Kiljusen herrasväki/Aarteen kaivaminen

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mökön ja Lurun syntymäpäivä Kiljusen herrasväki
Aarteen kaivaminen.
Kirjoittanut Jalmari Finne
Kun Kiljusen pojat olivat hirviä pyytämässä
Kuvittanut Rafael Rindell


[s. 61]

Aarteen kaivaminen.

Kun kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat lähteneet karkuun Kiljusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli jäänyt sinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että tämä hauskuus tulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksihan se tulikin, sillä asemapäällikkö vaati jokaisesta kissasta kaksi markkaa ja sen lisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli isä Kiljusen suoritettava kaksi markkaa ja seitsemänkymmentäviisi penniä kissasta. Ja kun kertoo tämän luvun kissojen lukumäärällä, niin tuleehan siitä sellainen summa, että se voisi hirvittää ketä tahansa. Saatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi perheelleen:

– Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.

Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu kuin ryhtyä aarteen etsimiseen.

[s. 62] Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita, että toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista tapahtuu. Kun vain jossain sellaista oli sattunut, niin arvelivat Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.

Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin he uskoivatkin aivan varmasti.

Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä, eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.

Pian tultiin mäelle ja nyt ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa, äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä, mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan arveli heidän etsivän peltomyyriä.

Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun kaikki Kiljuset maassa myllersivät.

Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he päättivät mennä kotiaan syömään, jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen etsimistä.

[s. 63] Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi hänen seurakseen.

Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen, mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.

Jonkun aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän koetti houkutella Pullaa mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti lapionsa kuoppaan ja meni yksinään.

Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua, sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä. Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä kuin Lurun lapio. Hyvänen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki lapion.

– Luru on pudonnut kuoppaan ja hautaantunut hiekan sisään! sanoi hän. Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui

[s. 64] Kiljusen herrasväki 1914 p. 64.png

[s. 65]

jotain kamalaa. He huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin karkasivat tiehensä.

Eihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi viisaimmaksi paeta jonkun matkan päähän turvaan.

Kuoppa tuli yhä, leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vaan näkynyt. Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää heidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.

Kylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut, ja riennettiin mäelle katsomaan. Ai ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät kotiaan etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.

Kun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan, sitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa matoja, ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä, niin hän meni erääseen latoon maata.

[s. 66] Mutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.

Ja kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta rakkautta!

Lopulta oli koko mäki kaivettu aivan kokonaan pois ja kallio tuli vastaan. Nyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili kaikkialle! Kun ne olivat korjatut pois, niin porattiin taas uusia reikiä ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukutettiin.

Luru kuuli tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut lähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle puolelle apua hakemaan.

Täälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehottamaan heitä lähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä he ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan. Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.

[s. 67] Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan. Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja paukutettiin.

Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä insinööri on aina insinööri.

Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut, ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.

Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen ponnisti oikein voimainsa takaa.

Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja läksi soutamaan kotiaan kohden.

Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua, poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan. [s. 68] Kiljusen herrasväki 1914 p. 68.png

[s. 69]

Ai ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän asukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että huusivat kaikki yht’aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä, etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa oli kadonnut.

Juuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi isältään nähtyään hänet:

– Onko aarre tullut näkyviin?

Hänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja ponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut kävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.

Ja lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin jasanoivat: Hyi! — Ja kun ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.

Kun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja Kiljuset yksinään olivat jälellä ja tuo vieras insinööri heidän seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä. Insinööri tarkasti kalliosta lohkaistuja kiviä ja huu[s. 70] dahti äkkiä. Olipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti kuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää, että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja, siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.

Ja lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon tähteeksikin.

Kiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.