Kirjeitä Afrikasta/11/2
| Kirjeitä Afrikasta/11/1 | Kirjeitä Afrikasta XI. Kansa Kirjoittanut August Pettinen |
Kirjeitä Afrikasta/11/3 |
| Julkaistu alun perin: Suomalainen, 30.10.1890, nro 87, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio. |
(Sisältö: Ruumiinrakennus. — Toiminta. — Asu ja koristukset. — Aseet. — Asunto. — Työ ja talouskalut. — Perhe-elämä. — Kyökki- eli keittiötaidetta).
Vaimolla on perheessä melkein orjan
asema Hänen tehtävänään, patsi talousaskareita,
on suurin osa peltotitä. Lapsi
pistetään selkään sidottuun nahkapussiin;
siinä se saapi kiikkua päiväkaudet äidin
peltoa kuokkiessa, jauhoja survoessa tahi
muita askareita toimitellessa. Vaimolla
on sama erikoinen peltonsa ja miehellä
samoin, mutta vaimon on kuokkiminen
ja kunnossa pitäminen suurin osa miehenkin
pellosta. Vaimon on myös korjaaminen
ja puhdistaminen viljat ei
vain omasta, vaan miehensäkin pellosta.
Vaimo on työjuhla sanan täydessä
merkityksessä.
Lasten kasvatuksesta ylipäänsä pidetään hyvin vähän huolta. Ne saavat elää, olla ja kehittyä vapaasti luontoisine, syntyperäisine ominaisuuksineen luonnon lakien mukaan. Lasten hoito ja kasvatus kuuluu kerrassaan äidille; isällä on siinä suhteessa hyvin vähän tekemistä. — Eno on lapsen läheisin omainen, isä ei ole missään sukulaisuussuhteessa lapseensa. Jos esim. lapset tapaturmassa polttavat isänsä talon, isä ventovieraana vaatii lasten äidin sukulaisilta korvausta tulipalon kautta kärsimästään tappiosta. — Äidit näkyvätkin pitävän lapsistaan paljoa hellempää huolta kuin moni armoton äiti sivistyneessä maailmassa. Lasten murhia tapahtuu hyvin harvoin ja silloinkin äidin mielestä armahtavaisuudesta. Nälkävuosina, kun lapsi on nälkään kuolemaisillaan, lopettaa äiti sen pelkästä säälistä ja rakkaudesta. Miehettömiä naisia eli n. k. vanhojapiikoja ei täällä ole nimeksikään. Neitosten ei tarvitse pelätä ”vanhaksi piiaksi” joutumista. Itsellisiä vaimoja tapaa hyvin harvassa. Jos mies hylkää vaimonsa, korjaa sen kohta toinen. Jos taas vaimo luopuu miehestään, ei mies siitä ole millänsäkään; asia on helposti autettu: ottaa kohta vaikka kaksi sijaan. Naimalaki on kaikille hyvin suopea.
Mitä palvelusväkeen tulee, on niitä ainoastaan herroilla ja ylimyksillä. Alhaisemman kansan palvelijat ovat kunkin perheen omia sukulaisia, harvoin vieraita. Palvelijateivät saa mitään palkkaa, ruo’an ainoastaan. Heidän ainoa palkkansa on siinä, että saavat isännän työn ohessa viljellä omaa peltoaan.
Emännän — kuten tavallista — on pitäminen huoli perheen ruo’asta, mutta jos on emäntiä useampiakin, niinkuin niitä aina tavallisesti onkin, on jokaisen ruokatoimiin osaaottaminen. Harvoin ne kumminkaan sopivat toimimaan yhdessä ja samassa keittiössä. Kullakin on oma elugo’nsa (keittiönsä). Ruoka-aineet ottaa kukin omasta varastostansa. Kun emäntien varastot ovat käyneet tyhjiksi, käydään käsiksi isännän viljasäiliöihin. Isännän ja emäntien viljat eivät, näet, saa olla yhdessä s. o. samassa tahi samoissa säiliöissä. Ruoka kun on valmistettu, lähettää kukin emännistä keitoksensa isännälle istunto-aitaukseen. Siellä isäntä jakaa ruo’an palvelijoineen; emännät ruokailevat lapsineen ja palvelustyttöineen — jos sellaisia on — keittiöissään. Isäntä ja emäntä tahi emännät eivät koskaan syö yhdessä.
