Kirjeitä Afrikasta/11
| Kirjeitä Afrikasta/10 | Kirjeitä Afrikasta XI: [Ondonga ja sen asukkaat II] Kansa [2] Kirjoittanut August Pettinen |
Sisältö: Ruumiinrakennus. — Toiminta. — Asu koristukset. — Aseet. — Asunto. — Työ ja talouskalut. — Perhe-elämä. — Kyökki- eli keittiötaidetta.
Tavallisesti ajatellaan ja kuvaillaan neekerit ihan sysimusta-ihoisiksi, mutta se on erehdys; sillä aniharvoin mustaihoisimmissakaan heimoissa tapaa ihan kiiltävän mustaa. Esim. Aa’mboheimoissa, jotka jos mitkään vastaavat joka suhteessa neekerikäsitettä, kohtaa ainoastaan harvoja, joilla on iho yhtä musta kuin padankylki. Useimmiten sittenkin tapaa näissäkin vaaleahko- eli kelta- kuin musta-ihoisia.
Ndongalaisten samoin kuin muidenkin samansukuisten kansojen ja heimojen ihon pääväri on tumman-ruskea. Tämä väri lähenee kumminkin siksi mustaa väriä, jotta sitä ylipäänsä voi hyvällä omalla tunnolla sanoa mustaksi. Kämmenet ja jalkapohjat ovat melkein yhtä vaaleat kuin valko-ihoisella. Ihon väri äskensyntyneillä lapsilla melkein koko ensimmäisen ikävuoden on siihen määrään vaalea ja täysikasvuisten ihonväristä eroava, jotta heitä ensinäkemällään luulisi mulateiksi. Vieläpä voipi samassa henkilössä olla iho paikkapaikoin tummempi, paikkapaikoin vaaleampi. Omituisena luonnon oikkuna sopinee mainita valkoiset ”neekerit”, joita ndongalaisissakin on useita. Nämä niin kutsutut albinot ovat iholtaan melkein yhtä vaaleat kuin europalaiset, vaikka ovatkin syntyneet mustista vanhemmista, siis täydellisiä neekerejä suvultaan. Täällä nämä näkyvät pitävän valko-ihoisuuttaan jonakin häpeällisenä asiana, ja koettamat, tahrimalla ihoaan rasvalla ja punamullalla, peittää tuota valkoisuuttaan, mutta siitä syntyykin mitä inhoittavin likaisuus.
Ndongalaisen ihossa itsessään — olematta rasva-aineilla voideltuna — on ainetta, joka tekee sen sileäksi ja kosteaksi, ja antaa sille hikoilevan ruskeaksi poltetun kahvipavun värin. Ndongalaisissakin on tuo neekereille omituinen, ilkeä haju. Mistä se tulee, on vaikea sanoa. Toht. Bauman arvelee sen syntyvän vanhentuneista öljyistä ja rasvasta, joilla neekerit ihoansa voitelevat, mutta sekään arvelu ei ole oikein paikkansa pitävä; sillä sellaisissakin henkilöissä (palvelijat esim.), jotka käyvät vaatteissa ja siis aniharvoin tahi hyvin vähässä määrässä käyttävät voitelemista, on haju yhtä voimakas kuin alastomissa ”rasvapakanoissa.” Falkenstein’in arvelu, että tuo haju syntyy likaisissa elämän-oloissa ihoon kiintyneestä, hapantuneesta hiestä, näyttää todenmukaisemmalta, varsinkin kun otamme huomioon sen tosiasian, että neekerit eivät mitään niin pelkää kuin puhtautta, erittäinkin pesemistä ja peseytymistä. Mistä se syntyneekään, se vaan on varmaa, että tuo usein mainittu, omituinen neekerin haju, sitä kun vielä lisää rasvan y. m. inhottavat hajut, on niin voimakas, että katsot onneksesi — olemattasi mikään ”hienonokkainen” — jos saat pysyä siitä niin kaukana kuin mahdollista.
