Kirjeitä Afrikasta/10

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirjeitä Afrikasta/8 Kirjeitä Afrikasta X: Ondonga ja sen asukkaat II
Kansa 1
Kirjoittanut August Pettinen
Kirjeitä Afrikasta/11


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kirjeitä Afrikasta.
X.
Ondonga ja sen asukkaat.
II.
Kansa.
1.

(Sisältö: Nimi. — Kansallisuussuhteita.— Väkiluku. — Suku ja heimo. — Historiallisia piirteitä. — Hallinto-järjestys. — Elinkeinot. — Teollisuus ja kauppa. — Kieli).

Kuten edellisessä kirjoituksessa ohimennen mainitsin, nimittävät Ondongan asukkaat itseänsä Aandonga’ksi. Tämä nimitys näkyy johtuvan paikallisnimestä Ondonga (plur. nominaliprefiksillä aa vartalosta ndonga), ja siis merkitsee Ondongan ihmiset l. asujamet l. ndongalaiset.

Mitä nimitykseen ”Ovambo” tulee, viittaan vain siihen, mitä edellisessä kirjoituksessa sen johdosta mainitsin.

Paitsi ndongalaisia, kuuluu Ondongan asujamistoon vielä muitakin kansallisuuksia ja heimolaisuuksia, nim. Buschmanneja, muutamia Vuoridamra-perheitä, Hereroja sekä joukko naapuri-valtakunnista paenneita. Mutta näillä kaikilla, varsinkin ensinmainituilla, on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä orjan asema valtakunnassa. Ndongalaiset aniharvoin naimisien kautta sekaantuvat muihin kansalaisuuksiin; siksi ovat nämä liian kopeita nationaliteetistaan. Ken vaan ei ole amündonga, olipa hän sitten valkea-, kelta- tahi musta-ihoinen, on halveksittu ja ylenkatsottu; ndongalaisten mielestä barbari. Erinomaisena kunnianasi saat pitää, jos sinulle annetaan nimitys Omündonga, omükuetu = ndongalainen, meikäläinen.

Väkiluvun suhteen täytyy tyytyä paljaisin arveluihin. Andersson ja Galton ovat ”laskeneet” — arvelujen mukaan tietysti — 100 henkilöä englannin-neliöpeninkulmalle; mutta tässä on runsaasti, ainakin 8/10 tinkimisen varaa. Tämän laskun mukaan, pinta-ala kun on jotakuinkin suunnilleen tunnettu, nousisi Ondongan asukasluku 100 tuhanteen, mutta joka hiukankin on tutustunut maan asutukseen, huomaa tämän summan olevan kaukana todellisuudesta. Todenmukaisemmalta näyttää myöhäisempi arvelu: 15—20 tuhatta, ja tähän on toistaiseksi tyytyminen. —

Ndongalaiset kuuluvat tuohon laajalti levinneesen neekerisukuun, joka kansoittaa suurimman osan etelä- ja keski-Afrikaa, Indian merestä Atlantin mereen. Kielimurre, ruumiinrakennus, elintavat, aseet y. m. yhtäläisyydet yhdistävät heidät taas likisimmästi Aa’mboheimoihin, jotka monilukuisina ovat aikoinaan asettuneet Kunenevirran etelä- ja itäpuolelle. Näistä heimoista ovat ndongalaiset eteläisimmät.

