Sisaren sukkelus/Ensimmäinen Kohtaus
| Sisaren sukkelus Ensimmäinen Kohtaus Kirjoittanut J. F. Granlund |
Toinen Kohtaus |
Ensimmäine[n] Kohtaus.
(Karoliina Mamsellin kammari, muhkioilla huone-kaluilla kaunistettu.)
Karoliina Mamselli. Ulla.
(Karoliina istuu suuren kuvastimen (peilin) edessä. Ulla suorii seisäällänsä hänen hiuksiansa.)
Karoliina. Ulla!
Ulla. Noh, hyvä Mamselli?
Karoliina. Enkös minä tänäpänä ole vähän huonon muotonen?
Ulla. Hiukan valjenneempi, kuin muulloistin; mutta sen muhkeammalta näytätte.
Karoliina. Niin kai! ... Entäs jos viekastelet?
Ulla. En mar... Valko-kukat olen aina pitänyt puna-kukkia kauniinpina; mutta ehkä herrasväki -- niinkuin Tekin, hyvä Mamselli -- luulette varsin toisa? ... Mutta jos niinkin olisi, niin käykää joka päivä vähän ilmottelemassa; kyllä sitten poskenne rupeevat punasena lehottamaan, niin että vielä moni maan Mamselli kadehtiikin niitä.
Karoliina. Niinkö luulet?
Ulla. Niin! ... Kyllä vilpastuuli maalla posket punottamaan saa.
Karoliina. Nähdään noita puna-poskia kaupungissakin.
Ulla. Kyllä... ja tuuleltumatakkin, hankitte kai sanoa... (nauraa) Hah, hah, hah! Te olette aina niin sukkela.
Karoliina. Minulta tulee välistä sanotuksi semmoinen sana, vallan huomaamatani.
Ulla. Siitäpä sukkeludenne paraiten huomataankin.
Karoliina. Vai niin! Sinä pidät minun sitten hyvinkin sukkela-puheisena?
Ulla. He koska tuota nyt ollenkan kysyttekän! Ettekös muista sanojanne Luutnantillenkin tuonan, kuin ei hän muistanut kättänne suudella?
Karoliina. En... Mitäs hänellen sitten sanoin?
Ulla (nauraa). Ei sitä nauramata matkituksi saa... Kai sen ittekkin sentään muistatte.
Karoliina. Semoset sukkelat sanat tarvittis panna paperillen, ennen kuin unohtuuvat; pane sinä ne kirjottaen!
Ulla. Kyllä! ... ei niitä myös sillensä jättää saa.
Karoliina. Ai ai! ... noi pahuuksen hiusneulat pistäävät.
Ulla. Antakaa anteeksi!
Karoliina. Mistä nyt taas puhuimme? ... Muistakkos?[1]
[s. 2]Ulla. Sukkeloista sanoistanne.
Karoliina. Ei mar kuin valjenneesta muodostani ... Mutta pue nyt ylles, niin lähdemme tästä liikkeellen.
Ulla. Mihinkä?
Karoliina. Kaupunkiin... Minun on sinne vähän asiaa, ja samalla ostan sinullenkin uuden esiliinan, jota jo kauvan olet toivonut.
Ulla. (itteksensä sivullapäin). Noh, että kerrankin!
Karoliina. Pian tämä väli on soudettu; ei tällä, kohtuullisella soudolla, viivy tuntiakan... Mutta väli sillä oli, koska tuota esiliinaa mieles tekee, niin...
Ulla (kumartaa). Voi voi! ... erinomasen hyvä minullen olettekin!
Karoliina. Noh, mutta luulekkos -- oikeen totta puhuen -- muotoni parantuvan liikkeellä olostani ulkona?
Ulla. Luulen... Se on myös viljanen vissi, että kolmen viikon perästä näytätte kumminkin kolmea vuotta nuoremmaksi.
Karoliina. Nuoremmaksi! -- Kuinkas niin sanot? ... Pidäkkös sitten minun vanhana?
Karoliina. Ulla!
Ulla. Mitä, hyvä Mamselli?
Karoliina. Onko Luutnantti mennyt linnustamaan?
Ulla. On jo aamulla kuuden aikana.
Karoliina. Koska hän palata lupasi?
Ulla. Ei hän minua puhutellukkan.
Karoliina. Mitäs sanot, Ulla. Etkös nyt valehtele?
Ulla. En... Sivutten mennessänsä hän vaan tervehti minua.
Karoliina. Vai niin! Eikös hän sinua suudellukkin?
Ulla. Luutnanttiko? ... Kuinka semmosia luulette! Palveliansa, Heikki, siinä olikin.
Karoliina. Älä huoli takasin ajaa ... etkös luule vanhat silmäni, vielä neljänkolmatta vuotisenakin, selittävän Heikkiä Luutnantista?
Ulla. (sivultapäin itteksensä). Neljänkymmenen vuotisena piti hänen sanomansakkin.
Karoliina. Mitäs sanot?
Ulla. En mitään... Jos nyt tahdotte lähteä, niin olen jo valmiskin.
Karoliina. Ehk’en sentään lähdekkään.
Ulla. Kuinkas sitten muotonne laita on?
Karoliina. Jääköön tästä kerrasta semmoseksi kuin kaupunkilaistenkin.
Ulla. Entäs esiliinani?
Karoliina. Ei sen ole kiirutta.
Ulla (itteksensä). Sepä se!
Karoliina. Missä on poski-maalini?
Ulla (antaen sen hänelle). Tässä.
