Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kahdestoista luku
| Yhdestoista luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kahdestoista luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kolmastoista luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Vuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon [s. 67] kohdalle, missä häntä edellisellä kerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan kylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä ilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse, vaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut einettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään vaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka näyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: »Arvon kirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi seikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?» — »Hän se on», vastasi kirkkoherra »ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi.»
Miehet todella olivatkin Sanchon kotikylän kirkkoherra ja parturi. Tunnettuaan sekä ratsastajan että ratsun he kävivät hänen luokseen, ja puhutellen Sanchoa nimeltä kysyi kirkkoherra, minne hän herransa oli jättänyt. Sanchokin tunsi heti molemmat, mutta päätti salata don Quijoten olinpaikan ja nykyisen tilan. »Hyvät herrat», sanoi hän nyreästi, »isäntäni on paraikaa kaukana täältä toimittamassa muuatta tärkeää työtä, jota en henkeni uhalla uskalla ilmaista.» »No no, Sancho Pansa, kelpo ystäväni», sanoi parturi, »ei meitä niin helposti nenästä vedetä. Jollet ilmaise meille minne herrasi heitit, niin uskomme sinun murhanneen hänet varastaaksesi sitte hänen hevosensa. Sano nyt muitta mutkitta paikalla missä don Quijote oleskelee, tai marssi sitte vankilaan,» — »Eihän toki, armolliset herrat», huudahti Sancho hätäytyneenä, »ei minua tarvitse käydä uhkailemaan; en ole mikään murhamies enkä hevosvaras, vaan kelpo kristitty. Herrani on tuolla vuoristossa ja tekee paraikaa katumustöitä minkä ennättää.» Ja ollenkaan vastustelematta hän kuvasi mihin tilaan don Quijote oli jäänyt ja mitä seikkailuja heillä oli ollut; mitä häneen itseensä tulee, niin oli hän viemässä kirjettä neiti Dulcinealle, Lauri [s. 68] Corchuelon tyttärelle Tobosossa, johon ritari oli kuollakseen rakastunut.
Kirkkoherra ja parturi hämmästyivät suuresti Sanchon kertomuksesta, ja vaikka kyllä tunsivat don Quijoten hulluuden, eivät he voineet kyllin ihmetellä, miten hän jok’ainoa päivä sai yhä kummallisempia päähänpistoja. He pyysivät saada nähdä don Quijoten kirjeen Dulcinealle, ja sen luettuaan he joutuivat yhä enemmän hämille. He tunsivat ritarin vanhastaan hyvin ja tiesivät, ettei maksanut vaivaa yrittääkään saada häntä järkiinsä. Sen vuoksi he rupesivat miettimään keinoja, miten juuri hänen hulluuttaan hyväkseen käyttäen saisivat hänet palaamaan kotiin.
»En näe tässä muuta neuvoa», sanoi parturi kirkkoherralle, »kuin että te, arvoisa kirkkoherra, joutuun lähdette nepaanne, nuoren Dorotean luokse, joka on aika nokkelaälyinen tyttö. Taivuttakaa hänet pukeutumaan vaeltavaksi prinsessaksi, jonka rippi-isäksi te itse tarpeen tullen voisitte ruveta; minä olen vaikka hänen ratsupalvelijansa. Minulla sattuu juuri olemaan laukussani valeparta, jota voin käyttää naamarina. Dorotean ei tarvitse muuta tehdä kuin itkien rukoilla suojelusta Surullisen hahmon ritarilta, saadakseen hänet palaamaan meidän seurassamme kotiin.»
Kirkkoherra suostui mielellään esitykseen ja kävi puhuttelemaan mainittua neitoa. Tämä oli lukenut paljon ritariromaaneja, niin että oli hyvin perehtynyt tällaisiin juoniin. Viivyttelemättä hän otti esiin erinomaisen kauniin hameen sekä runsaasti koristellun vihreän kauhtanan, helminauhan ynnä muita naiskoruja; ja kun hän kaiken tämän koreuden oli pukenut päälleen, näytti hän niin loistavan kauniilta, ettei muiden ihastuksesta tahtonut loppua tullakaan.
