Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/7
| Kuudes luku | Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa Seitsemäs luku Kirjoittanut Tyko Hagman |
Kuunnellessani tuossa nyt Tuonelan joen rannalla hukkuneen miehen kertomuksia ja varoituksia, rupesi yht’äkkiä ukko ajamaan ja aika ukkosen ilma tulikin. Hämärä oli ennenkin, Manalan maisemat kun kovin kolkot ovat, kuten jo kertonut olen; mutta nyt kävi kaikki melkein mustaksi aivan. Ainoastaan tiheät leimaukset ilmoja valaisivat. Iskiessä ukkosen tulen nyt oikein lujasti kerran, lentää liiteli paikkaa kohti, jossa seisoin, suunnattoman suuri lintu, ja jo se oli ihan pääni päällä. Sanoi olevansa Ukon kotka, sillä puhua taisi tuo olento tavaton. Kauheilla kynsillään koppoi nyt Ukon kotka Tutto pojan tukasta ilmaan ylös. Tainnoksiin tässä menin enkä tiedä tarkoin miten kulkuni pilviin päin kävi. Sen vain tiedän, että jonkun ajan mentyä yht’äkkiä istua tollottelin paksun pilven päällä. Valoisaksi oli ilma käynyt, ihan sininen selvä taivas oli pääni yläpuolella, ja alhaalla näin maan, näinpä vielä kotiseutuni ihanat maisemat, josta ymmärsin jo olevani Tuonelan tuimilta tuvilta poissa. Hirveästi huimasi päätäni alas katsoessani pilven reunalta, mutta pysyin siinä kuitenkin enkä peljännytkään. Mutta Ukon kotka kävellä kaapsahteli pitkin pilveä, kuroitteli kaulaansa ja ilmassa nokallaan nuuski. Tuon tuostakin katseli sekin pilven reunalta alas, katseli maisemaa maan päällä ja näkyi ikääskuin odottavan jotakin. Oli juhlallinen hetki minulle tämä. Niin ihanalta näytti taivas ja maa; oli kesäaamun suloinen koitto, ja minä täällä taivaan ja maan välilla. Katselin luonnon kauneutta ja ihmettelin Luojan ihmeellistä maailmaa. Ja nyt kohtaa korviani kaukainen kummallinen [s. 52]sävel, joka hiljaisesti hiipii ilmojen halki. Niin oudolle se tuntuu, enkä muista koskaan semmoista kuulleeni. En liioin kertoa voi minkälainen se on, mutta kaunis se on, ihmeellinen kaunis ja suloinen, ja yhteen näkyy se sulavan ikääskuin koko maailman kanssa, jotta pian tuntuu aivan siltä kuin soittaisivat sitä yhdessä kaikki luodut kappaleet. Ja jo kaikuu se vieläkin sointoisampana, täyteläisempänä, ja jo siihen yhdistyy muitakin säveliä, kummallisia kaikuja kaikkialta, vienoja tuulen tärähtelyjä joka taholta, salaisista lähteistä kuitenkin, hienoja hengähdyksiä henkien maailmasta. Hurmaavaa on tuo, silmäni ummistuvat, korvani vain elävän tuntuvat ja kummallisesti niiden kalvoihin koskee. Koskee kuin uutta maailmaa luova Luojan henki. Ja kun hetken perästä silmäni avaan, niin jo onkin outoja olentoja koko maailma täynnä!
Pilvi, jonka päällä istuin, oli rusoreunaiseksi muuttunut, ja ihan vieressäni istui ihana impi, enkeli aivan varmaankin; niin kaunis hän oli. Oli kuin olisi ihan ilmaa vain ollut koko impi, niin hieno hän oli. Keltaiset oli hällä hienot hiukset, taivaan sini oli hänen hameenansa ja hieno hattara hänen huntunansa.
„Ken olet sinä, sorea taivaan enkeli?” kysyin minä.
„Ilmatar eli Luonnotar olen ja kuultelen nyt Ahto kuninkaan kaunista kannel-soittoa; kuultele sinäkin!”
