Tulipallot ja Lentotähdet Taiwaalla

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulipallot ja Lentotähdet Taiwaalla

Kirjoittanut Anonyymi


[s. 3]

Tulipalloista ja lentotähdistä
[muokkaa]

Kukin lukia on kyllä hawainnut, kuinka yöllisellä tähtikirkkaalla taiwaalla usein lentelee loistawia pilkkuja, jotka, ikään kuin tähdet näöltänsä, äkisti ilmestywät, kulkewat kappaleen matkaa suurella pikaisuudella ja wihdoin yhtä äkisti sammuwat taikka katoowat. Niiden suuruus ja kirkkaus on paljo erinäinen. Enimmiten owat ne wähempäin tähtien kaltaisia, mutta wälistäin owat ne niin kirkkaita, ettei kirkkainpainkaan tähtien walo ole niihin werrattawa. Useasti kulkewat ja katoowat ne jälettömästi; ei niiden jälestä taideta taiwaalla käsittää mitään. Mutta toisinaan merkitsewät ne tiensä, josta näkyy ikäänkuin tulirata eli pyrstö, niinkuin maasta nousemaan päästetty tulisoitto. Tämän muotoisesti heittelee lentotähti kipinöitä, raukee rikki taikka jakaa itsensä pieniksi tähdiksi. Jos lentotähdet näyttäwät suurelta ja hohtawalta, kutsutaan niitä tulipalloiksi. Tawallisesti näkyy ensin pikkuinen, tähden muotoinen kirkas pilkku taikka pieni walkoinen pilwen sappi, jonka näyttää syttywän. Wälistäin näkyy sen alussa olewan kirkkaan wiiwan, yhden taikka useamman rinnattain juoksewan, jotka yhdistywät loistawaksi palloksi, joka suurella kiiruudella kulkee halki taiwaan, taikka suoraan taikka kaareen taikka kärmeen laatuun mutkistellen ylös ja alas eli siwuille. Kulkeissa kaswaa se kaswamistansa niinkuin rohdintutti, joka palaissansa leimahtaa ja enenee. Wihdoin syntyy tulen hohtawa pallo, joka palaa, suitsee ja kipinöitsee. Tämmöinen tulipallo jättää taiwaallisesti jälkeensä [s. 4] loistawan pyrstön, joka pallon likellä on tulinen ja wielä kauempana takana sawuinen ja höyryinen. Kulkeissansa wiskelee se erinäisiä loistawia osia, jotka muuttuwat pieniksi tulipalloiksi. Useasti raukee tulipallo rikki suurella ukkoisen kaltaisella paukauksella ja ilman wäwäyksellä, joka wälistäin on niin suuri ja kowa, että huoneet wärisewät, owet ja akkunat lentäwät selällensä ja luulisi maan järistyksen tapahtuneen. Ne pallon osat, jotka eiwät wielä ole ehtineet sen kowasta kuumuudesta sulamaan, suitsumaan ja höyryksi muuttumaan, putoowat maahan kiwinä eli raudan kokkareina. Nämät kutsutaan ilmakiwiksi, jotka monessa kohdassa owat peräti toisenkaltaisia kun tawalliset maasta löytywät kiwet owat usein suuresta koosta ja noin 100 eli tuhannenki naulan painosta. Paikottain putoo niitä aiwan kosolta, niinkuin 26 päiwänä huhtikuuta wuonna 1803 tapahtui Aigle'n tienoilla Franskan maalla, jossa yhtäpäätä putoili 3 eli 4 tuhatta semmoista kiweä.

