Minna Canthin novellikokoelma

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Minna Canthin novellikokoelma.

Kirjoittanut O. E. Tudeer


Minna Canth, Novelleja. I, II. Helsingissä 1892, Otava. 238 + 294 siv. 12:o. Hinta 5: 50, hienommalla paperilla 6: 50.

Aika ajoin on, milloin missäkin julkaisussa, sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, kalentereissa y. m. saatu lukea Minna Canthin kirjoittamia kertomuksia ja kuvauksia. Moni niistä on ollut sitä laatua, että se on syvästi painunut lukijain mieleen, ovatpa muutamat panneet mielet kuohuksiinkin ja antaneet aihetta kiivaaseen ajatusten vaihtoon – tahi ehkä oikeammin yhteentörmäykseen: Näitten nerokkaan kirjailijan hengentuotteiden pelastaminen siitä unholan haudasta, johon tuommoiset tilapäiset, hajanaiset julkaisut tavallisesti pian vaipuvat, ei saattanut olla kuin ajankysymys. Vuosien kuluessa niitä onkin jo karttunut niin monta, että ne on voitu koota siksi sieväksi kaksiosaiseksi kokoelmaksi, joka äskettäin on täydellisenä ilmestynyt. Yksi kokoelman novelleista, «Agnes», on kuitenkin ennen julkaisematon.

Yhteensä on kokoelmassa 16 kertomusta; ensimäiset ovat vuodelta 1877, viimeinen, äsken mainittu «Agnes», vuodelta 1892. Ne siis edustavat 15 vuoden kirjailijatointa. Mutta huomattavia on kuitenkin, että kokonaisen 9 vuoden väliaika jakaa ne kahteen hyvin erilaiseen ja erisuuruiseen jaksoon; edellisessä on kolme novellia vuosilta 1877 ja 1878; toinen jakso alkaa vasta vuodesta 1887; siihen kuuluvat muut 13 novellia. Nuo ensimäiset kolme novellia, «Ensimmäiset markkinat», «Äiti ja poika» ja «Päivä koittaa» olivat ensin olleet luettavina Päijänne lehdessä ja sitten (1878) esiintyneet «Novelleja ja kertomuksia» nimisen sarjan I osassa. Niiden arvo on melkein yksinomaan siinä, että ne ovat kirjailijan kehityshistorian todistuskappaleita, – ja semmoisina ne kai on otettu nyt ilmestyneeseen novellikokoelmaan. Niitä kirjoittaessaan kirjailija ei vielä tuntenut omia voimiansa, vaan noudatti – tieten tai tietämättänsä – tavallisen sovinnaisen romaanityylin malleja. Silloin tällöin kuitenkin näissä ensimäisissäkin kyhäelmissä jo huomataan joku oman havainto- ja kuvaamiskyvyn välähdys; ja niissä ilmaantuva lämmin myötätuntoisuus kärsivien kanssa sekä halu käsittää olemuksen suurta arvoitusta ovat niin ikään niitä ominaisuuksia, jotka myöhemmin, suuresti kehittyneinä, muodostavat Minna Canthin kirjailijaluonnetta. Maailmankatsomus on niissä sopusointuinen, luottavainen, ja – ainakin «Äiti ja poika» nimisessä kuvauksessa – se vaikuttaa lukijaan sydämen vakaumuksena.