Ndongalaiset samoin kuin muutkin neekerit ovat vähemmin karvoittuneet kuin valko-ihoiset. Hiukset ovat lyhyet, karkeat ja villaiset. Ne kasvavat pieninä pensaina eli tupsuina — saarekkeina — ei yksinäisinä haituvina. Kaljupäitä tapaa harvoin. Miespuolisilla on parta lyhyt, harvoin 5:ttä cm. pitempi ja villainen samoin kuin hiuksetkin. Vanhempina ikävuosina harmaantuu parta ja hiukset, kuitenkaan saavuttamatta tuota juhlallista ja kunnianarvoista hopean hohtoa, kuten usein europalaisilla vanhuksilla.
Kooltaan ovat ndongalaiset keskinkertaista rotua. Miesten keskimääräinen korkeus on 167 cm., naispuolisten: 155 cm. Vartaloltaan ovat nämä solakoita, lihavia, suurimahaisia tapaa hyvin harvoin. Muutoin ovat miehet samoin kuin naisetkin vartalorakennukseltaan hyvin sievää tekoa. Usein tapaa miehiä, joiden vartalo takaapäin katsoen eroaa hyvin vähän naisen vartalosta. Lanteiden kohdalta ovat, näet, miehenpuolet täällä melkein yhtä hoikkia kuin vaimonpuoletkin. Poikkeuksia kumminkin on olemassa. Rinnan ja hartioiden leveys on keskimäärin melkein kuin europalaistenkin normalileveys. Vatsa ei ole niin silmäänpistävästi ja alaspäin riippuva kuin Namoilla ja Buschmanneilla. Sääret ovat hoikat, pohkee-lihaksia ei sanottavasti ollenkaan. Jalkaterät ovat leveät, varpaat lyhyet ja hajallaan, kantapää useimmilla pitkällä taaksepäin pistävä. — Käsivarret ovat tavallisesti pitkät ja laihat, sormet hoikat ja pitkät, kynnet pitkät, niitä kun ei koskaan leikata. Kaula on enimmiten lyhyt, mutta ei siltä paksu. Pää on eteen ja taaksepäin pitkulainen. Sen tekee luonnollisesti tuo — kuten tunnettu — Afrikan useimmille kansoille omituinen pitkältä ulkoneva takaraivo. Päälaki on useilla milt’ei tasainen; otsa useimmiten korkea ja jyrkkä; nenä matala ja leveä. Huulet ovat vähemmän paksut ja eteenpäin törröttävät kuin esim. Namoilla ja Vuoridamroilla. Hampaat suuret ja valkoiset. Näistä pitääkin ndongalainen erinäistä huolta, pesten ja hangaten niitä hienoksi pureksitulla palmun lehdellä pia kertoja päivässä. Silmät ovat ihan pikimustat. Silmäterän ympärillä ei ole mitään eriväristä rengasta — sinistä, harmaata, ruskeata — kuten valkoihoisilla, vaan koko silmäterä, valkuaista myöten on ihan musta. Kasvojenpiirteet ovat ylipäänsä säännölliset; poskiluut eivät ole enemmän ulkonevat kuin europalaisellakaan. Usein tapaa ndongalaisissa varsin sieviä ja miellyttäviä kasvoja, toisinaan sellaisiakin, jotka muistuttavat milloin yhden, milloin toisen valko-ihoisen tuttavan kasvoja. Korvat eivät ole sen kummemmat kuin muillakaan ihmisillä.
Vaimolla on perheessä melkein orjan asema Hänen tehtävänään, patsi talousaskareita, on suurin osa peltotitä. Lapsi pistetään selkään sidottuun nahkapussiin; siinä se saapi kiikkua päiväkaudet äidin peltoa kuokkiessa, jauhoja survoessa tahi muita askareita toimitellessa. Vaimolla on sama erikoinen peltonsa ja miehellä samoin, mutta vaimon on kuokkiminen ja kunnossa pitäminen suurin osa miehenkin pellosta. Vaimon on myös korjaaminen ja puhdistaminen viljat ei vain omasta, vaan miehensäkin pellosta. Vaimo on työjuhla sanan täydessä merkityksessä.
