsissä, tytöt, Tuulikki etupäässä. Ja taas lausui Tapio osoittaen keihäällään Tuulikkia:

Metsän tyttö, mieli neiti,
Tuulikki, tytär Tapion!
Aja vilja vieremille,
Aukeimmille ahoille;
Kun lie jäykkä juoksullehen,
Eli laiska laukallehen,
Ota vitsa viiakosta;
Koivu korven notkelmosta,
Jolla kutkutat kuvetta
Sekä kaivat kainaloita;
Anna juosta joutuisasti,
Vikevästi viiletellä
Miehen etsivän etehen,
Aina käyvän askelille
Kuin vilja uralle saapi,
Tupita uroa myöten,
Pane kaksi kämmentäsi
Kahen puolen taiteheksi,
Jott’ei vilja vieprahtaisi,

[s. 32]Tie-puolehen poikeltaisi
Josp’ on vilja vieprahtavi,
Tie-puolehen poikeltavi,
Tielle korvista kohenna,
Saata sarvista uralle!
Hako on tiellä poikkipuolen,
Sepä syrjähän syseä,
Puita maalla matkallansa.
Ne on katkaise kaheksi!
Aita vastahan tulevi,
Kaa’a aita kallellehen,
Viieltä vitsas-väliltä,
Seitsemältä seipähältä!
Joki joutuvi etehen,
Puro tielle poikkipuolin,
Silkki sillaksi sivalla.
Punaverka portahaksi,
Saata poikki salmistaki,
Vetele vesien poikki,
Yli kosken kuohuloista!”

Tämän pitkän runon kuultuansa lennähtivät kaikki tytöt, Tuulikki etupäässä, niinkuin tuulessa kulta-kunnaalta alas ja katosivat pian metsään, mikä minnekkin. Tapio, Mielikki, Nyyrikki ja minä sekä kaikki nuorukaiset jäimme kunnaalle seisomaan, ja nuorukaiset pitivät keihäitään ojennettuina ikääskuin viskaamista varten. Hetken aikaa seisoimme täten siinä ja minä näin kaikellaisia eläimiä tulla länkyttävän pitkin metsän polkuja. Ja mitä kummaa! metsän tytöt niitä ajelivat, vitsat kädessä, kuin lehmiä vain. Tuli siinä karhuja, susia, ilveksiä, kettuja, hirviä, peuroja ja muita. Tuolla tulla tuikuttelee pitkin polkua suuri sarvinen eläin, — hirvi se on, [s. 33]ja Tuulikki käy perästä, pitäen kämmeniään ikääskuin aitana, kahden puolen otusta, ett’ei muka pääsisi polulta pois; aita tulee eteen, Tuulikki sen kaataa, puro tulee eteen, Tuulikki panee sillaksi jonkunlaisen kauniin maton. Ja näin kotoutuu jokaiselta ilman suunnalta eläimiä, metsän otuksia kaikki, ja metsän tytöt perästä juoksevat, vitsat kädessä. Näyttää siltä kuin kaikki karhut, sudet ja muut pedot ihan kesyjä olisivat. No nyt niitä on jo lukematon joukko kultakunnaan juurella. Ja jo lentää keihäitä alas kunnahalta kuin ukon-nuolia ja otuksia kaatuu joukottain. Ja se oli verinen tappo. Mutta yht’äkkiä kohoittaa Tapio taas keihästään ja käskee kansansa lakkauttamaan veristä leikkiä. Eläviä otuksia jää vielä sadottain vuoren juurelle.

Semmoinen oli Tapion kansan metsästys, ja kovasti tätä kaikkea ihmettelin. Suuren otustapon perästä tulivat metsän tytöt jälleen kunnaalle, mutta Tapio itse astui alas ja koko hänen miespuolinen väkensä seurasi. Nyt sain taas nähdä jotakin kummallista. Tapio otti, näet, elävästä otusjoukosta karhun ja pisti sen sieramiin kaksi sientä, ja sitten teki hän samoin yhdelle sudellekin.