Kansan kertomuksen mukaan ovat heidän esi-isänsä idästä päin, Ombuengevirran seuduilta siirtyneet näille seuduille. Muutamat vanhat miehet kertovat erään ombuengelaisen ruhtinaan käyneen täällä (nykyisessä Ondongassa) metsästelemässä ja vihdoin metsästysretkellään väsyneenä jääneen tänne asumaan. Tämän metsästäjän seuralaisista ja jälkeisistä — niin kerrotaan — ovat sitten ndongalaiset polveutuneet. Milloin tämä siirtolaisjoukko on näille seuduille asettunut, on vaikea saada tarkoilleen selville, mutta hyvin luultavaa on, että se on tapahtunut noin 3, 4 mievpolven eli 150 tahi korkeintaan pari sataa vuotta takaperin. Tähän arveluun antaa aihetta muun muassa sekin seikka, että eräs Ondongan hallitsijoista sanotaan olleen ombuengelainen, ja kansan kertomus hallitsijoistaan ei ulotu kovinkaan kauas menneesen vuosisataan. Tiedetään, näet, kertoella ainoastaan kolmesta hallitsijasta, jotka ovat eläneet ennen nykyistä sukupolvea. Onko näitä ennen ollut hallitsijaa, vai onko hallitusmuoto ollut tasavaltainen tahi onko koko heimoakaan ollut olemassa, ei kansantaru tiedä mitään kertoella. Viimeinen näistä kolmesta hallitsijasta — Nembungu sanotaan hänen nimensä olleen — kuoli, kansan kertomuksesta päättäen, noin 1830 paikoilla. Hänen jälkeensä tuli hallitsijaksi Nangoro Suuri, jonka hallitusajan loppupuolella ensimmäiset europalaiset etelästä päin saapuivat näille maille ja julkaisivat kertomuksiaan maasta ja kansasta. Näiltä ajoilta voi siis lukea Ondongan historian alkavaksi. Nangoron tullessa hallitsijaksi oli valtakunta hajoamaisillaan. Oli nimittäin syntynyt useita pieniä ruhtinaskuntia, jotka tunnustamatta kuninkaan yksivaltaa olivat asettuneet itsenäiselle kannalle ja ryöstelivät toisiaan. Tarmokkaalla käyllä ryhtyessään hallitusohjiin osasi Nangoro taivuttaa kapinoitsijajoukon toisensa perästä valtikkansa alle ilman sanottavia verisaunoja. Tästä hän lieneekin saanut lisänimen Suuri. Hänen hallitusaikansa, vv. 1830—1857, näkyy olleen Ondongan sisällisen vaurastumisen aika. Nangolon mahtavuutta todistaa jo sekin, että hänellä sanotaan olleen 106 vaimoa, ja lapsia lienee ollut useampia satoja. Hänen poikiaan on elossa vieläkin useita.

Nangalon kuoltua (1857) ”astui valtaistuimelle” hänen sisarensa poika S̆ipanga.[1] Tämän hallitusaika oli lyhyt. Jo seuraavana vuonna täytyi hänen jättää hallitus vallanhimoiselle veljelleen Sikongolle, joka Hererojen ja Namojen avulla karkoitti hänet pois valtakunnasta. Sipanga pakeni naapurivaltakuntaan Uukuanyamaan, keräili siellä sotajoukon ympärilleen ja tuli menetettyä ”kruunuaan” takaisin valloittamaan, mutta kaatuikin taistelussa. Sikongo itsevaltiaaksi päästyään raivasi pois tieltään kaikki kilpailijansa. Tämän hallitusajalla tulivat (1870) ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat tähän maahan. Siksngoa, joka kuoli 187/1174, seurasi hallitus-istuimelle hänen sisarensa poika Kambonde I:nen. Hallitsijana sanotaan hänen olleen kelpo mies, mutta elämässään ja tavoissaan kuului hänkin olleen yhtä julma ja raaka kuin muutkin pakanat. Hän kuoli liiallisesta paloviinan nauttimisesta v. 185/1283.

Kambonde I:sen kuoltua tuli Jitana hallitsijaksi. Hänen hallitusaikansa kesti ainoastaan muutamia kuukausia. Jitanan aikana syntyi taas sisällisiä sotia ja rettelöitä hallituksesta. Näissä melskeissä kaksi kruununperillistä kaatui, kolmas pakeni ja neljäs — Jitanan kuoltua — pääsi Kambonde II:sen nimellä valtakunnan isäksi. Mutta tuskin oli Kambonde saanut perustetuksi oman hovinsa ja valtaansa vahvistetuksi, kun jo hänen veljensä Nehale anasti toisen puolen valtakuntaa ja rupesi sitä itsenäisesti hallitsemaan. Mutta puolikkaasen ei tämä vallan- ja verenhimoinen julmuri näy tyytyvänkään. Jo useita kertoja on hän koettanut saada veljeään pois päiviltä, päästäkseen koko valtakunnan herraksi, mutta tähän asti ei vielä onni ole ollut hänelle myötäinen.