Nämät ilmakiwet owat maahan pudotessansa enemmän taikka wähemmän kuumat. Niiden pinta on ikäänkuin silattu mustalla taikka mustamaisella kuorella, jonka näytää olewan samaa ainettaa kun sen sisuuskin mutta pajanpaskaisessa tilassa. Tawallisesti on pinta wähän kirkas, toisinaan kiiltäwä niinkuin olisi se lakeerattu. Wälistäin on se niin kowa, että kipinöitsee terästä wastaan. Waikka kaikki tämä todistaa kiwen olleen kowasta kuumuudesta ja pinnan osiksi sulaneen, ei sillä kuitenkaan ole mitään niiden aineitten yhtäläisyyttä, joita suitsuwaiset wuoret sisuuksistansa wiskowat. Ja koettaissamme sulattaa näitä kiwen paloja, saamme pinnan yhtäläiseksi ainoastaan sillä tawalla että estämme ilman likenemästä. Ja wielä näiden kiwien sisälmyskin on aiwan erinäinen niistä kiwistä ja malmeista, joita maassa löytyy. Ilmakiwet taidetaan jakaa kahteen luokkaa: semmoiset, jotka enimmiten owat [s. 5] kiwimäisestä aineesta, ja semmoiset, jotka melkeen kokonaan owat raudasta. Edellisen luokan kiwissä on muutamilla aiwan taaja ja yleisesti harmaa pääaine, jossa ei silmä selitä muita erinäisiä aineita kun kowin pieniä rautamalmin osia sekoitettuna. Toisissa on selkiästi erinäisiä aineita, joista yksi on yhtymältänsä Labradorin muotoinen, toinen on ruskiamainen ja peräti Augitin muotoinen maassa olewissa kiwissä.

Toinen lai ilmakiwiä, jotka owat melkeen paljasta rautaa, löydetään ainoastansa harwoin. Rauta on yleisesti täynnä pieniä rakkoja, joissa löytyy Olivinin kristallia. Näiden eroitettua pitää loppu sisällänsä enemmän kun 90 sadannesta rautaa ja monta sadannesta nikkeliä (joka myös on metalli), niin että muut aineet ottawat aiwan pienen osan. Tämänlaisten kiwien putoominen nähtiin 26 päiwänä toukokuuta wuonna 1751 Hradschinan lähellä Ungarin maalla, jossa putosi kaksi raudan kokousta painain toinen 71, toinen 16 naulaa. Myös muualla on tämmöisiä raudan kokouksia hawaittu; ja waikka niiden ei ole nähty juuri putoowan, taidetaan kuitenki heidän sisällisestä rakennuksestansa päättää heidän olewan ilmasta kotosin. Kaikista parahin tuttu on se, jonka Pallas wuonna 1771 oppi tuntemaan Siperiasta ja jota Tatarilaiset wanhain puhetta seuraten pitiwät taiwaasta tulleena jumaluutena. Sen paino oli 190 leiwiskää.

Saksalainen luonnon tutkia Chladin[Ernst Chladni][huom. 1] kirjoitti wuonna 1794 todella kiitetyn kirjan ilmakiwistä ja koetti todeksi näyttää näiden kiwien olewan kotoisin ulkona maan ilmapiiristä, liikkuwan maailman awaruudessa ympäri auringon niinkuin kiertolaisetkin, mutta syttywän palamaan ja loistamaan tultuansa likelle maata ja kuikemaan läpitse sen ilmapiiriä, jonka wastus saattaa pikaisen kuumuuden, josta ne poukkoowat rikki ja putoowat maahan. Ehkä tämä [s. 6] selitys alussa pidettiin aiwan halpana ja katsottiin ylen, oli kuitenki alku tehty näiden luontoa tutkimaan. Tähän asti pidettiin satuna, hourauksena ja mahdottomana kaikki kiwen putoominen ilmasta eli taiwaasta, waikka sille olisi kuinka warmat todistukset. Mutta tästälahin täytyi kunki uskoa putoomisen, sillä niiden kiwien omituinen rakennus ja omituiset aineet todistiwat myös omituista kotoperää. Se tunnettu tulipallo, joka 1803 Aigle'n kohdalla lensi muruiksi ja kylwi maahan 3 eli 4 tuhatta kiweä ja samanlainen kiwen putoominen Staunern'in lähellä Währ'issä päättiwät todistuksen; sillä oppineet ja ymmärtäwäiset miehet oliwat itse olleet paikalla ja hawainneet sen. Nyt oli siis tultu ensimmäiseen päätökseen, jota ei enään taittu kieltää; nyt oli tultu todella tuntemaan tämmöisten kiwijoukkojen taitawan ilmasta pudota. Nytpä ruwettiin tästä luonnon tapauksesta waaria ottamaan ja tultiin pian toiseenki pääkökseen, nimittäin tämmöisten kiwiputoomisten tapahtuwan kyllä useasti. Chladin[Ernst Chladni] oli kirjassansa luetellut usioita kiwiputoomisia; nyt hawaittiin semmoisia useasti wuosittain. Merkillinen tämän suhteen on mitä eräs oppinut franskalainen wuonna 1819 kirjoitti. Hän sanoi asukasten Kiinassa, Japanissa ja likinäisissä maakunnissa jo monet ajat ottaneen tarkan waarin tämmöisistä tapauksista. He oliwat tarkoin kirjoittaneet kaikki hawaitut kiwen putoomiset, joita he luettelewat aina seitsemään wuosisataan ennen Kristuksen syntymätä. Tästä on aina 16 wuosisadan loppuun lueteltu 115 semmoisista tapauksista.