Mutta mitä nuo emännät kulloinkin valmistavat perheelleen ruo’aksi? Mitä ndongalaiset syövät ja juovat? Katsokaammepa. Heti kohta huomattakoon että Afrikassa ei auta oleminen mikään herkku-suu, nimittäin siinä merkityksessä, kuin me valko-ihoiset olemme sitä oppineet ymmärtämään. Täytyy tyytyä siihen, mitä milloinkin sattuu suuhunsa saamaan. Ndongalainen on varsin tyytyväinen, jos saapi hirsijauho-puuroa kahdesti päivässä vatsansa täyteen, ja jos hän saa siihen vielä pikkuisen lihalientä tahi jotain muuta särkimeksi, sekä pikarillisen kaljaa palanpaineeksi, on hän mielestään onnellisin ihminen maailmassa, unohtaa kaikki surunsa ja huolensa; eikäpä hän vaihettaisi ateriaansa keisarillisiin herkkuihinkaan. — Mainittu ruokalaji — puuro — on tärkein ja jokapäiväisin. Sitä keitetään joko iilja- tah omahangujauhoista, tavallisemmin viimeksi mainituista. Puuron särpimeksi laitetaan kastinta joko rasvasta, voista tai lihaliemestä; mutta näitä aineita jos ei satu olemaan — ja mistäpä ne niin jokapäivä kaikille tulisikaan — tehdään kastinta hienoksi survotuista pavuista tahi hienonnetuista melonansiemenistä, näitä kiehautettuun veteen sekoittamalla. Tähän velliin kastetaan sitten puuro suuhun pistettäessä. — Syöminen tapahtuu sormilla; sillä mitään ”pöytä-aseita” ei näillä ole. Maitoa tahi piimää käytetään myös puuron särpimenä.
Ndongalainen ei koskaan kyllästy puuroonsa, vaikka se onkin hänen yksinomaisena ruokanansa joka päivä vuodet läpeensä. Leipää ei valmisteta koskaan, jos emme tahdo leiväksi nimittää puuroa, jota ndongalaiset joskus hiilillä paistavat. — Joskus keitetään iiljoja ja papuja kokonaisina ja syödään niitä kuiviltaan, ilman särvintä.
Aikoina sellaisina, jolloin viljavarat ovat vähissä, saapi melonista keitetty, jauhoilla suurustettu velli täyttää puuron sijan. Tämä on enimmäkseen köyhien ja palvelijoiden ruokaa. Lihaa keitetään ja syödään harvoin; se tapahtuu ainoastaan juhlatilaisuuksissa ja ylhäisimmissä piireissä, tahi silloin kun sattuu joku elukka kuolemaan, tai kun metsästäjä on sattunut saamaan jonkun otuksen. Liha syödään melkein raakana. Toisinaan käytetään sitä padassa, mutta otetaan pois ennenkuin se on ehtinyt tuskin lämmitäkään. Useimmiten sitä paistetaan tuhassa, s. o. heitetään kuumaan tuhkaan, käännellään sitä siinä, kunnes se on kauttaaltaan paksussa tuhassa ja liha on kystä — ainakin ndongalaisen mielestä. Kaikkien metsäeläinten liha — ilman eroituksetta — kelpaa ndongalaisille. Koira-paisti on hallitsijoiden ja ylimmysten herkkuruokaa. Sammakoita, kilpikonnia, suuria sisiliskon sukuisia matelijoita, hiiriä, erästä lajia heinäsirkkoja, toukkia, etanoita, matoja, suuria muurahaisia y. m. syödään herkkupaloina, keitettynä tahi paistettuna. Jotain 7, 8 lajia puun hedelmiä myös syödään, enimmäkseen raakana. Paitsi näitä löytyy vielä noin parikymmentä eri lajia juurikkaita ja sipulikasvia, joita syödään joko keitettyinä, paistettuina tahi raa’altaan. Munia syödään koviksi keitettyinä, paljaaltaan. — Ndongalaisilla on mainio ruoka-halu ja hyvät ruo’ansulatus elimet. Hän syöpi ensin tavallisen aterian puuroa, ja sitten jälkiruoaksi tahi välipaloiksi pistelee poskeensa noita edellä mainittuja hyönteisiä, hedelmiä, juuriksia, jos nimittäin sellaisia sattuu saatavilla olemaan. Muutoin on huomattava että puurolla on tärkein asema ruokalistassa; ilman sitä ei voi ateriaa juuri ateriaksi sanoakaan. — Säännölisiä ruokailu ruokailuaikoja päivässä on ndongalaisilla 2: päivällinen ja iltanen. Päivälliseksi keitetään puuroa ja illalliseksi puuroa. Mutta jos on härkä tai iso metsä-eläin teurastettu, taikka sammakoita runsaasti saatu, syödään pitkin päivää, aamusta iltaan ja kappale yötäkin lisäksi.
(Jatk.)
Lisätyt viitteet