Millainen on sitten hallituksen sisällinen järjestys valtiossa, jossa — kuten edellä kerrotussa käy selville — nyrkkioikeus ja mielivalta hallitsee ja ratkasee asiat ja hallitsijoiden välillä ja hallitsijasuvussa? Katsokaammepa.

Hallitus on despotinen. Sen ylimmäisenä päänä on valtakunnan itsevaltainen hallitsija, jota nimitetään omükuaniiluaksi, ja sopinee tätä arvonimeä tulkita sanalla: kuningas. Kuningas sekä hänen omaisensa ja sukulaisensa äidin puolta ovat pyhiä personia, puolijumalallisia olentoja; siksipä on kaikkien heitä ehdottomasti totteleleminen. Erittäinkin hallitsija on niin pyhä, että jos kuolemaan tuomittu pääsee koskettamaan hänen käsivarsiinsa tahi polviinsa, on kuolemantuomio purettava. Muutoin kuninkaallisiin koskettaminen on suuri rikos. Majesteettia lähestyessä tahi puhuteltaessa on asianomaisen laskeutuminen polvilleen; ainoastaan ylimmyksillä ja suurellisilla on lupa toisin käyttäytyä. Hallitsijoita kun näin jumaloidaan, nimitetään niitä, joilla on armo olla majesteettien suosikkeina taikkapa vain hovirenkeinä, omalenga’ksi s. o. onnellisiksi, autuaiksi. Kurja onnellisuus!

Kuningas, hänen veljensä sekä naispuoliset sukulaisensa kuin myös viimeksi mainittujen lapset ovat — käyttääkseni meille tuttua sanaa — aatelisia ja kutsutaan aaua’ksi, mutta kuninkaan isällä ei ole suurempaa arvoa kuin ”halonhakkaajalla ja vedenkantajalla” eli toisin sanoen: hän on ylhäisen rouvansa orja ja nöyrin palvelija. Korkeintaan saa hän joskus armon olla herra poikansa neuvonantajana. Ja kun kuningas on päässyt siihen ikään, että hänen on valtiollisesti naiminen, ovat isän päivät luetut. Ukko nutistetaan ja hänen sääriluunsa ytimellä voidellaan majesteetti. Kuninkaan omat lapset taas eivät ole missään suhteessa muita alammaisia arvokkaammat. Heitä kyllä kutsutaan aanajokombanda = ylimmäisen lapset, mutta arvonsa suhteen he saavat tyytyä tähän paljaasen nimitykseen. Sen sijaan aauoja — kuninkaan sisaren tahi sisarien lapsia — kunnioitetaan nimellä tate = isä, meme = äiti, vaikka puhuteltu vast’ikään olisi päässyt päivänvaloon.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kruunun perillisiä eivät ole, kuten tavallista, kuninkaan pojat, vaan kuninkaan sisaren tahi sisarien pojat. Vanhimman sisaren vanhimmalla pojalla on kyllä etuoikeus enonsa kuoltua astua hallitusistuimelle, mutta muut kruununperilliset eivät useinkaan tahdo tätä etuoikeutta tunnustaa. Jokainen, joka vain kynnelle kykenee, ja jolla vaan on hiukankin oikeutta ottaa osaa kilpailuun, tahtoo päästä valtaistuimelle. Ja kuten arvattu, silloin syntyy aina verisiä kahakoita. Jos nyt sattuu kruununperillisiä olemaan useampiakin, kuten niitä aina tavallisesti on, ei keskinäisistä sodista ja murhista tahdo loppua tullakaan. Asemaansa turvatakseen laillinen perintöruhtinas useimmiten jo ajoissa raivaa vaarallisimmat kilpailijansa pois tieltään, kuten esim. edellä mainittu Sikongo teki.

Hallituksessa lähinnä kuningasta on valtioministeri. Tällä on melkein yhtä rajaton valta alammaisten suhteen kuin majesteetilla itsellään. Alammaiset pelkäävätkin häntä pahemmin vielä kuin kuningasta. Ministerin ilmestyminen kylään herättää pelkoa ja kauhistusta, jota vastoin majesteetin vierastelu pidetään erinomaisena armonosoituksena. Ministerin virkaan kuuluu, näet, tuomioitten toimeenpaneminen, ryöstäminen, rikosten rankaiseminen y. m. s. toimet, josta hänellä onkin lisänimenä ”teloittaja.” Hän on myös jäsenenä kuninkaan neuvostossa ja sen ohessa myös majesteetin ylimmäinen adjutantti.