Ennen jo sanoimme ettei ole mitään erinoimaista erotusta tulipallon ja lentotähden wälillä; molemmat tapaukset owat samaa laatua; ainoastaan erilainen kirkkaus ja suuruus erottaa heidän. Muutamissa suuremmissa lentotähdissä on selkeästi hawaittu ymmyriäinen rakennus ja monella on, [s. 7] niinkuin tulipalloillakin, pyrstö, jonka jälki taiwaalla on näkynyt useamman minutin lentotähden kadottua. Koska siis lentotähdet owat samaa laatua ja eroawat ainoastansa suuruutensa ja kirkkautensa puolesta, selitti jo Chladin[Ernst Chladni] nimitetyssä kirjassansa lentotähtien olewan kotosin ulkona maan ilmapiiristä, mutta jotka, siihen jouduttuansa, kuumenewat ja sitte sammuwat taikka itse ilmassa taikka ulos siitä tultuansa.

Tulipallot kulkewat useamman peninkulman korkeudessa yli suurien maakuntain, jonka siitä tiedämme että sama tulipallo yhtähaawaa nähdään eripaikoissa kaukana toinen toisistansa. Myös lentotähdet liikkuwat suuressa korkeudessa, sillä Brydone puheli nähneensä Etnan ja Saussure[Horace Bénédict de Saussurea][huom. 2] Montblanc'in[1] kukkulalla lentotähtiä yhtä korkealla kun alhaalla laksossa katsoen. Mutta ei wielä tunnettu mitään niiden oikeasta korkeudesta, eikä niiden retkistä, nopeudesta eli suuruudesta. Silloin oleskeli wuonna 1798 kaksi oppilaista Göttingen akademiassa, Benzenberg[Johann Benzenberg][huom. 3] ja Brandes[Heinrich Wilhelm Brandes][huom. 4], jotka oliwat rakastuneet luonnon tutkintoon ja päättiwät koetuksillansa tulla johonkin päätökseen nimitetyissä asioissa. Benzenberg[Johann Benzenberg] kertoo itse kuinka kaikki ihmiset Göttingistä tekiwät pilkkaa näistä nuorista oppilaisista, jotka lyhty ja kello kädessä sekä Boden tähtikartta kainalossa iltasilla meniwät ulos kedolle lentotähtiä tutkimaan; mutta heidän kuuluisa opettajansa, Lichtenberg[Georg Christoph Lichtenberg][huom. 5], kehotti heitä kärsimään tyhmäin pilkkaa ja pyrkimään eteenpäin aikomisissansa. Näistä kokeista tuliwat he tuntemaan 402 lentotähteä, joista 22 sopiwat yhteen molempain tutkinnoissa ja jotka siis taittiin wisseydellä ja tarkkuudella laskuun ottaa. Kaikista wähin korkeus oli yhdellä, joka kulki noin 1 ½ peninkulmaa maan pinnasta, 7 oli alla 10 peninkulman, 9 oli 10 ja 20 [s. 8] wälillä, 6 yli 20 ja suurin korkeus oli yli 30 peninkulman. Ainoastaan 4 tutkintoa oli senlaista että retken pituus niistä taidettiin määrätä. Tästä laskettiin että lentotähdet liikkuwat äärettömällä kiiruudella, kulkein 4—6 peninkulmaa sekunnissa.

Näistä tutkinnoista saatiin siis ensimäiset tarkemmat tiedot näiden satuisten kappalten luonnosta, korkeudesta ja nopeudesta. Mutta Brandes[Heinrich Wilhelm Brandes] oli wäsymätön; ei hän wielä tähän lopettanut tutkintojansa. Wuonna 1823 sai hän oppineita miehiä eripaikoilla Saksan maalla yhdistymään, tarkempia tutkintoja tässä asiassa matkaan saadaksensa. Yhteensä waarin ottiwat nämät 1800 lentotähteä, ehkä ainoastaan 62 oli niin yhtä haawaa eripaikoilla hawaittu että niistä sopi tarkkoja päätöksiä juontaa, ja ainoastaan 36 oli niin tarkoin tutkittu että niiden koko retki taidettiin laskea. Mutta oli sitä jo siinäkin. Kaikista näistä päätti Brandes[Heinrich Wilhelm Brandes], että pienet lentotähdet liikkuwat noin 1 eli 2 peninkulman korkeudessa, mutta kaikki suuremmat 5 ja 20 peninkulman wälillä ja edempänäkin. Niiden nopeus oli 4 ja 6 peninkulman wälillä sekunnista.