Lasten kasvatuksesta ylipäänsä pidetään hyvin vähän huolta. Ne saavat elää, olla ja kehittyä vapaasti luontoisine, syntyperäisine ominaisuuksineen luonnon lakien mukaan. Lasten hoito ja kasvatus kuuluu kerrassaan äidille; isällä on siinä suhteessa hyvin vähän tekemistä. — Eno on lapsen läheisin omainen, isä ei ole missään sukulaisuussuhteessa lapseensa. Jos esim. lapset tapaturmassa polttavat isänsä talon, isä ventovieraana vaatii lasten äidin sukulaisilta korvausta tulipalon kautta kärsimästään tappiosta. — Äidit näkyvätkin pitävän lapsistaan paljoa hellempää huolta kuin moni armoton äiti sivistyneessä maailmassa. Lasten murhia tapahtuu hyvin harvoin ja silloinkin äidin mielestä armahtavaisuudesta. Nälkävuosina, kun lapsi on nälkään kuolemaisillaan, lopettaa äiti sen pelkästä säälistä ja rakkaudesta. Miehettömiä naisia eli n. k. vanhojapiikoja ei täällä ole nimeksikään. Neitosten ei tarvitse pelätä ”vanhaksi piiaksi” joutumista. Itsellisiä vaimoja tapaa hyvin harvassa. Jos mies hylkää vaimonsa, korjaa sen kohta toinen. Jos taas vaimo luopuu miehestään, ei mies siitä ole millänsäkään; asia on helposti autettu: ottaa kohta vaikka kaksi sijaan. Naimalaki on kaikille hyvin suopea.
Mitä palvelusväkeen tulee, on niitä ainoastaan herroilla ja ylimyksillä. Alhaisemman kansan palvelijat ovat kunkin perheen omia sukulaisia, harvoin vieraita. Palvelijateivät saa mitään palkkaa, ruo’an ainoastaan. Heidän ainoa palkkansa on siinä, että saavat isännän työn ohessa viljellä omaa peltoaan.
Emännän — kuten tavallista — on pitäminen huoli perheen ruo’asta, mutta jos on emäntiä useampiakin, niinkuin niitä aina tavallisesti onkin, on jokaisen ruokatoimiin osaaottaminen. Harvoin ne kumminkaan sopivat toimimaan yhdessä ja samassa keittiössä. Kullakin on oma elugo’nsa (keittiönsä). Ruoka-aineet ottaa kukin omasta varastostansa. Kun emäntien varastot ovat käyneet tyhjiksi, käydään käsiksi isännän viljasäiliöihin. Isännän ja emäntien viljat eivät, näet, saa olla yhdessä s. o. samassa tahi samoissa säiliöissä. Ruoka kun on valmistettu, lähettää kukin emännistä keitoksensa isännälle istunto-aitaukseen. Siellä isäntä jakaa ruo’an palvelijoineen; emännät ruokailevat lapsineen ja palvelustyttöineen — jos sellaisia on — keittiöissään. Isäntä ja emäntä tahi emännät eivät koskaan syö yhdessä.
Mutta mitä nuo emännät kulloinkin valmistavat perheelleen ruo’aksi? Mitä ndongalaiset syövät ja juovat? Katsokaammepa. Heti kohta huomattakoon että Afrikassa ei auta oleminen mikään herkku-suu, nimittäin siinä merkityksessä, kuin me valko-ihoiset olemme sitä oppineet ymmärtämään. Täytyy tyytyä siihen, mitä milloinkin sattuu suuhunsa saamaan. Ndongalainen on varsin tyytyväinen, jos saapi hirsijauho-puuroa kahdesti päivässä vatsansa täyteen, ja jos hän saa siihen vielä pikkuisen lihalientä tahi jotain muuta särkimeksi, sekä pikarillisen kaljaa palanpaineeksi, on hän mielestään onnellisin ihminen maailmassa, unohtaa kaikki surunsa ja huolensa; eikäpä hän vaihettaisi ateriaansa keisarillisiin herkkuihinkaan. — Mainittu ruokalaji — puuro — on tärkein ja jokapäiväisin. Sitä keitetään joko iilja- tah omahangujauhoista, tavallisemmin viimeksi mainituista. Puuron särpimeksi laitetaan kastinta joko rasvasta, voista tai lihaliemestä; mutta näitä aineita jos ei satu olemaan — ja mistäpä ne niin jokapäivä kaikille tulisikaan — tehdään kastinta hienoksi survotuista pavuista tahi hienonnetuista melonansiemenistä, näitä kiehautettuun veteen sekoittamalla. Tähän velliin kastetaan sitten puuro suuhun pistettäessä. — Syöminen tapahtuu sormilla; sillä mitään ”pöytä-aseita” ei näillä ole. Maitoa tahi piimää käytetään myös puuron särpimenä.