Kuninkaan neuvosto on valtakunnan korkein virkakunta. Sen muodostaa 4-, 5-miehinen valiokunta. Neuvoston jäseniksi ennen aina valittiin vanhempia, älykkäimpiä ja taitavimpia miehiä, mutta nyky-aikana, hallitsijat kun ovat nuoria ja ymmärtämättömiä, pääsev[ä]t[huom. 1] tähän kunniavirkaan tavallisesti suurimmat rosvot, kuninkaan suosikit ja imartelijat. Neuvostoon taitaa kuulua joku noitakin. Näitä virkamiehiä nimittää kuningas virkaan ja eroittaa virasta mielensä mukaan.

Neuvosto kokoontuu miehissä ainoastaan silloin kun on joku suuri asia keskusteltavana ja ratkaistavana. Päätökset pidetään salassa. Senpätähden tavallisesti kokoonnutaan jossakin aukealla paikalla, ett’eivät asiaan kuulumattomat pääsisi keskusteluja ja päätöksiä salaa kuuntelemaan. Pienemmät oikeusasiat ratkaisee kuningas ilman neuvostoa.

Alhaisempia virkakuntia ovat paikallis- eli piirikunta-virastot. Koko valtakunta on jaettu pieniin piirikuntiin, joita on yhteensä 57. Näitä hoitavat paikkakuntien isännät eli herrat. Piirikuntien hoitajiksi määrätään kuninkaan hovipalvelijoita tahi muita ansiokkaita miehiä, jotka ovat ryöstöretkillä tahi metsästyksessä hyvin kunnostautuneet. Tarjottiinpa kerran tämän kirjoittajallekin — ties mistä hyvästä — tuota kunniavirkaa, mutta katsoin parhaaksi pysyä erillään heidän viroistaan.

Piirikunnan herran virkavelmollisuuksiin kuuluu: ratkaista pienempiä riita juttuja kulmakunnallaan, kerätä paikkakunnaltaan valtioverot ja toimittaa ne hoviin; kuokittaa alustalaisillaan alueellaan olevat hovin pellot ja toimittaa niistä vilja hallitsijalle; panna majesteetin määräyksiä ja käskyjä toimeen piirikunnallaan; katsoa, ettei kukaan saa tehdä laittomuuksia sekä ennen kaikkia valvoa kaikissa hallitsijan ja — omaa parastaan; ei koskaan kansan parasta; sehän, näet, olisi perustuslakia vastaan. Virasta on viranomaisella hyvät tulot, kun hänellä on valta mielinmäärin nylkeä alustalaisiaan, kunhan vain muutoin pysyy hallitsijan suosiossa, hänen uskollisena ja nöyränä palvelijanaan. Kukaan ei uskalla tehdä valituksia virkavaltaisuutta vastaan.

Muita julkisia eli yleisiä virkakuntia ei olekaan. Jonkunlaisen salaisen virkakunnan muodostavat noidat eli tietäjät. Näillä onkin mahtava valta yhteiskuntasekä valtiolaitoksessa. Useimmat kuolemantuomiot tapahtuvat tämän viraston määräyksestä. Jos esim. sattuu kuningas tahi joku ylimmyksistä taikkapa vain joku kuninkaan elukoista sairastumaan, kutsutaan noita, välistä pari, kolmekin, ilmoittamaan, kuka on sairauteen syyllinen. Noita tekee temppunsa ja ilmoittaa muka syyllisen (tavallisesti henkilön, jonka arvelee olevan hallitsijan epäsuosiossa, tahi jolla on vahvasti karjaa). Paikalla lähtee ”teloittaja” joukkoineen liikkeelle ja seuraavana päivänä kertoellaan sen tahi sen menettäneen henkensä ja omaisuutensa noitumisesta.