Se silmän häiräys, joka siitä tulee että kaikki kirkkaasti loistawat kappaleet näkywät suuremmaksi kun todella owat, tekee kowin waikeaksi määrätä mitään tarkkaan tulipallojen suuruudesta. Eräs lentotähti, joka hawaittiin 7 päiwänä lokakuuta wuonna 1823 ja oli hywin tulipallon kaltainen, laskettiin olewan läpitsensä 120 jalkaa, toinen päätettiin olewan 80. Ja waikka tämä mitta näyttää kowin suurelta on kuitenki hawaittu tulipallojen olewan wielä paljo suurempiakin. Tulipallo, joka nähtiin 10 päiwänä syyskuuta wuonna 1771, oli läpitsensä 1000 jalkaa; joka nähtiin 10 p. elokuuta w. 1773, oli 1800 jalkaa; joka nähtiin Connecticutissa Pohjois-Amerikassa 14 p. joulukuuta w. 1807, oli 500 jalkaa ja [s. 9] joka hawaittiin 21 p. marraskuuta wuonna 1819, oli 2710 jalkaa läpitsensä.

Lyhykäisesti olemme tässä nyt asettaneet lukiaimme eteen kaikki mitä erinäiset kokeet ja niiden päälle perustetut laskut opettawat tulipalloista ja lentotähdistä, niiden retkistä, korkeudesta ja liikunnon nopeudesta. Mutta kaikki tämän tunnettuakin on wielä se kysymys wastaamatta, mitä nämät kappaleet erittäin owat ja kuinka ne syntywät. Wanhat luonnon tutkiat pääsiwät tämän helposti, sanoen niiden olewan lihawia, öljyisiä ja tulikiwen sekaisia kaasuja ilmassa, jotka jollakin tawalla syttyiwät. Nämät aineet ajateltiin olewan ilmassa pitkinä wiiwoina, jotka palaissansa näyttiwät ikäänkuin nopiasti liikkuwa, kirkkaasti loistawa kipinä. Wiimiswuosisadan keskipaikoilla äkättiin elektrikeetin (sähkön) woima ja waikutukset, josta monet oppineet sanoiwat lentotähtien olewan ainoastansa sähkön kipinöita, jota toiset kielsiwät. Wielä myöhempään owat monet oppineet tahtoneet uskottaa näiden loistimien ilmassa syntywän samalla tawalla kun lumi, sade ja rakeet; mutta tässä muistettakoon että nämät äsken nimitetyt owat ainoastaan wettä joko juoksewassa eli kylmettyneessä tilassa, joka ilmassa, jossa weden höyryjä aina löytyy, helposti taita noiksi muuttua. Mutta koko ilmapiirissämme ei ole tarkimmillakaan kokeilla löydetty pinintäkään tulipallon tawallisista aineista, rautaa, nikkeliä, tulikiweä, mangania j. n. e. Sanotaan kyllä tämän löytymättömyyden todistawan ihmisjärjen taitamattomuutta löytämään näitä aineita, waikka niitä ilmassa olisikin. Wielä paremmaksi wahwuudeksi sanotaan äärettömän paljo metallisia ja muita höyryjä ja kaasuja nousewan metallien sulatus-uuneista ja muista senlaisista laitoksista, sekaantuwan ilmaan ja löytywän alas putoowassa sadewedessäkin. Ainoastaan Clausthal'in sulatus-laitoksista Hartz-wuorella on laskettu [s. 10] wuosittain nousewan ilmaan 400 tuhatta leiwiskää höyryä, jossa enimmiten on wettä, rautaa, ksinkkiä, antimonia, arsenikiä ja tulikiweä. Mutta waikka nyt tulipallojen aineita löytyisikin ilmassa, ehkä ihmisen kykenemättömyys ei niitä woi hawaita, on toki mahdotonta ymmärtää, kuinka nämät ilmassa hajalla olewat aineet silmän räpäyksessä taitawat yhdistyä monen leiwiskän painawiksi kappaleiksi taikka yhtähaawaa synnyttäwän 3—4 tuhatta kiweä, niinkuin tapahtui Aiglen lähellä. Muutoin on wielä sekin tätä luuloa wastaan, että, jos nämät ilmassa syntyisiwät, putoilisiwat ne suorasti maaha eikä kulkisi niin eteenpäin suurella nopeudella kuin nähdään tapahtuwan. Koska siis nämät kiwiset ja loistawaiset kappaleet eiwät taida ilmassa syntyä, on niiden alku haettawa ulkona ilmapiiristä. Meidän likin naapurimme maailman awaruudessa on kuu [2], ja monet oppineet owat arwelleet näiden lähtewän kuusta sillä tawalla, että joku suitsuwa wuori kuusta heittäisi ne niin mahwasti, että saattaisiwat tulla aina meille saakka. Lichtenberg[Georg Christoph Lichtenberg] kutsui sentähden kuun pahaksi naapuriksi, joka meidän päällemme kiwiä heittelee.

