Suru-runo Johan Ludvig Runeberg’istä

Suru-runo Johan Ludvig Runeberg’istä. Kirjoittanut Gustaf Oskar Schöneman

– J. L. Runebergin kuoleman vuosipäivää vietetään maassamme ensi maanantaina. Vuosi on kulunut siitä kun tämä jalo runoilijamme siirtyi seastamme, jättäin oman maansa suremaan maansa rakastajata, kansansa kasvattajata. Kuolin päiväänsä kunnioittaaksemme painatamme tähän seuraavan, Runebergin juhlassa täkäläisessä seminarissa viime joulukuussa lausutun:

Suru-runo Johan Ludvig Runeberg’istä.

* 3/2 1804, † 6/6 1877.

Valitus on Väinölässä,

Suru suuri Suomen maassa!

Suru miksi Suomen maassa?

Väinölässä murhe miksi?

Kuollut ompi Laulajamme,

Runo-ruhtinaamme reima,

Johan Ludvig Runeberg’i.

Vuonna jälkeen syntymisen

Meidän Herran, Kristuksemme,

Kahdeksantoista satoa

Seitsemänä kahdeksatta,

Sana moinen Porvohosta

Kautta soitti Suomenmaata:

Riemu-maister-vuotenansa,

Kuudes päivä toukokuussa,

Laskeutui uupuneena,

Väsyneenä vuosistansa,

Runoilija Runeberg’i,

Kolmen kahdeksatta vanha

Sitten viides Helmikuussa,

Täällä kuolon vuotehelle,

Tupahan levolle tuonen.

Suru suur’ on Suomen maassa,

Valitus on Väinölässä!

Jalon Runebergin henki,

Jossa elvyttämä lempi

Syvä sykki Suomen maalle,

Isäin-maalle, synnyin-maalle,

Majan muutti maailmasta,

Sijan siirsi seurastamme,

Suremahan jätti Suomen,

Oman kansan kaipaamahan.

Nyt on kannel kaikumasta

Lyyry laannut laulamasta,

Joka lauloi synnyin-maasta,

Isän-maasta, Suomestamme,

Sen saloista, kumpuloista,

Kankahista, kukkuloista,

Lehtevistä lehdikoista,

Laaksoista ja lahdelmoista,

Tuhansista sen järvistä,

Rannikoista rauhaisista,

Sekä soitti siimehessä

Luona laukon lähtehemme

Sini-taivahasta Suomen,

Pilven kulta reunuksesta.

Vai’ennut on Laulajamme,

Joka lauloi lystiksemme:

Koti-lintu varpuselle

Räystähällä tiukkavalle,

Valkoselle joutsenelle

Lainehilla lelluvalle,

Leivoselle leikkiselle

Taivahalle tuikkavalle,

Tahi tuolle toivotulle

Pääskyselle pienoselle,

Suvesta mi Suomellemme

Sanoman sulosan saattoi.

Laula eipä laulujansa,

Lyyryttele lystiänsä

Laulaja, mi lauleskeli,

Suloisia soinnutteli

Neitoselle sulhasesta

Uutterasta uskosasta;

Eli immen itkeväisen,

Rannikolla oottavaisen

Ikävästä sulhaselle;

Tahi tuolle tuutivalle

Äitöselle pienostansa,

Lemmitystä lapsestansa.

Runo-seppä ei sepästi

Esittele, ei enähän

Selittele selkiästi,

Luja kuinka luonnoltansa

Ompi suora Suomen kansa,

Niinkuin Hirven-hiihtäjissä,

Paavossakin Saarijärven,

Kuvas’ kyllä kaunihisti,

Soinnutteli solkevasti,

Luonnetta jaloa kansan,

Armahasen Suomen kansan.

Vait’ on kieli! lausumasta

Lakannut ompi laulamasta,

Joka meitä lauluillansa

Vierevillä virsillänsä

Taivon Herran kunniata,

Isän, Luojan laupeutta

Opetteli laulamahan,

Lauluissamme lausumahan.

Runo-sankar’ pois on mennyt,

Manalahan mennyt meiltä,

Uro-lauluja, mi lauloi

Sotasankareista Suomen,

Jotka eestä Ruhtinaansa

Verisesti voittosasti

Kamppailivat kentähillä

Puolan, Lytsenin ja Narvan,

Uroistakin urhokkaista,

Miehistämme miehekkäistä,

Jotka eestä Suomen maansa

Ankarasti, armahasti,

Rivakkaasti, riemuisasti,

Omillakin ottelivat

Sotasilla tanterilla,

Verisillä vainioilla

Luona Virran, Ruonansillan

Siikajoella, Pulkkilassa,

Revolahden pappilassa,

Lapualla, Kauhajoella,

Perhossa ja Juuttahalla,

Sekä muissa muistoisissa

Taistelivat tappeluissa.

Kuvat näitten sankareimme

Runeberg’i kansallensa

Uro laati lauluissansa,

Iki-päivin mainiossa,

Herttaisessa helmi-vyössä,

Tarinoissa Vänrik Stoolin:

Opi näistä Suomalainen

Mitä voipi synnyinmainen

Uro-töitä lempi tehdä

Kärsiä ja vaivat nähdä!

Poiss’ on meiltä! poissa ompi

Mies, min taito, minkä lempi

Antoi meille ”Joulu-aaton”,

”Nadeschdan” ja ”Hanna neidon”,

”Fjalarin” ja ”Enpä-taida”,

”Kuninkaat Salaminalta.”

Mutta vaiti! Lausuella,

Luetella, kenpä voisi,

Mit’ on meille kansalainen,

Tämä Suomen laulavainen,

Synnyin-maasta armahasta

Soittanunna Suomen maasta,

Jot’ opetti meitä aina

Lempimähän rakkahana?!

Mitä soitti muista maista

Vierahista, kaukaisista,

Joissa saattoi kunniata

Suositulle Suomellemme?!

Kieli kyllä ruotsalainen,

Mutta mieli suomalainen:

Omaksemme senpätähden

Omistamme Runeberg’in.

Suru suuri Suomenmaassa,

Valitus on Väinölässä,

Kun toi kuoli Laulajamme

Runo-ruhtinaamme kuoli!

Mutt’ei murhe-mielin maasi

Sinun vietä muistoasi,

Ei niin kuin sen vietettäisi,

Min jo kohta unhottaisi;

Sua itkee Suomen kansa,

Kuin suv’ilta kastettansa,

Tyyni mielin lauluillansa

Uutta oottain aamuansa!

Hautakummullasi, jossa,

Synnyin maatas palveltua,

Levon löysit, Suomen eistä

Lupaamme kuin siekin seistä,

Entehes’ ett’ aikanansa

Toteentuisi Suomestamme:

”Sun kukoistukses kuorestaan

Kerrankin puhkeaa;

Viel’ lempemme saa nousemaan

Sun toivos, riemus loistossaan,

Ja kerran laulus, synnyin maa,

Korkeemman kaiun saa.”

K. O. Kaunonen.

Lähde: Keski-Suomi 4.5.1878.