Kuinka tärkeät ne 9 vuotta, jotka kuluivat näitten ensimäisten kyhäysten ja kokoelman muitten novellien välillä, ovat olleet kirjailijan kehitykselle, sen helposti käsittää, kun muistaa, että niiden aikana valmistuivat näytelmät «Murtovarkaus» (1881, näyteltiin 1882), «Roinilan talossa» (1883), «Työmiehen vaimo» (1885), pitempi kertomus «Hanna» ja tuo pieni mutta mahtava, taiteellisesti eheä kuvaus «Köyhää kansaa» (1886). Novellikokoelmassa, kuten sanottu, tämä tärkeä kehityskausi ei ole itse edustettuna, mutta sen tuloksena saatamme epäilemättä pitää sitä kehityskantaa, joka ilmaantuu kaikissa kokoelman 1886 vuoden jälkeen kirjoitetuissa novelleissa. Olihan tekijä «Köyhää kansaa» nimisellä kuvauksellaan jo kohonnut niin korkealle taiteellisuuden kannalle, ettei varsin silmäänpistävää edistymistä siinä suhteessa lähinnä seuraavina vuosina ollut odotettavissakaan. Korkeintaan voipi huomata, että ensimäinen sen jälkeen kirjoitettu kuvaus, «Kuoleva lapsi» (1887), on taiteellisessa suhteessa lähempänä ensimäisiä kyhäyksiä kuin muut kertomukset; siinä näet kauniiseen, liikuttavaan todellisuuden kuvaan sekaantuu paikoittain joku sovinnaisen symboliikin piirre, josta sen eheys jossakin määrin häiriintyy. Muut novellit eivät tosin kaikki ole taiteelliseen etevyyteen katsoen tasa-arvoisia, mutta eriäväisyydet näkyvät olevan niiden keskinäisistä kronoloogisista suhteista riippumattomat. Kaikissa ilmaantuu ihmeellinen kyky havaita ja havaintoja kuvaella niin että lukija on itse välittömästi havaitsevinaan ne – oli niiden esineenä sitten ulkonaisen todellisuuden ilmiöitä tai ihmisolennon aate- ja tunne-elämän salaperäiset värähdykset. Ei liioin erehtyne, jos luulee tuon harvinaisen kuvauskyvyn ammentavan suuren osan voimaansa siitä voimaperäisestä rakkaudesta, jota tekijä tuntee havaittavaansa kohtaan, – rakkaudesta, joka pysyy rakkautena, silloinkin kun se ilmaantuu vihan muodossa. Siksi ne synkät kuvaukset, joissa tekijä on esittänyt nykyisten kulttuuriolojemme epäkohtia, painuvat niin syvälle lukijan mieleen; mutta siksi saattaa myös välistä pilkahtaa esiin herttaista huumoria, etenkin silloin kun tekijä ottaa kuvataksensa nuorten tyttöjen vasta umpusta puhkeavan sieluelämän vivahduksia, niinkuin leikkisästi ivallisessa kuvauksessa «Eräs Puijolla käynti» («Samskolans vän» nimisestä juhlalehdestä, 1891), taikka yksinkertaisuudessaan niin liikuttavassa «Lapsenpiika» nimisessä pikkukertomuksessa (1887).

Mutta juuri tästä tekijän kuvausvoiman subjektiivisesta luonteesta näkyy myöskin se epätasaisuus johtuvan, joka eri novelleja verrattaessa pistää silmään. Joskus näyttää siltä kuin tekijä, vastoin omaa luontoansa, olisi koettanut kertoa eli kuvata vain itse kuvaamisen vuoksi, ilman syvempää osanottoa tai tarkoitusta; silloin kuvaus jättää meidät väliäpitämättömiksi; niin on mielestäni «Ystävykset» nimisen kertomuksen laita (vuodelta 1888). Toisinaan taas näyttää tapahtuneen, että subjektiivinen puoli on vienyt voiton havaitsemisesta. Silloin henkilöt joko lausuvat ajatuksia, jotka heidän lausumikseen tuntuvat luonnottomilta (niin «Kauppias Roller»issa [1887] etenkin keskustelu kirjakaupassa), taikka he lausuvat ajatuksia, jotka kyllä ovat heille luonnollisia, mutta joita he tosielämässä, semmoisina ja semmoisissa oloissa kuin heitä on kuvattu, eivät juuri ilmoittaisi noin suorin, mietityin sanoin (niin esim. «Lehtori Hellmanin vaimo» [1890, Pohjalainen nimisessä sanomalehdessä]); siten kuvaus saattaa kadottaa elämänlämpöänsä, ja siihen tulee helposti jotakin kaavamaista. Mutta missä sekä subjektiivinen osanotto että todellisuuden tarkka havaitseminen ovat korkeimmillaan, siinä ne, merkillistä kyllä, ovat tasapainossa, ja siinä on edessämme eheitä, mahtavasti vaikuttavia taideteoksia. Sitä laatua on pitempien kertomusten joukossa «Kauppa-Lopo» (vuodelta 1889, ensin painettu Valvojassa, sitten erään toisen kertomuksen kanssa eri kirjana), pienemmistä kuvauksista esim. «Eräänä sunnuntaina» (1888, päin. 1889-vuoden Excelsior kalenteriin) ja «Epäluulo» (1891, Valvojassa).

Näin ollen on tietysti vaikeata Minna Canthin teoksia arvostellessa erottaa toisistaan niiden taiteellista puolta eli muotoa ja niiden sisällystä eli aatteita, jotka niissä pyrkivät ilmaantumaan. Minna Canthin parhaimmissa teoksissa hänen aatteitansa ei lausuta semmoisenaan ilmi; ne ovat luettavat koko esitetystä toiminnasta. Eikä luulisi sen lisäksi kaivattavan mitään opetustelevaa «fabula docet»; se seikka että moni lukija sittenkin näkyy olleen sen tarpeessa, ei juuri ole nykyiselle sivistyskannallemme kunniaksi!