Ensikatsannossa ei tämä näytäkkään mahdottomalta; sillä ei ole waikea todeksi näyttää painawia kappaleita taidettawan heittää kuusta sillä woimalla että ne maahan tulewat. Eikä täksi tarwitakkaan peräti suurta woimaa; sillä kuu on maan suhteen wähäinen eikä kuulla ole ilmapiiriä ympärillänsä taikka on se niin hieno, ettei sen wastus mitään haita. Kuu on läpitsensä ainoastaan ¼ maan suhteen, taikka maa on 50 kertaa suurempi kun kuu ja maan suuruus ja taajuus yhteensä eli paino on melkeen 88 kertaa kuun painoa suurempi. Mutta nyt wetäwät kaikki kappaleet toisia puoleensa kokonsa ja taajuutensa suhteen ja maan wetäminen on siis 88 kertaa [s. 11] suurempi kuun wetowoimaa. Tämä taas tapahtuu ainoastansa sillä ehdolla että wedetty kappale on yhtä kaukana wetäwän sydämestä; sillä painowoima wähenee mitä pitempi matka on wetäwän ja wedetyn wäliä. Ennen olemme lukioillemme opettaneet painowoiman waikutuslait, joista seuraa että wetowoima wähenee samassa määrässä kun wedettäwän kappaleen kaukaisuuden itsekertaiset enenewät. Esimerkiksi jos maan pinnalla joku kappale painaisi naulan ja se wietäisiin pois maan pinnasta yhtä paljo kun se pinnalla on pois sydämestä, niin wähenee sen paino 2 kertaa 2 eli neljän kertaisesti, se on: se kappale painaisi sen määrän päässä ainoastaan ¼ naulaa. Kolmen semmoisen matkan päässä olisi sen paino 3 kertaa 3, se on 9 kertaa wähempi. Jos nyt ajattelemme maan ja kuun sydämien koko wälin jaetun 104 yhtäsuureen osaan ja jonkun painawan kappaleen asetetun 94 osan päähänmaasta lukein (josta seuraa että se kuun sydämestä on 10 osaa), niin taidetaan helposti laskea sen kappaleen putoominen; sillä maan wetowoima on wähennyt 94 kertaa 94 eli 88 sataa kertaa, mutta kuun ainoastaan 10 kertaa 10 eli 100 kertaa. Jos nyt maa ja kuu olisiwat yhtä suuret ja yhtä taajat kappaleet, niin wetäisi kuu sitä kappaletta puoleensa 88 kertaa enemmän kun maa. Mutta maan suuruus ja taajuus on 88 kertaa suurempi, josta syystä maa wetää myös sitä kappaletta 88 kertaa enemmän kun kuu. Taikka toisin sanoen: kaukaisuutensa puolesta wetää maa sitä kappaletta 88 kertaa wähemmän, mutta suuruutensa ja taajuutensa puolesta 88 enemmän kun kuu. Tästä seuraa että se kappale, joka olisi asetettu 94 osan päähän, pysyisi siinä eikä putoisi maahan eikä kuuhun, sillä molempain wetowoima waikuttaa siinä yhtä wahwasti. Mutta jos sama kappale tulisi maan puolelle tätä rajaa, putoisi se maahan. Jos siis joku woima kuusta heittäisi kappaleen kuusta yli tämän rajan, [s. 12] olisi se walmis putoomaan maahan. Tämä raja on kuun sydämestä 346 penikulmaa; jos siis kuussa olisi woimaa heittämään jonkun kappaleen 346 peninkulmaa, olisi se walmis putoomaan maahan. Tarkalla laskemalla taidetaan tietää että se kappale, joka tämän matkan jaksaisi kulkea, olisi kuusta heitettäwä sillä woimalla, että se ensisekuntina kulkisi 7000 jalkaa. Nyt tiedämme tykin kuulan kulkewan enemmän kun 1500 jalkaa sekuntina, josta seuraa että nimitetyn woiman kuussa ei tarwitsisi olla suuremman kun 4 eli 5 kertaa kowemman tawallista tykin woimaa. Sillä woimalla kuusta heitetty kappale olisi walmis maahan asti tulemaan. Muutoin tiedetään wielä kuun pinnan olewan täpitäynnä keilasen muotoisia ja ymmyriäisiä wuoria sekä sywiä aukkoja, josta arwellaan kowia suitsuwuorien woimia ja waikutuksia kuussa; muutamat tarkat waarinottajat owat wielä luulleet merkinneensä uusia suitsuwuorten aukkoja ja itse wuoriakin syntywän ja wanhoja katoowan; ei siis suinkaan ole ihme että tulipalloja on pidetty kuukiwinä. Waikka siis ei miltäkään puolelta näytä mahdottomalta päättää näiden tulipallojen olewan kotosin kuusta, waatiwat kuitenki uudemmat waarinotot jättämään koko sen luulon.