Enimmän hän kuitenkin vaikutti Sanchoon, joka ei voinut siirtää hänestä katseitaan. »Ken tämä kaunis neiti on ja mitä hän täältäpäin etsii?» kysyi hän [s. 69] kiihkeästi kirkkoherralta.» — »Kukako neiti on?» toisti kirkkoherra. »Onpahan vain Micomiconin suuren valtakunnan kruununperijätär, joka tulee rukoilemaan isäntääsi kostamaan erään ilkeän jättiläisen hänelle tekemää vääryyttä; ja kun maine kuuluisan don Quijoten urhoollisuudesta on levinnyt yli koko Guinean, ei prinsessa ole arkaillut tehdä tätä pitkää matkaa hänen apuaan etsiäkseen.» — »Sepä vasta on mainiota!» huudahti Sancho ihastuneena, »hän on tervetullut meidän luoksemme! Sepä tosiaan on onnellinen etsintä ja oivallinen löytö, jos vain herrani onnistuu kolauttaa tuo lemmon jättiläinen kuoliaaksi. Ja totta varmaan hän sen tekeekin, jos vain tapaa miehensä ja jollei tämä ole loitsija, sillä sellaisia vastaan ei hänellä ole mitään valtaa. Mutta yhtä asiaa pyydän teiltä, armollinen kirkkoherra, että neuvotte häntä oitis naimaan tuon prinsessan. Sillä jos hän saa päähänsä ruveta esimerkiksi arkkipiispaksi, ei hän milloinkaan voi päästä prinsessan mieheksi ja sitte keisariksi. Minä olen nimittäin tässä aatellut omaakin kohtaani ja huomannut, ettei ole minulle hyvä jos herrani rupee arkkipiispaksi, sillä silloin en minä, joka olen nainut mies, kelpaa kirkon palvelukseen.» — »Olet oikeassa, Sancho hyvä», sanoi kirkkoherra; »lupaan käyttää herraasi nähden kaikkea vaikutusvaltaani.»
Sancho ilmaisi tyytyväisyytensä kirkkoherran lupauksesta, ja tämä puolestaan ihmetteli Sanchon yksinkertaisuutta ja miten ritarin hullut haaveet olivat juurtuneet palvelijankin päähän. Dorotea oli jo noussut kirkkoherran muulin selkään ja parturi varustautunut tekoparrallaan, jonka jälkeen he pyysivät Sanchon johdattamaan heidät isäntänsä luo, varottaen vahvasti häntä ilmaisemasta kirkkoherraa ja parturia; sillä jos ritari nämä tuntisi, rupeisi hän epäilemään heidän asiaansakin, ja silloin hän voisi kadottaa tämän mainion tilaisuuden päästä keisariksi.