Mutta se sikseen. Voipikohan niissä aatteissa, jotka Minna Canthin novelleissa (1886 vuoden jälkeen) ilmaantuvat, huomata mitään kehittymistä mihinkään varmaan suuntaan? Siihenkään ei ole aivan helppo vastata. Kaikissahan kuvautuu levottoman sielun innokas pyrkiminen vapautta kohti, sen taistelu sortoa, vääryyttä ja valhetta vastaan. Paljonhan maailmassa sortoa, vääryyttä ja valhetta onkin; tuska ja sääli täyttävät taistelijan sydämen; ei ole kummaa jos hän on taipuvainen havaitsemaan – ja kuvaamaan – etupäässä elämän synkkiä puolia. Siinä kohden ei juuri näy mitään selvää kehittymistä toiseen tai toiseen suuntaan. Eri vuosilta on kuvauksia siitä, mitenkä elämän arvoitus käy ihmiselle niin tuskallisen raskaaksi, että hän joutuu mielipuolisuuden partaalle, vieläpä itsemurhaankin («Kauppias Roller» 1887, «Eräänä sunnuntaina» 1888, «Epäluulo» 1891); elämän taisteluun murtuu «Kauppa-Lopo» (1889), «Lehtori Hellmanin vaimo» (1890), tavallaan myös «Vanhapiika» (1891); surullisesti päättyy «Kasvinkumppaneissa» (1889) tarina sorrosta ja viettelemisestä, surkeaksi on ihanan, suurilahjaisen «Agnes»in (1892) elämänura kääntynyt. Mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kirjailijan katsomustapa olisi niinä vuosina pysynyt kaikin puolin muuttumatta. Sitä kehittymistä eli selviämistä, joka siinä näkyy tapahtuneen, voidaan ehkä selvemmin huomata, jos otetaan tekijän viimeiset näytelmätkin avuksi. Kovan onnen lapsissa (1888) tekijän myötätuntoisuus oli kait hyvin suuressa määrin niiden puolella, jotka nousevat taisteluun yhteiskuntajärjestystä vastaan, joka heistä tuntuu vain sorrolta ja vääryydeltä; mutta hän on kuitenkin suunnitellut näytelmänsä niin, että katselijan lämpimin osanotto tulee niiden osaksi, jotka, koska heidän omatuntonsa niin vaatii, alistuvat lain alle, vaikka heidän elämänonnensa siihen murtuu. Kauppa-Lovossa (1889) tekijä näyttää mitenkä valo ja varjo, hyvä ja paha saattavat olla sekaantuneina samassa henkilössä ja mitenkä ne eri ihmisten kesken saattavat olla aivan toisin jakauntuneina, kuin mitä puusta katsoen luulisi; hän ei tuomitse, hän opettaa ymmärtämään ja tuntemaan myötätuntoisuutta. Papin perheessä (1891) asetettiin vahakkain vanha ja nuori sukupolvi, sorron ja vapauden edustajina. Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, mille puolelle tekijän omat sympatiiat kallistuivat. Mutta siitä huolimatta hän kohosi molempia korkeammalle kannalle ja kykeni siten havaitsemaan ihmistä, rakkautta kaipaavaa ja rakastavaa ihmistä, sorronkin edustajassa. – »Agnes«-novelli (1892) on aiheeltaan tavattoman intressanti. Siinäkin asetetaan rinnakkain kaksi vastakkaista luonnetta. Ne ovet naistyyppejä, sivistyneestä kansanluokastamme. Toisella puolen (Liisi) on tyypillinen suomalainen vaimo, velvollisuuksillensa uskollinen, kaino tunteitansa ilmaisemaan, mutta hellästi rakastava isänmaata, miestänsä ja lapsiansa ja kykenevä innostumaan; hän on oppimaton suuren maailman menoissa, hänen näköpiirinsä on vielä ahtaanpuolinen, hänen sielunsa lepää tyynenä, intohimojen myrskyt eivät ole sen rauhaa häirinneet; hänen periaatteittensa pätevyyttä, hänen luonteensa perusteita ei ole vielä elämän taistelussa koeteltu. Toisella puolen (Agnes) on aivan toisenlaiseksi kehittynyt nainen, hänkin tyypillinen. Hän on ollut tuon toisen koulutoverina ja lapsuuden ihanteena; mutta hän on joutunut Pietariin, «suuren maailman» keskuuteen, ja siellä kehittynyt ympäristönsä vaikutusten mukaan. Kun hän sattuu käymään entisillä kotitienoillaan, kaikki muut näyttävät hänen rinnallaan kömpelöiltä, sivistymättömiltä talonpojilta. Kaikkia hän hurmaa, ei ainoastansa kauneudellaan ja «stiilikkäällä» käytöksellään, vaan myös vapaasti kehittyneellä älyllään. Mutta hän on kylmä egoisti, isänmaata hänellä ei enään ole, ja niin älykäs kuin hän onkin, niin laaja kuin onkin hänen näköpiirinsä, niin hänellä ei ole elämässään muuta tehtävää kuin hakea nautintoa ja huvitusta. Onpa hän valmis lyhykäisen huvittelemisen vuoksi tallaamaan muitten ihmisten, lapsuudenystävänsäkin, elämänonnen jalkoihinsa. Hän onkin vapautunut siitä siveellisyyden käsityksestä, jota hänen kotimaassansa pidetään pyhänä ja oikeana: hän on naineen miehen jalkavaimo, siis meidän käsityksemme mukaan langennut nainen. – Ja kuitenkin tekijä on kyennyt häntäkin ymmärtämään, häntäkin kuvaamaan niin, että sääli meissä voittaa vihan. Onnetonhan se on, jonka elämä on tullut noin tyhjäksi, – sitä onnettomampi kun hänellä on älyä ja sivistystä nähdäksensä itse selvästi tuon kammottavan tyhjyyden kuilun, josta ei enää voi pelastua.