Brandes[Heinrich Wilhelm Brandes] on, niinkuin ennen sanoimme, näyttänyt todeksi näiden tulewan ulkoa meidän ilmapiiriämme ja kulkewan niin suurella nopeudella, että niiden matka on 4 ja 6:ki penikulmaa sekunnissa. Kuusta kyllä taitaisi heittää kappaleita 7000 jalan nopeudella sekunnissa; sillä omat suitsuwuoremme owat heittäneet suuria lohkareita wielä suuremmallakin nopeudella. Mutta sillä nopeudella kuusta heitetty kappale tulisi 2 eli 3 päiwän kuluessa maahan ainoastaan 35 tuhannen jalan nopeudella. Mutta lentotähdet kulkewat ilmapiirissämme 5 penikulmaa eli 114 tuhatta jalkaa sekunnissa, josta seurasi että ne kuusta olisiwat heitetyt 110 tuhannen jalan nopeudella, joka näyttää [s. 13] joksikin uskottomalta, ehkä mahdottomaltakin. Ne tulipallot ja lentotähdet, joiden nopeus on 4—6 penikulmaa, eiwät siis saata tulla kuusta. Mutta koska me kutsumme kaikki lentotähdiksi, jotka kirkkaina kulkewat taiwaalla, taitaa ehkä muutamilla niistä olla erinäiset kotoperänsä. Lieneekö näiden seassa semmoisiakin, witkemmin kulkewia, jotka tulewat kuusta, on siksensä nyt päättämättä jätettäwä; mutta todenmukaiselta ei se kuitenkaan näytä. Ja kuun nykyisen tilan suhteen sekä oman tuntomme hänestä täytyy meidän pitää kuun kummanlaisena, joksikin wanhastuneena naapuri-ukkona, joka nestetten ja ilmahengen puutteessa ei enään kykene kowin suuriin ja woimallisiin järäyksiin.

Koska siis kysymyksessä olewat lentotähdet wälttämättömästi owat ulkoa ilmaamme tulewat, eiwätkä kumminkaan ole kotoisin likimmästä naapuristamme kuusta, täytyy meidän pitää heitä itsenäisinä kappaleina, jotka, samaten kun kiertolaiset (planetat) ja pyrstötähdet, lukemattomina kulkewat maailman awaruudessa, pitäin omat ja määrätyt ratansa ympäri aurinkoa, siinä ainoastansa eroawaiset warsinaisista planetaista, että owat niin paljo heitä pienemmät. Mutta tämän wuosisadan kuluessa on keksitty useampia planetaita, niin pieniä ettei ollenkaan näytä kummalta, jos wielä pienempiäkin löydetäisiin, semmenki koska näitä pienen pieniä planetaita olisi sitä koommalta. Niimpä on meidän maamme miljonan ja 300 tuhatta kertaa aurinkoa wähempi ja 1500 kertaa wähempi Jupiteria ja 1000 kertaa wähempi Neptunia. Wiimeiseksi löydetyt pienet planetat owat niin wähäisiä ettei niiden oikeata kokoa tarkoin ole taittu määrätäkkään. Vesta on 25 tuhatta kertaa wähempi maata ja enemmän kun 36 miljona kertaa wähempi Jupiteria, joka on kaikista suurin. Koska nyt on tulipallloja hawaittu, jotka läpitsensä owat 2700 jalkaa, ei näiden ja planetain wäliä siis [s. 14] ole enempi kun planetain keskenänsäkään ja niiden sekä auringon wäliä; sillä nimitetty tulipallo olisi ainoastaan 17 miljoonaa kertaa wähempi Vestaa. Ei niiden koko siis näytä mitään mahdottomuutta tässä kohdassa.