Näin hän vastasi ja painoi päänsä toisen kätensä päälle, täten pilven reunalla levähtäin. Kuultelin kummallista soittoa nyt ja näin ihmeellisiä näkyjä. Oli kuin olisi silmäni ja korvani, kuuloni ja näköni yhteen sulaneet; sopusointuisena pariskuntana nauttivat nämä kaksi aistinta näitä kannelsoiton säveliä yli-ilmojen loistavassa, silmiä häikäisevässä maailmassa. Mitä näin, mitä kuulin! Luonnotar osoittaa minulle sormellansa ylöspäin ilmaan ja sieltä näen itse taivaan keskikohdalla, taivaan rannalla vanhan, [s. 53]kunnianarvoisan ukon pilven reunalla istuvan. Se on Ukko ylimmäinen haltia, selittää mulle Luonnotar. Hänen olkapäillään lepää taivaan kaari, ja tämä on hänen joutsensa. Tulisessa tupessa on hänellä tuliteräinen, säkenöitsevä miekka, ja tämä on salama, sanoo Luonnotar. Nyt vetää hän miekkansa tupesta ja aikoo iskeä sillä maahan päin, mutta pysähtyy kesken iskua ja jääpi kuultelemaan kummallista soittoa, joka maan päältä kuuluu. Luonnotar selittääpi mulle lyhykäisesti vielä, että Ukko haltia, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, työksensä kannattelee ja paikoillaan pitää itse ilman kantta, on ilman kaiken kannattaja, itse taatto taivahinen, että hän vapaasti liikkuu mihin mieli tekee, astuskelee toisinaan pilven äärtä myöden, pitkin taivaan rajaa, valjastaa toisinaan varsan ja ajaa kirjavalla re’ellä niiden luo, jotka hänen apuansa anovat. Joutsellaan, tuolla kauniilla taivaan-kaarella ampuu hän vaskisia vasamoja, teräsnenäisiä nuolia, ja silloin hän jyrisee, ja tämä jyrinä juuri on ukon ilma. Mutta nyt istui Ukko pilven reunalle ihan ääneti, kuunnellen Ahdon kannelsoittoa.
Katselin toisaalle ja jo huomasin koto joukon samallaisia impiä kuin Luonnotar pilvien reunoilla istuvan. Luonnotar mulle selittää ketä he ovat. Ilman impiä ovat he, ilmojen asukkaita ja Ukon palvelijoita, Ukon väkeä. Tuolla istuu punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla, Kuutar, nuori, ihana lempeäluonteinen neiti, ja tuolla Päivätär melkein samankaltaisena. Kangaspuissa istuvat neidot ja kankaan kutominen niinmuodoin heidän työnänsä on. Mutta kultakankaita, hopea-huiveja he vain kutovat, sanoo Luonnotar, heidän sisarensa. Nyt eivät he kuitenkaan työtään muistavan näy. Ahdon kannel-soittoa he pää kallellaan kuuntelevat, pirta pääse pivosta, sukkula kädestä, kulta-rihmat katkeavat, helkähtävät hopea-niidet. Niin hurmasi heitäkin tuo [s. 54]ihmeellinen kannel-soitto ihana. Ja näin nyt pian koko ilman avaruuden täynnänsä ilman impiä olevan, ja kaikki ihmettelevät he soittoa ihanaa, kanteloista kuuntelevat, mikä istuen ilman vempelellä, tuon seitsen-värisen taivaan-kaaren päällä. Ukon joutsen päällä, mitä pienen rusoreunaisen pilven reunalla rehoittaen. Tämmöistä soittoa saavat yli-ilmojen asukkaat. Ukko, Kuutar, Päivätär, Ilmatar ja muut Luonnottaret vielä joskus kuulla, — selittää mulle viereiseni Luonnotar, kun Ahto aalloista nousee kantelettansa virittämään. Ja kannel on Väinämöiseltä peritty, sanoo hänkin, kuten jo Aallotar Ahtolassa tiedokseni antoi. Näin ennen Väinämöinenkin soitti ja lauloi, koko Suomen luontoa ja ihmiskuntaa ilostuttaen, kunnes hänen kanteleensa kerran myrskyssä mereen katosi ja Ahtolan asukkaiden omaksi jäi.
Mutta nyt laski Luonnotar pilven, jonka päällä istuimme, alemmalle maata kohti ja käski minun katsella mitä maan päällä tapahtui.