Ndongalainen ei koskaan kyllästy puuroonsa, vaikka se onkin hänen yksinomaisena ruokanansa joka päivä vuodet läpeensä. Leipää ei valmisteta koskaan, jos emme tahdo leiväksi nimittää puuroa, jota ndongalaiset joskus hiilillä paistavat. — Joskus keitetään iiljoja ja papuja kokonaisina ja syödään niitä kuiviltaan, ilman särvintä.
Aikoina sellaisina, jolloin viljavarat ovat vähissä, saapi melonista keitetty, jauhoilla suurustettu velli täyttää puuron sijan. Tämä on enimmäkseen köyhien ja palvelijoiden ruokaa. Lihaa keitetään ja syödään harvoin; se tapahtuu ainoastaan juhlatilaisuuksissa ja ylhäisimmissä piireissä, tahi silloin kun sattuu joku elukka kuolemaan, tai kun metsästäjä on sattunut saamaan jonkun otuksen. Liha syödään melkein raakana. Toisinaan käytetään sitä padassa, mutta otetaan pois ennenkuin se on ehtinyt tuskin lämmitäkään. Useimmiten sitä paistetaan tuhassa, s. o. heitetään kuumaan tuhkaan, käännellään sitä siinä, kunnes se on kauttaaltaan paksussa tuhassa ja liha on kystä — ainakin ndongalaisen mielestä. Kaikkien metsäeläinten liha — ilman eroituksetta — kelpaa ndongalaisille. Koira-paisti on hallitsijoiden ja ylimmysten herkkuruokaa. Sammakoita, kilpikonnia, suuria sisiliskon sukuisia matelijoita, hiiriä, erästä lajia heinäsirkkoja, toukkia, etanoita, matoja, suuria muurahaisia y. m. syödään herkkupaloina, keitettynä tahi paistettuna. Jotain 7, 8 lajia puun hedelmiä myös syödään, enimmäkseen raakana. Paitsi näitä löytyy vielä noin parikymmentä eri lajia juurikkaita ja sipulikasvia, joita syödään joko keitettyinä, paistettuina tahi raa’altaan. Munia syödään koviksi keitettyinä, paljaaltaan. — Ndongalaisilla on mainio ruoka-halu ja hyvät ruo’ansulatus elimet. Hän syöpi ensin tavallisen aterian puuroa, ja sitten jälkiruoaksi tahi välipaloiksi pistelee poskeensa noita edellä mainittuja hyönteisiä, hedelmiä, juuriksia, jos nimittäin sellaisia sattuu saatavilla olemaan. Muutoin on huomattava että puurolla on tärkein asema ruokalistassa; ilman sitä ei voi ateriaa juuri ateriaksi sanoakaan. — Säännölisiä ruokailu ruokailuaikoja päivässä on ndongalaisilla 2: päivällinen ja iltanen. Päivälliseksi keitetään puuroa ja illalliseksi puuroa. Mutta jos on härkä tai iso metsä-eläin teurastettu, taikka sammakoita runsaasti saatu, syödään pitkin päivää, aamusta iltaan ja kappale yötäkin lisäksi.