Jos joku näistä, kulkeissansa rataansa auringon ympäri, joutuu maan ilmapiiriin sisälle, arwattawasti kuumenee ja syttyy se äärettömän nopean kulkunsa wuoksi hieroen ilmaa, joka tekee wastusta. Näin ehkä hajoo koko kappale ja putoo maahan jossakussa muodossa, taikka ehtii se ulos maan ilmapiiristä, sammuu ja pitkittää kulkunsa, muuttain rataansa totellen ilman wastusta ja maan wetowoimaa. Laskemalla taidetaan todeksi näyttää, että kaikki semmoiset kappaleet, jotka, kulkeissansa maan siwuitse, likinnä maata tekewät yli 35 tuhannen jalan matkan sekunnissa, owat mahdottomat pidättää maan wetowoimalta; ne kulkewat matkoihinsa maahan putoomatta. Mutta maan woima jaksaa kuitenkin waikuttaa sen, että niiden rata tekee suuremman taikka wähemmän ympyrän maan ympäri, josta ne sitte auringon wetowoimalta jälleen johdatetaan omia teitänsä. Jos wielä joku epäilys olisi näiden tulipallojen ja lentotähtien syntymästä ulkona maailman awaruudessa, näkyy senki häwiäwän niistä waarinotoista, joita nykyisinä aikoina on tehty näiden kappalten näkymisestä määrätyillä ajoilla.

Marraskuun 12 p. 1799 warhain aamulla ennen auringon nousua, näkiwät Humboldt[Alexander von Humboldt][huom. 6] ja Bonpland[Aimé Bonpland][huom. 7] Cumanassa Etelä-Amerikassa neljän tiiman kuluessa monta tuhatta lentotähteä ja pieniä tulipalloja kulkewan halki taiwaan. Ne nousiwat koillisen rannoilta ja laskiwat etelään. Moni näkyi porahtawan rikki, mutta useimmat ja suurimmat katosiwat hajoomatta. Monella oli suuri sydän Jupiterin kirkkaudesta ja melkein kaikilla pyrstö. Sama merkillinen näkyminen hawaittiin myös monessa muussa paikassa sekä [s. 15] Amerikassa että Europassa. Samanlainen merkillinen lentotähtien näkyminen hawaittiin 13 p. marraskuuta w. 1813 Englannissa, samaten myös 13 p. marraskuuta 1818 ja 12. samaa kuuta 1822. Mutta wasta wuonna 1832 marraskuun 12 päiwänä käwi tämä näky ihmeeksi; sillä kello 9:stä illalla aina aamuun saakka näkyi tuhansittain lentotähtiä ja niiden seassa isompia ja wähempiä tulipalloja, jotka hawaittiin yhtä aikaa Engannissa, Franskan maalla, Sweitsissä, Saksan maalla, Wenäjällä Orenburgiin saakka ja Isle de France nimisellä luodolla Indian waltameressä. Kaikki näkiät ihmetteliwät tätä loistawaa ja jaloa luonnon leikkiä. Mutta wielä suurempi oli tämä näky 12 p. marraskuuta w. 1833 Pohjais-Amerikan Yhdyswaltioissa. Kello 7 illalla näki Palmer[Palmer], New-Hawen'issa Connecticut waltakunnassa, punamaisen sumun, joka ensin hawaittiin eteläisellä taiwaan rannalla, mutta wähitellen nousi ylemmäksi ja lewisi taiwaan korkeimmalle paikalle. Ehkä tämä sumu oli aiwan ohu, hämmenti se kuitenkin heikoimpain tähtien walon. Kello 9:stä illalla rupesi lentotähtiä näkymään äärettömässä paljoudessa ja niiden luku eneni aina kello 4:jään aamulla. Taukoomaton joukko lentotähtiä lähti wähän etelämmältä taiwaan korkeinta kohtaa ja laski joka taholle taiwaan rannoille. Tämä kummallinen luonnon ilowalkia peljästytti suuresti kaikkia näkiöitä, jotka luuliwat tuomiopäiwän olleen lähestymässä. Erään näkiän Bostonissa arwaamisesta laski Arago[François Arago][huom. 8] näiden lentotähtien luwun 240 tuhanteen; mutta luultawasti oli luku wieläkin suurempi. Melkein kaikilla oli pyrstö; mutta kaikkein merkillisin asia oli se, että kaikki nämät tuhannet lentotähdet ja tulipallot lähtiwät ulos samasta paikasta taiwaan suuren Jalopeuran tähdistöstä, ehkä sama tähdistö pitkän yön kuluessa suuresti muutti paikkaansa. Tämä tähdistö oli se taiwaan kohta, jotapäin maan kulku auringon ympäri sillä hetkellä oli pyrkiwä. Tämän kohdan ympärillä oli myös leweä [s. 16] ympyrä, jonka ulkopuolella ei yhtäkään lentotähteä näkynyt. Tämä on täysi todistus siihen, mitä jo ennen muista syistä sanoimme, ettei lentotähdet ole maasta kotosin, waan tulewat ulkoa maailman awaruudesta maan ilmapiiriin. Samanlainen äärettömän monien lentotähtien näkyminen tapahtui myös yöllä 13 ja 14 p. wälillä marraskuuta w. 1834. Tälläkin kerralla nähtiin kaikki lähtewän Jalopeuran tähdistöstä. Myös seuraawina wuosina owat yöt 13 ja 14 päiwän wälillä marraskuuta olleet lentotähdistä rikkaat. On myös toinen aika, yö 10 ja 11 päiwän wälillä elokuuta, jona wuosittain nähdään koommalta lentotähtiä.