Ihmeellinen näky! En voi sitä koskaan unohtaa. — Kotijärven kivellä, jolta useasti onkinut olin, ja josta Aallotar mun Ahtolaan vei, istui Ahto aaltojen kuningas, tuo veden ruohopartainen ukko, kummallinen kantele kädessänsä ja sommitteli sen kieliä. Siitä nämä sydäntä sulattavat sävelet, ja koko luonto näkyi häntä kuulemaan virkistyneen, metsän, meren ja ilman eläimet ja haltiat kaikki. Kaikki ottivat ilohon osaa, ihmisiä en vain nähnyt. Kas eläviä tuolla pilvemme alla! Orava hyppää ilosta oksalta oksalle, seisahtuu tavan takaa ja kuultelee korvat pystyssä. Hirvet hyppivät kankaalla, ilvekset iloa pitävät. Susikin on herännyt suolta, karhu kankaalta, kontio petäjään pyörähtänyt on soitantoa kuulemaan, ihmettelemään iloa. Tapio ukko itse, tuttavani vanha, on linnoiltansa lähtenyt, istuu metsän-reunaisella kivellä ja kuultelee. Ja samoin koko Tapion kansa. Tuolla [s. 55]näen Tellervon, tuolla Tuulikin ja kaikki metsän siniset piiat. Mielikki, tuo tarkka Tapiolan emäntä, niinikään; siniset sukat on hän jalkaansa vetänyt, puna-paulahan paneutunut, on noussut koivun koukelolle kanteloista kuulemaan. Kaikki ilman linnutkin iloa pitivät. Ukon kotka on alas lentänyt, istuu tuuhean tammen latvassa ja katselee Ahtoa, kuunnellen kummallista soittoa. Haukka on lentänyt pilvien halki, allit ovat aalloiltansa tulleet, joutsenet soiltansa sulilta, pienet peipposetkin, sirkat sadottain, leivoset tuhansittain ympäröivät Ahtoa, muutamat hänen hartioillaankin istuvat, toiset kanteleen päällä.
Hau’et hangottaen uivat kaislastoon, pistävät päänsä vedestä ylös ja kuuntelevat. Samoin ilmestyvät lohet luodoilta, siikaset syvänteiltä, pienet särjet, ahvenetkin, muikut ja kaikki kalat makaavat pää vedestä yläällä rantareunan hiekasta. Ja kaikki Ahtolan haltiatkin. Tuossa Aallottaren sisarukset, Sotkottaret, kaisloissa makaavat. Ovat olleet pitkiä hiuksiansa hiepomassa juuri, korjaamassa hapsiansa, mutta heidän saadessaan kuulla sorean soitannon, on suka veteen sulkahtanut, harja luiskahtanut lainehisin, hiukset jääneet hiivomatta, tukat kesken korjaamatta. Vellamo itse, veden ruokorintainen eukko, on uinut kiven selälle kuultelemaan puolisonsa soittoa, nyt on hän jo hurmaavien sävelten uuvuttamana vaipunut vatsalleen ja sikeään uneen nukkunut. Ja tuossa näen Aallottaren, lempeän toverini. Hän on tällä kertaa tullut uiden vain eikä veneellä, Kivellä hän lepää, jalat vedessä, nojaten päätään kämmenelle, kuunnellen Ahdon soittoa. — Näin oli siis koko luonto asukkaineen, haltioineen, Suomen sorea luonto-maailma kokonaisuudessaan Ahdon kummallista kannel-soittoa kuulemaan kokoutunut. Luonnotar mulle selitti että ennen aikaan, kun Väinämöinen samaa kanteletta soitti, ihmisetkin häntä ihastelemassa olivat, että silloin kaikki ilokyyneliä vuodattivat; niin oli vanhuksen laulu [s. 56] ollut. Mutta Väinämöisen kadottua olivat ihmiset vieraantuneet Suomen luonnon elämästä pois ja unohtaneet haltiat ja kanteleenkin soiton. Sainpa kuitenkin nyt nähdä miten sen sijaan kaikki luonnon haltiat ilosta itkivät, kun kannelsoitto heidän sydämiänsä sulatti. Itkivät ilman immet, itkivät metsän ihanat neidot, itkivät Ahtolan asukkaat. Ja jo itki ilon ja ihastuksen kyyneleitä Ahto itsekin. Vierivät vedet hänen silmistään, putosivat poskipäille, poskipäiltä leu’oille, leu’oilta rinnoille, rinnoilta polville, polvilta jalkapöydille, jalkapöydiltä kivelle ja kiveltä järveen. Sitten näin miten Ukon kotka lentää liipoitti veteen. Se lähti Ahdon kyyneleitä sieltä poimimaan, selitti mulle Luonnotar. Kotka sukelsikin veteen ja toi takaisin kyyneleet Ahdon. Mutta jo olivat nämä muuksi muuttuneet, helmiksi olivat kivestyneet, suloisiksi simpsukoiksi. Luonnotar mulle sanoi, että Ahto aaltojen kuningas välistä näitä itkemiänsä simpsukoita mereen kadottaa, sekä että kaikki helmet, joita ihmiset löytävät, ovat ainoastaan Ahdon kivettyneitä kyyneleitä. — Ja yhden kyynelhelmen korjasi Aallotar talteensa, huomasin minä.