Mutta kertomuksen päävaikutus ei ole vaan siinä, että opimme semmoisessakin tuhon tuottajassa näkemään ja säälimään onnetonta lähimmäistä. Sen suunnitelmassa on mielestäni jotakin muutakin, joka ei tosin ole päässyt valmistumaan aivan selväksi tulokseksi. Kun Agnes, mylleröityänsä hirmumyrskyn tavoin Liisin ja hänen miehensä rauhallisia, sopusointuisia oloja, kertomuksen lopulla on lähtenyt pois, kun ne intohimot, jotka hän on heihin virittänyt, ovat asettuneet, niin ei näy kaikesta tästä jääneen jälelle kuin kamala muisto, joka vaan enentää palautuneen rauhan herttaista onnea. Mutta yksinomaan siihen tulokseen kertomuksen juoksu ei näy olevan suunniteltu; minusta ainakin – enkä ole siinä yksin – tuntuu siltä kuin se olisi paljoa korkeammalle tähdätty. Eiköhän sekä luonteiden että toiminnan kuvaus johda siihen, että luulisi hirmumyrskyn ihmisten elämässä – samoin kuin luonnossakin tapahtuu – puhdistavan ilmaa, virkistyttävän, herättävän uusia voimia? Onhan Liisin siihen asti uinailleelle intelligenssille avautunut uusia näköaloja; eikö hänelle siitä ala uusi kehityskausi? Onhan hänen siihenastisen maailmankatsomuskannan perusteita ankarasti järkytetty; eikö hän koeta muodostaa sitä uudestaan vankemmalle pohjalle? Ovathan sekä Liisi että hauen miehensä oppineet entistä paremmin tuntemaan omaa itseänsä; eivätkö he entisen särkyneen sopusoinnun sijaan pyri rakentamaan uutta, syvempään tietoisuuteen perustuvaa? Eivätköhän he astu koetuksesta samalla nöyrtyneinä ja voimistuneina elämän taistelua varten? –

Niin, semmoiseen tulokseen Agnes-kertomus näyttää tähtäävän; se on suunnitetta kehityshistoriaksi, vaikka se päättyy luonteen- ja situatsioonin-kuvausten tavoin. Siksi onkin luonnollista, ettei se tunnu niin eheältä kuin esim. Kauppa-Lopo. Mutta se lupaa paljon tulevaisuuden suhteen. Minna Canthin uusimmasta novellista käy mielestäni selväksi, että hänen katsomustapansa ja samalla hänen taiteensakin todella ovat kehittymässä siihen suuntaan, jonka enteitä olemme olleet havaitsevinamme jo muutamissa hänen edellisistä teoksistaan. Ja jos hän siihen suuntaan yhä edistyy, niin on meillä toivo saada vastaisuudessa häneltä teoksia, joissa yksityiskohdat on käsitelty momentteina kuvattavien ihmisten kehityksessä, ja kehitys siis on kuvauksen pääaineena.

O. E. Tudeer.


Lähde: Valvoja Yhdestoista vihko. Marraskuulla 1892. S. 567–572.