Karoliina (poskiansa silittäen maalilla). Kyllä tässä tuskassa punaa tarvittenkin; koska olen juuri harmiini halkeemaisillani, tuota häijyä Luutnanttia ajatellessani. Minua äkeyttää oikein sydämmeni pohjasta siivoton käytöksensä... Mutta minäkös kotio tultuansa korvansa avaan; sillä semmosta elämää en ollenkan salli talossani... Jos ei hän vaan helpota neittyeni ystävydestä, niin...
Ulla. Mutta mitävasten hän sitten on ystävällinen?
Karoliina. Mitä vasten? Ettäs kysyt!
Ulla. Luutnantti on vaan, sitävasten minullen ystävällinen, että...
Karoliina. Että?
Ulla. Että häntä kehuisin teillen, hyvä Mamselli!
Karoliina. Mitäs sanot?
Ulla. Mieltänsä luulen hyvällä omalla-tunnolla saavani noudatetuksikin... Luutnantti on rakastettava nuori mies.
Karoliina. On niinkin.
Ulla. Hän on myös julkinen, muhkea ja kauniskin.
Karoliina. Ei muotoa kattomista ole.
Ulla. On hän sivistynytkin ja hyväntapanen.
Karoliina. Taikka hulivili.
Ulla. Mutta hän onkin vasta viidenkolmatta ikänen.
Karoliina. Olenko minä sitten vanhempi?
Ulla. Vaikk’ei hän juuri kaikentavon olekkan vertaisenne tavoiltansa; niin saadaan sentään nähdä, ett’ei Loviisa Mamselli häntä niin tylysti tuomitte, kuin Te.
Karoliina, Sisareni tytärkö? ... Hänen silmänsä eivät ikenä saa Luutnanttia nähdä.
Ulla. Kuinka niin? ... Eikös hän ole tänne tulossa paraikaa, Kalle veljensä kanssa? ... Niinpä sanoitte hänen tänne kirjottaneen.
Karoliina. Niin kirjottikin, mutta minulta sai hän semmoisen vastauksen, ett’ei ole tulemistansakkan. Mutta Kalle veljensä saa tulla, jos hän joutuu... Mitä hän tänne semmosta matkaa suotta tulee; kai hän kotonakin tarvitaan... Pysyköön siellä!
Ulla. Noh, mikä siinä sitten syynä on?
Karoliina. Tuleeko sitä kysyäs? ... Eikös Luutnantti ole nuori ja muhkea mies -- niinkuin ittekkin olet kehunut, -- ja Loviisa Mamselli sanotaan myös olevan kaunis, ja myös ilosen rohkeakin.
Ulla (kattoen ujosti alaspäin). Mitä siitä sitten olisi... eisuinkan hän Teitin aikananne Loviisaa huomaisikkaan, joka vielä kuuluu olevan lapsimainenkin?
Karoliina. Niin aina... Kuka kahta nuorta tulista luontoa takaa, ja semmenkin siinä ijässä? ... Kyllä niillä juttuja kestäisi, yskää ja naurun-tirskunaa, yhtä ja toista tointa; enkä minä semmoista menoa voi nähdä enkä kärsiä talossani, en, vaikka maa halkeisi.
Ulla. Mutta jos ette olisi Luutnantillen niin ujo, jos vähän selkeämmin näyttäisitte hänellen sydämmenne herkkeyden; niin ei hän muita kattoisikkan.
Karoliina. Niinkös luulet? ... Mutta eikö hän sitä jo minusta lienee huomannut?
Ulla. Oikea rakkaus tahtoo olla vähän ujomainen; se on ollut myös Luutnantillakin syynä, ett’ei hän ole arvannut vielä ilmoittaa Teillen mieltänsä.
Karoliina. Pitäiskö minun sitten vielä paremmin... Eikö hän minua vähemmällä ymmärrä! ... Ei suinkan. -- Sinä olet sentään, hyvä Ulla, ymmärtälvä ihminen; minä koitan tätä neuvoas... enkös häntä sitten ymmärtä- mään saa. Mutta kuinka esiliinas laita on, mimmoisenkas tahdot?
Ulla. Jokos nyt lähdette kaupunkiin?
[s. 3]Karoliina: Jo tätä päätä... Nyt menen vaan ottamaan hattuni... Hyvästi nyt, Ullaseni, pidä talosta vaari; en minä siellä kauvaa viivyttele.
Lisätyt viitteet
- ↑ Tässä on puhe-kieltä seurattu, jossa t sanan lopussa muuttuu
siihen liitettävän jatko-sanan alku-puustaviksi, k:ksi
taikka p:ksi. Jos esimerkiksi jatko-sanat ko, kö, pä, pa
liitetään t:llä päätyviin sanoin: muistatko, luuletko, etpä,
sanotpa; niin lausutaan ne: muistakko, luulekko, eppä, sanopp.
Tavallisesti päätyyvät nämät jatko-sanat s:sällä.
Toimi-sanoissa (verber) muuttuu myös t k:n edessä k:ksi
käskentä-tavassa, yksikön kolmannessa kohdassa (Imperat. 3
pers. sing.) ja koko monikossa (1. 2. 3 pers. plur.) esimerk.
vastatkoon, kirotkoon; vastatkamme, kirotkamme,
[2:1]
vastatkaat, kirotkaat, vastatkoot, kirotkoot, sanotaan: vastakkoon,
kirokkoon; vastakkamme, kirokkamme, vastakkaat,
kirokkaat, vastakkoot, kirokkoot.
Yksikön kolmannesta kohdasta (3 pers. sing.) tulee
muuttamata monikon kolmas kohta (3 pers. plur.) jos siihen
lisätään -vat eli -vät, esimerk. ui, syö, makaa, tekee,
tulee: uivat, syövät, makaavat, tekeevät, j. n. e. mutta ei:
makavat eikä tekevät.
(Tekiän muistutus.)