„Mitä tietää tuo?” kysyin Tellervolta, joka taas oli istunut viereeni kunnahalle.

„Niin tekee isäni, ainoinen hyvä Tapio”, vastasi Tellervo, „estääksensä ihmisten lehmien ja lampaiden hajun tunkeumasta peto-eläimen nenään; muuten nämä ehtimiseen kesyä karjaa ahdistaisivat, ja katso nyt miten Tapion nuorukaiset häntä auttavat.”

Ja todellakin toimitti nyt Tapion nuorukaiset kaikki metsän pedot semmoiseen tilaan, ett’eivät voisi nämä ihmisten lehmiä ja lampaita syötäväksi saada. Muutamat pistivät heidän sieramiinsa sieniä, toiset sitoivat heidän silmänsä umpeen, toiset taas käänsivät heidän korvansa huppuun, [s. 34]muutamat kätkivät heitä koloihin ja kytkivät hopeisilla hihnoilla kiinni.

Näin suojelivat siis Tapiolaiset ihmisten karjoja petoeläimistä.

„Käypikö täällä Tapion metsäisessä aitassakin”, kysyin minä, „ihmisten karjaakin laitumella? Näyttää siltä kuin olisi täällä pelkkiä petoja vain.”

„Kyllä täällä teidänkin karjaa käy, sillä suuri on Tapion aitta”, vastasi Tellervo.

„Mutta mistä ne sisään pääsevät, kun niin lujien lukkojen takana aitta on?” kysyin minä.

„Tämä aitta on niin kummallinen, että välistä se on lukittuna, välistä ei”, selitti Tellervo, „ja sitä kestää maailman loppuun saakka.”

„Hohoh!” vastasin minä, mutta en oikein tyttöä ymmärtänyt.

Ja nyt oli jo ilta tullut.

Tapetut otukset kannettiin kuunaalle ylös, nuotiovalkea viritettiin ja paistamaan ruvettiin keihäin päässä karhun, suden, hirven ja muiden otusten lihaa, ja pian oli ateria valmis. Mulle tarjottiin peuran ja karhun lihaa, ja hyvää se oli, uskokaa pois. Juotiin sitten taas mettä, jota Mielikki, soutaen veneellään ammeessa kuten ennenkin, kauhalla tarjoili. Lopuksi rupesi Tapio laulamaan. Hän lauloi muinaisia aikoja, jolloin vielä kolme voimakasta suomalaista eli, nimittäin Väinämoinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, ja kertoi miten nämä miehet halukkaasti metsästivät, miten hän, Tapio, heidät tunsi ja he hänet, ja kuinka muka hyvät ystävät he olivat. Mutta laulunsa lopussa valitti Tapio ukko, ett’eivät ihmiset hänestä enään paljon piittaa, ett’eivätkä kaikki usko häntä enään olemassakaan olevan. Ihmiset olivat muka vieraantuneet metsän väestä pois, vieraantuneet itse [s. 35]metsästäkin ja enimmiten koko elävästä luonnosta. Viimein hymyili hän kuitenkin mielihyvissään minulle ja kiitti-minua siitä että olin tullut metsän kuningasta tervehtimään. Ja niin lempeältä näytti hän nyt, ett’en luule muualla maailmassa niin lempeää ja hyvänluontoista hallitsijaa olevan. Oikein ulkoa ihaillin.

Tapion laulun loputtua tuli Tellervo minua suutelemaan, Tellervo tyttö tylleräinen, utupaita hienohelma, hivus keltainen korea, ihana Tellervo, joka opastajanani Tapiolassa minulle niin mieluisat hetket valmistanut oli. Suloinen oli simasuisen sinitytön suudelma, ja siihen uinahti Tutto poika, vaipuen alas Tapion aitan vesi-ammeen portaalle ja kuunnellen vielä puolinukuksissa miten metsän tytöt hiljaista iltaman lintulaulua lauloivat. Tähäu jäi kai yötänsä viettämään myöskin Tapio puolisoineen ja koko Tapion kansa.