Juoma-aikoja päivässä on useampiakin: aamusella, iltasella, kerran keskipäivälläkin, tahi tarkemmin sanoen: pitkin päivää vähäväliin käydään omalovua tahi ontakua maistelemassa. Omalov’uksi sanovat ndongalaifet juotavaansa, jota valmistetaan iiljamaltaista. Suvainnet, arvoisa lukija, kuulla, miten täta juomaa valmistetaan. Maltaat, jotka ovat maassa idätetyt, auringonpaisteessa kuivatut ja jauhoksi survotut, pannaan savipataan. Pataan kaadetaan kiehuvaa vettä sen verran vaan että jauhot kastuvat. Parin kolmen tunnin kuluttua kun tämä puuromainen seos on tarpeeksi imeltynyt, pannaan pata täyteen kylmää vettä ja sekoitetaan vahvasti. Annetaan sen sitten seisoa, kunnes sakka on painunut padan pohjaan. Silloin valutetaan hera kalabassiin ja sopaskat kaadetaan heinistä tehtyyn rattimaiseen siivilään sekä valellaan vedellä kunnes niistä on kaikki mehu lähtenyt. Yön kalabassissa käytyään on olut seuraavana päivänä valmista juotavaksi. Tama on ndongalaisten pää-juotavaa. Omalovussa on miellyttävä maku ja vastaa se melkein n. k. kannu-olutta eli vaarinkaljaa Suomessa. Alkoholia on puheena olevassa juomassa vähäinen prosentti, mutta suurempia määriä sitä nautittuaan, voi siitä päihtyä. — Ontaku on omahangujauhoista ja maltaista tehtyä vellimäistä juotavaa. Vähän käyneenä, ennenkuin se on ehtinyt liiaksi hapata, on se maukasta, terveellistä ja ravitsevaa. Meikäläinenkin juo sitä mielellään. Sillä on vielä se hyvä ominaisuus, että se ei ollenkaan saata ”humalaan”, vaikka sitä joisi päivät pitkät. Ndongalaiset sitä juovat tavallisesti aamupäivällä työstä palattuaan. Se on kumminkin enimmäkseen nuorison ja vaimoväen juotavaa; vanhat miehet juovat mieluummin olutta. — Paitsi näitä juomia on vielä eras omagongo-niminen hedelmäneste ndongalaisille mieluinen ”kurkunkostuke.” Omagongo on erään omügongo (selerocarya Schveinfurthiana) nimisen puun hedelmistä puserrettu juotava. Tämä valmistetaan seuraavalla tavalla: Helmi- ja Maaliskuulla kun hedelmat kypsyvät, karistetaan ne puusta, kootaan läjiin puunjuurelle ja peitetään ruohoilla. Läjissä viikon tat pari oltuaan pehmenevät ja happanevat hedelmät, jotta niistä voidaan mehu puristaa pois. Sarven kärjellä puristetaan kourassa hedelmistä mehu kalabassiin. Kalabassissa vuorokauden hapattuaan on juotava valmis. Hedelmien sydämet liotetaan vedessä ja saadaan siten n. k. jälkijuotavaa. Omagongo on päihdyttävää, kirpeänhapanta, vaaleanharmaata nestettä. Omalovuun sekoitettuna — niinkuin ndongalaisilla on tapana tehdä — kuuluu olevan melkein yhtä päihdyttävää kuin paloviina. Omagongon aikana — helmi- ja maaliskuulla sekä huhtikuun alkupuolella — tapahtuukin enemmän murhia kuin tavallisesti, juuri omagongon vaikutuksesta. Senpätähden ovatkin mainittuina kuukausina kaikki täysikasvuiset miehet kuoleman uhalla kielletyt aseita kantamasta. Tämä hedelmävesi on yksinomaan hallitsijoiden ja hallitsija-suvun omaisuutta eikä alammaisilla ole lupaa sitä itselleen pidättää. Jokaisen, jonka pellolla tahi pellon ympäristöllä omügongopuita kasvaa, on vieminen niistä saatu hedelmämehu hoviin. Ken ei tätä sääntöä tarkoilleen noudata, rangaistaan ryöstöllä. Mutta vaikka laki onkin olevinaan ankara ja rangaistus kova sen rikkomisesta, noudatetaan sitä ainoastaan nimeksi. Joka talossa juodaan salaa tätä hedelmämehua ja herrat saavat olla tyytyväisiä, kun saavat siitä ainoastaan jonkun osan. Kukapa uskaltaa mennä kantelemaan, kun kaikki ovat saman rikoksen alaisia.