Prinsessa Micomicona, hänen asemiehensä ja suuri [s. 70] Sancho olivat kulkeneet noin kolme neljännes peninkulmaa, kun näkivät don Quijoten seisovan kalliolla, täysin puettuna vaan ilman rautavaruksiaan. Heti kun prinsessa sai tietää hänen olevan etsimänsä ritarin, pysäytti hän ratsunsa, astui asemiehensä auttamana satulasta ja heittäysi maahan hänen eteensä. Don Quijoten vastustuksesta huolimatta hän syleili ritarin polvia ja puhui hänelle seuraavasti: »En nouse jalkainne juuresta, urhoollinen ja voittamaton ritari, ennenkun lupaatte tehdä minulle erään palveluksen, joka yhä enentää mainettanne ja auttaa maailman onnettominta ja sorretuinta neitoa suuresta pulasta. Ja jos urheutenne todella on niin verraton ja käsivartenne niin voimakas kuin huhu kertoo, niin vaativat kunnian ja ritarillisuuden lait teitä auttamaan minua poloista, jonka suuri maineenne on tuonut tänne maanpiirin toisesta äärestä teidän suojelustanne anomaan.» — »Minä puolestani, lumoava kaunotar», vastasi don Quijote kohteliaasti, »olen päättänyt olla lausumatta sanaakaan, ennenkun nousette pystyyn.» — »En nouse tästä konsanaan, kuuluisa ritari», sanoi sorrettu prinsessa, »jollette lupaa minulle pyytämääni avuntekoa.» — »Siinä tapauksessa minun täytyy se luvata sillä ehdolla kumminkin, ettei se sodi kuninkaani ja isänmaani ynnä sen kalliin olennon etuja vastaan, joka on kahlehtinut vapauteni ja sydämmeni.» — »Voin teille varmasti vakuuttaa, etteivät mitkään näistä tule kärsimään siitä vahinkoa», sanoi prinsessa.
Sancho lähestyi don Quijotea ja kuiskutti hänelle korvaan: »Lähtekää, lähtekää toki hänen mukaansa, armollinen herra, voitte hyvin suostua hänen pyyntöönsä, se on pieni mitättömyys vain. Teidän tarvitsee vain kolauttaa kuoliaaksi muuan inhottava jättiläinen. Ja hän, joka sitä teiltä pyytää, on prinsessa Micomicona, suuren Micomiconin valtakunnan kuningatar Etiopiassa.» — »Se on samantekevää kuka hän on», vastasi don Quijote; »minä teen mitä velvollisuuteni, omatuntoni ja ritarisäätyni [s. 71] lait käskevät.» Ja kääntyen prinsessan puoleen jatkoi hän: »Nouskaa toki pystyyn, neitiseni, minä suostun siihen palvelukseen mitä teidän kauneutenne minulta toivoo.» — »Anon apua teidän urhoollisuudeltanne, verraton ritari», sanoi Dorotea yhtä kohteliaasti, »Ja pyydän teitä nyt heti lähtemään kanssani sinne mihin tahdon teidät viedä ja vielä pyydän ettette antaudu mihinkään muuhun seikkailuun, ennenkun olette puolestani kostanut konnalle, joka vastoin kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta on riistänyt valtakuntani.» — »Sen lupaan ja vannon, kaikkein armollisin neiti», vastasi ritari; »voitte jo rohkaista mieltänne ja karkottaa surun, joka teitä painaa; toivon Jumalan avulla ja käsivarteni voimalla voivani asettaa teidät takasin menettämällenne valtaistuimelle ja kostaa kaikille ryöväreille, jotka teitä siltä pidättävät. Ja käykäämme nyt heti paikalla toimeen, sillä viivytteleminen on aina vaarallista.»
Murheellinen prinsessa koki kaikin mokomin suudella sankarimme käsiä, mutta tämä, kohteliaana ja ritarillisena kuin aina, ei tahtonut sitä suvaita. Hän sai kaunottaren viimeinkin nousemaan pystyyn, syleili häntä hellästi ja käski sitte Sanchon tuomaan hänen varuksensa. Aseenkantaja nouti ne eräästä puusta, jonka oksille ne olivat ripustetut kuin mikäkin voittosaalis; ja kun don Quijote oli ne pukenut päälleen, lausui hän: »Lähtekäämme nyt heti auttamaan tätä korkeata prinsessaa ja käyttämään taivaan meille antamaa voimaa ja urheutta hänen vihamiestensä kukistamiseen.» Parturi, joka myös oli koko ajan ollut polvillaan uskaltamatta vetää suutaan nauruun, koska pelkäsi pudottavansa valepartansa, nousi seisaalleen ja tarttui prinsessan toiseen käteen, don Quijoten pitäessä toista; ja yhdessä he nyt nostivat hänet muulin selkään.