Yhteisellä kansalla ei ole pienintäkään osaa hallintojärjestyksessä. Kansan on ehdottomasti totteleminen ja noudattaminen hallitsijan oikullisimpia käskyjä ja määräyksiä. Pieninkin niskoitteleminen rangaistaan armotta. Ja ihmeellisen kuuliainen onkin kansa hallitsijansa määräyksille. Täydellä syyllä voi Ondon-. gankin hallitsia sanoa — kuten Ludvig XIV — ”valtio olen minä.” — Jos jossain kopeus ja röyhkeys ilmestyy, ilmestyy se rajattomana ja oikeassa karvassaan sivistymättömässä, raa’assa pakanassa, varsinkin, jos hänellä on jonkunlaista käskynvaltaa. Pakanapäällikkö on naurettaviin asti kopea kaikessa tyhmyydessään ja mitättömyydessään. Hän on mielestään maailman viisain, vaikka lapsikin voi nauraa hänen tyhmyydelleen, ja kohtelee sivistynyttä ei mitään tietävänä tahi typerimpänä pöllönä. Hän luulee hallitsevansa koko maailmaa ja olevansa maailman mahtavin, jos hänen vallassansa on muutaman tuhannen alammaisen henki ja omaisuus. ”Kuka on minua mahtavampi”, sanoi kerran Ondongan nykyinen hallitsija kuullessaan puhuttavan Europan suurvaltojen mahtavista hallitsijoista. Oi pyhä yksinkertaisuus!

Hallitsijan ja ylimmysten on kaikki, alammaisilla ei mitään. Se vähä, minkä alammaiset ovat työllä ja vaivalla koonneet, ryöstetään heiltä ilman armoa. Kun esim. talon vanhus kuolee, otetaan hänen omaisuutensa kaikkityyni, leski ja lapset eivät saa mitään. Tulee joku kauppias valtakuntaan ja häneltä on hevonen, pyssy tahi muuta muka tarpeellista ostettavana. Ei muuta kuin lähetetään rosvojoukot ryöstämään alammaisten karjoja. Kuljetaan kylästä kylään, talosta toiseen ja otetaan elukka mistä vaan tavataan, kunnes on saatu joku sata päätä kokoon. Onneton se, joka ustaltaa ruveta vastustamaan. — Kauppias on tuskin päässyt pois karjoineen, kun jo tulee toinen sijaan — niin, ei mikään rihkamakauppias, vaan ”elämänveden” kaupustelija. Ja taas hovimiehet pyssyineen, keihäineen liikkeelle, rahaa hakemaan. Mutta viinankauppiaalle ei kelpaakaan härkämullikat; hän tahtoo hyvästä tavarastaan, ”kalliista helmestään” paremmin käypää rahaa; ja mikäpä muu Afrikassa sitä olisi kuin orjat. Nyt saapi mies luopua nuoresta vaimostaan, äiti tyttärestään, pojastaan, isäntä palvelijastaan. Ketään, jonka vuoro vaan on tullut, ei armahdeta, ja jos menet armoa rukoilemaan, pääset päällepäätteeksi hengestäsi. Mistä on armo, apu saatavana? — Niin, mistä? Orjien [ruikutuksiin][huom. 2] valituksiin tottunut orjakauppias ei tiedä mitään armosta; kuningas, jonka on välttämättömästi paloviinaa saaminen, kaikista vähimmän. ”Enemmän valoa kansalle, enemmän valoa... enemmän!” — Lekkerillinen paloviinaa annetaan täällä keskimäärin yhdestä ihmisestä. Kerrassaan tuodaan aina vähintäin 10 lekkeriä ja tuonteja uudistetaan noin 7, 8 kertaa vuodessa. Siis vähintäin 70, 80 rauhallista ihmisolentoa, enimmäkseen nuoria vaimoja, tyttöjä ja poikia, saa vuosittain astua Ondongastakin orjan onnettomille retkille.

Mutta alammaisia ei ryöstetä ainoastaan kuolemantapauksissa tahi kun on jotain kauppoja tehtävänä, vaan hyvin usein muulloinkin. Kaikki pienimmätkin — muka — rikokset[2] rangaistaan, näet, ryöstöllä.