Mutta jo hiljenevät kanteleen sävelet, väsäytyvät vähitellen. Sammuessaan pois ovat ne kuitenkin suloisinta suloisimmat, sydäntä sulattavat, silmää ummistavat. Kiinni painuvat minunkin silmäkanteni, ja pian kuulen ainoastaan hyvin hiljaista sävelten henkähystä. Silmäni ummessa vaikka ovat, näen kuitenkin koko luontomaailman vähitellen haihtuvan pois. Kaikki katoaa. Pilvi, jonka päällä istun, laskee maahan ja haihtuu sitten hienona sumuna ilmaan pois. Luonani on kuitenkin vielä Luonnotar lempeä. Vieressäni istuu myöskin Aallotar, ja hän antaa mulle lahjaksi ja käskee minun tallentaa Ahdon kyynel-helmen. Vieressäni istui niinikään Tellervo, metsän tyttö tylleräinen, ja sanoo mulle jäähyväiset. Mutta pian tuntuu siltä kuin kaikki nämä kolme ihanaa impeä [s. 57]ikääskuin yhteen sulisi, yhdeksi ainoaksi immeksi muuttuisi. Kovasti ihmettelin tätä ja kysyin nyt yksinäiseltä tytöltä, jonka kasvot muistuttivat kaikesta kolmesta, Tellervosta, Luonnottaresta, Aallottaresta, kysyn: „Ken olet sinä, kummallinen neito?” Mutta neito hymyilee minulle hyvin ilkkuisesti ja vastaa: „En tiedä, ehkä olenkin Runotar vain.” Ja nyt muuttuu hänkin, saapi siivet, pienenee samassa, hyppää puun oksalle ja laulaa: „Kukkuu! kukkuu!”
Avaan silmäni. Mutta missä on Tutto poika nyt?”
Ihan saman hongan siimeksessä istuin, johon kerran olin uinahtanut käkösen kukuntaan. Mutta muuttunut olen minäkin, uskokaa pois! Katselen, näet, Tutto poikaa, omaa rakasta itseäni, joka niin kumman kummia olen Suomen suviluonnossa nähnyt, ja jo huomaankin olevani keski-ikäisenä, parrakkaana miehenä. Silmiäni hieroen katselen nyt ylöspäin ja huomaan jo puun oksalla käen. „Kukkuu! kukkuu!” laulaa se mulle, kun laulaakin. Huuleni vetäyvät hymyyn.
Tästä kai luulette, armaat lukijani, ett’ei koko tämä pitkä satu muuta olekkaan kuin pelkkää unen-näköä. Niin luulin minäkin ensimmältä, mutta avatessani kourani löysin siitä heleähopeisen helmen, suloisen simpsukan. Se oli ihan sama, jonka Aallotar immeltä olin saanut, ja siitä ymmärsin ett’eivät tavattomat tapaukset Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja ylä-ilmoissll mitään unennäköä olleet, vaan ihan totta, järkähtämättömästi totta satua, jonka nyt olen teille kertonut.
Tapion tanterilla tapahtumani alkoivat, Tapion tanterille ne loppuivat, kotiseutuni korpeen. Suomen sorealle kanerva-kankahalle. Läksin huokaillen pois. Mutta Aallottaren antama hopeahelmi, Ahdon kivettynyt kyynel on mulla vielä tallella — todistuksena satuni tapahtumien totuudesta.