Sancho-parka sai käydä jalkasin perässä, mikä surkeus taas johdatti kadotetun harmon hänen mieleensä, niin että syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Kuitenkin [s. 72] hän kärsivällisesti hillitsi suruaan, sillä olihan hänen herransa nyt hyvällä alulla päästä keisariksi. Hän ei sitä epäillytkään, etteikö tämä naisi prinsessaa ja pääsisi ainakin Micomiconin kuninkaaksi. Vain yksi synkkä ajatus hämmensi näitä valoisia kuvitteluja: tuo valtakunta tuntui sijaitsevan neekerien maassa, joten hän herransa armosta siis joutuisi maaherrana hallitsemaan mustia; mutta tämäkin häiritsevä ajatus väistyi pian. »Oh, olkoot alamaiseni vain mustia, mitä se tekee! Se on paljon parempi vain. Kuletan heitä Espanjaan, myyn heidät siellä, saan hyvät rahat taskuuni ja ostan niillä jonkun aatelistilan, jossa elän huoletonna vanhuuteni päivät. Olenko muka liian tyhmä tällaisiin asioihin? Tarvitseeko olla filosoofi osatakseen myydä kolmekymmentä tai edes kymmenenkin tuhatta orjaa? Hei, niin totta kuin olen Sancho Pansa, sen verran saan toki noita mustilaisia kokoon, isoja ja pieniä miten sattuu, ja olkootpa ne vaikka mustia kuin piki, osaan ne aina muuttaa kauniiksi kullankeltaisiksi ja hopeanvalkoisiksi kolikoiksi! Tulkaa lähelle vain, en minä niin vaarallinen ole!» Näin hauskoissa mietteissä Sancho taivalsi eteenpäin ja unohti pian senkin ikävän, että nyt sai jalan astua.
Kirkkoherra, joka tähän asti oli pysytellyt piilosalla, katsoi nyt ajan tulleen hänenkin astua näyttämölle, ja hän ilmautui yht’äkkiä tielle huutaen täyttä kurkkua: »Tervetullut, rakas maanmieheni don Quijote de la Mancha, ritariston kukka ja huippu, sorrettujen tuki!» sekä riensi syleilemään don Quijoten vasenta polvea. Ritari ensin hyvin hämmästyi miehen käytöksestä, mutta tunsi vihdoin hänet vanhaksi ystäväkseen kotikylän kirkkoherraksi ja koetti kaikin mokomin laskeutua ratsultaan. Tätä ei toinen tahtonut sallia, jonka vuoksi don Quijote huudahti: »Ah, ei ole oikein, herra kirkkoherra, että minä istun hevosen selässä, kun teidän korkea-arvoisuutenne käy jalkasin.» — »En millään ehdolla salli teidän nousta satulasta», vastasi kirkkoherra. »Suvaitkaa, teidän armonne,
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
istua vain hevosenne selässä, sillä ratsastaen te suoritatte maailman suurimpia ihmetöitä; minun halpuudelleni on kylliksi, jos joku näistä muista herroista sallii minun istua taakseen muulinsa selkään. Silloin voin kuvitella istuvani Pegasuksen tai kuuluisan maurilaisurhon Muzaraquen viisaan ratsun selässä, joka tänäkin päivänä makaa loihdittuna Zulema-kummun sisässä lähellä suurta Complutumin kaupunkia.» — »Olette vallan oikeassa, herra kirkkoherra», sanoi don Quijote, »enkä enää vastustelekaan. Mutta luulen, että armollinen prinsessa minun tähteni suvaitsee käskeä asemiehensä antamaan teille paikkansa muulin selässä ja itse istumaan taaksenne, jos se vain käy laatuun.»
Tällä tapaa seurue viimein pääsi matkalle don Quijoten kotitaloa kohti, ilman että ritari lainkaan vainusi kepposta, joka hänelle oli aijottu.