Mikäpä olisi ndongalaisenkaan onnellisena viljellessä hedelmällistä maataan, jos hänellä olisi ”enemmän valoa”, enemmän vapautta; jos hänen ei tarvitsisi elää alituisessa pelossa ja orjuudessa. — Ndongalaisilla on pää-elinkeinoina maanviljelys ja karjanhoito. Jos hallitus olisi kansalle vähän edullisempi, jos hallitsijan valta ei olisi niin rajaton, voisivat nämä elinkeinot kohota kukoistukseensa ja kansan varallisuus sen kautta melkoisesti vaurastua. Mutta hallitusjärjestyksen sillä kannalla ollessa kun se nyt on, on edistys melkein joka suhteessa mahdoton. Kenelläkään ei tietysti ole halua viljellä maata ja kasvattaa karjaa enemmän kuin mitä juuri hätäisesti jokapäiväiseen toimeentuloonsa tarvitsee. Huomisesta päivästä ei ndongalainen suuresti huolehdi. Olevia oloja hyvin kuvaava on täkäläinen sananparsi: ”tänäpäivänä eletään, huomenna kuollaan.” — Suuremmissa taloissa on vuotuinen viljantulo keskimäärin noin 10 hehtolitraa, pienemmissä noin 3, 4. Vilja kylvetään tavallisten suurimpien sateiden jälkeen — marras- ja joulukuulla, joskus vielä tammikuullakin. — Kylväminen tapahtuu vähän eri tavalla kuin muualla maailmassa. Valmiiksi kuokittuun maahan tehdään kuokalla sinne tänne pieniä kuoppia; näihin heitellään sitten jyviä ja potkaistaan multaa kuoppa täyteen. Sittenkun vilja on orastunut, otetaan oraita tiheimmistä paikoista ja istutetaan harvempiin paikkoihin. Muutoin kylvetään vilja niin harvaksi, että oraita tallaamatta voi peltoa kuokkia viljan kasvaessakin. Pellon pehmittäminen toimitetaan kuokalla. Kuokka on ainoa maanviljelyskalu ndongalaisella. Voi arvata minkä työn maanviljelys, yksinomaan tällaisella työkalulla toimitettuna, tuottaa tekijälleen. Peltoa on kuokkiminen ei vain kerran tahi kahdesti vuodessa, vaan pitkin aikaa viljan kasvaessakin, ettei rikkaruoho pääse rehoittamaan. Täälläkin voi, näet, toteutua susmalainen sananlasku: ”rikkaruohoa kasvaa laiskan pelto.” Hyvin kuokittuna kasvaa pelto täällä rehevän viljan melkein ilman mitään lannoitusta. Ainoastaan laihempaan maahan tehtyä peltoa lannoitetaan hiukan. — Vilja korjataan touko- ja kesäkuulla. Omahangut kyllä valmistuvat jo aikaisemminkin, mutta niitä ei saa korjata ennen laillista aikaa. Joka sen tekee, sitä rangaistaan lainrikkojana. Viljan korjuu tapahtuu seuraavalla tavalla: Tähkäpäät taitetaan oljesta ja olki jääpi seisomaan. Edelliset kootaan pellon viereen tehtyihin, mataloihin, pohjalta tasotettuihin kuoppiin, joissa ne puunuijilla eli petkeleillä survotaan hienoksi. Nyt pannaan ruumennos vähin erin koriin ja seisoaltaan kaadetaan se vähitellen pois korista. Tuuli viepi köykäsemmät ainekset kauemmaksi ja jyvät putoavat suorastaan maahan. Tästä korjataan ne varvuista punotuihin säiliöihin. Viljasäiliöt savetaan sisältä ja asetetaan haarukkajaloille seisomaan, tarpeellisen korkealle maasta ett’eivät muurahaiset pääse niitä näpistelemään. Sadeajaksi peitetään viljasäiliöt varvuista ja heinistä tehdyillä pyöreillä katoilla.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Suomenkieli epäilemättä on verbeistä ja verbimuodoista rikkaimpia kieliä, mutta tässä suhteessa voittaa os̆indonga suomenkielenkin. Esim. käsite: ”kantaa” ilmaistaan os̆indongassa eri verbillä aina sen mukaan miten ja minkä ruumiinosan avulla kantaminen tapahtuu:

Kantaa kädessä = okuendj’iza;
käsivarsilla = okupapata;
olkapäällä = okuleka;
niskalla = oku sigakaneka;
hartioilla = ″ kuinina;
selässä = ″ humbato;
toisesta paikasta toiseen = oku tuta.