Tämä lentotähtien merkillinen näkyminen määrätyillä ajoilla on täydellinen todistus siihen päätökseen, että ne owat ulkoa maailman awaruudesta kotosin, joka nyt kaikiltakin tähtien tutkioilta on todeksi otettu. Siis on päättäminen, paitsi planetaita, kuita ja pyrstötähtiä, wielä miljonittain löytywän muita pienempiä maailman awaruudessa kulkewia kappaleita, jotka kiertelewät auringon ympäri ja tulewat meille näkywiksi ainoastaan joutuissansa meidän ilmapiiriimme sisälle. Enin osa näistä tähdistä jättää jälleensä maan ilmapiirin ja päästyänsä sen läpitse pitkittäwät ratansa auringon ympäri. Waikka nämät pienet kappaleet luultawasti owat hajoitetut koko maailman awaruuteen, on kuitenki muutamia kohtia, joissa niitä kulkee koommalta, joihin kuuluwat myös ne paikat, joiden läpitse maa kulkee 10 päiwänä elokuuta ja 12 päiwänä marraskuuta. Mutta eiwät ne tälläkään kohdalla kulje tasan, waan owat jaetut laumoihin, kukin pitäwä miljoonittain näitä tähtilöitä. Olbers on päättänyt niiden kulun olewan 5 eli 6 wuotisen, josta seuraisi että maa kyllä joka wuosi nimitettyinä aikoina kohtaa niitä koommalta kun muilla wuoden ajoilla, mutta että muutamat wuodet, niinkuin 1799 ja 1833, owat merkilliset siitä että maa silloin kohtaa heitä äärettömän paljon.

Tämä on mitä ihmisjärki on taitanut käsittää tulipalloista ja lentotähdistä.


Hinta: 4 kop. hop.

Lisätyt viitteet

  1. Ernst Chladni
  2. Tarkoittaa mahdollisesti Horace Bénédict de Saussurea.
  3. Johann Benzenberg
  4. Heinrich Wilhelm Brandes
  5. Georg Christoph Lichtenberg
  6. Alexander von Humboldt
  7. Aimé Bonpland
  8. François Arago
  1. Etna ja Montblanc owat kaksi wuorta, edellinen 11 ja jälkimäinen 26 tuhatta jalkaa korkea.
  2. Kuu on maasta 36 tuhatta peninkulmaa kaukana.