(”Oku”verbin edellä on infinitiivin prefiksi).

Paitsi yksinkertaisia verbimuotoja on os̆ndongassa ääretön joukko substantiiveista, adjektiiveista, verbeista ja adverbeista yhdistettyjä ja johdettuja verbejä, (merkitykseltään: inkoatiivisia, passiivisia, refleksiivisiä, instruktiivisia, kausatiivisia, faktitiivisia, relatiivisia, inversiivisia, lokatiivisia, transfiguratiivisia y. m. m.) — Adverbejä ja prepositsioneja on myös runsaasti, mutta konjunktioneja vähän.

Deklinationi ja konjugationi on perin erilainen kuin europalaisissa y. m. kielissä. Nominit taivutellaan ja verbit käytellään, näet, prefiksien eikä suffiksien avulla. Sanaa taivutettaessa tahi käytettäissä tulee lisäke vartalosanan edelle eikä loppuun. Nominaliprefiksejä on 15, nim. 8 singulari- ja 7 pluraliprefiksiä; verbaliprefiksejä on taas useampiakin, eri ajoilla ja muodoilla kun on useammalla omat prefiksinsä. — Sijoja puheena olevassa kielessä ei ole ollenkaan, mutta sen sijaan jaetaan kaikki nominit prefiksiensä mukaan luokkiin. Suku ei tule kysymykseen. Omistavaisuus ilmaistaan kunkin luokan n. k. genetiivipresiksillä, jonka asema on aina omistettavaa ja omistajaa ilmoittamien sanojen välillä; esim. Omüntu jua Nehale = ihminen Nehalen l. N:len ihminen; aantu ja Nehale = ihmiset Nehalen l. N:len ihmiset; epja lja Sineza = pelto Sinezan; omapja ga Sineza = Sinezan pellot; j. n. e. (gua, ja, lja, ga, ovat gen. pref.) Partialisuutta ei ole ollenkaan koko kielessä.

Muutoin on os̆indonga sujuvaa, pehmeää ja säännöllistä kieltä, mutta vaatii erittäin tarkkaa korvaa ja hyvää muistia siltä, joka sitä tahtoo oppia. Kielessä — paitsi muita omituisuuksia ja vaikeuksia — on, näet, useita sanoja, joiden eri merkitys riippuu yhdestä ainoasta kirjaimesta taikkapa vaan ää nen korosta. Esim. omágulu = reidet, omagúlu = taivaat, omajulu = sieramet; omagala = hatut, omakala = hiilet, omakola = varikset; Helposti voi tällaisten sanojen lausumisessa erehdys tapahtua ja silloin tulee asia varsin hullunkuriseksi. —

Ambokieli-murteista on osindonga ainoa, joka on päässyt kirjakieleksi. 1876 julaistiin painosta (Helsingissä Suom. Lähet. seuran kustannuksella) ensimmäinen kirja os̆indongaksi, ja viime vuoteen asti oli 5 eri teosta painosta ilmestynyt; 4:stä teoksesta useita korjaeltuja ja lisättyjä painoksia.

Lukijan hyväntahtoisella suostumuksella panen tähän ainoastaan yhden lauseen näytteeksi tästä kielestä.

Kume kandj’e! Ngele to hala ’ku uuva n’oku tseja os̆indonga n’oohapu z’aandonga, ngojemuene ila nkuka. Ystävä minun! Jos sinä tahdot kuulla ja oppia os̆indongaa, sekä puheita ndongalaisten, sinä, itse tule tänne.



  1. Kirjain s̆ — Standard — alphabet’in mukaan kaarella merkittynä — äännetään pehmeästi melkein kuin sh englannin- tahi sch saksankielessä.
  2. Näistä tuonnempana enemmän.

Lisätyt viitteet

  1. Lähteessä: pääsevat
  2. Lähteessä: ruikutuksiiin