Kiljusen herrasväki/Kiljusen herrasväen Helsinginmatka

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kiljusen herrasväki
Kiljusen herrasväen Helsinginmatka.
Kirjoittanut Jalmari Finne
Kiljusen herrasväen kalastusmatka
Kertomuksen aikaisempi versio julkaistiin Pääskysessä vuonna 1909 nimellä Kiljusen herrasväen kaupunginmatka.
Kuvittanut Rafael Rindell


[s. 5]

Kiljusen herrasväen Helsinginmatka.

Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä, isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat.

Mökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin juuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä tosin ollut, mutta muuten hän oli aivan isänsä kuva. Luru taas oli äitinsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael ja Lurun nimi Lennart. Mutta sitä ei enää kukaan muistanut, vaan kaikki sanoivat heitä Mököksi ja Luruksi.

Eikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander. He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin tottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi. [s. 6]

He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat siellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun syksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyttää heille kaupunkia, jotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.

Oli kesäkuun 30 päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.

Olipa siinä hälinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat koossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien vaatteita.

Pojat olivat tahtoneet, että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli Pulla.

Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan ketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin pihamaata, ja Mökö ja Luru sen jälestä. Ja koira haukkui ja pojat huusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä! Ja ihmiset kaukana kylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu?

Vihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt sieltä enää karkaamaan.

Sillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon hoidosta heidän poissaollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla. Ensin meni Mökö piiloon. [s. 7] Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas tullessaan pudotti kaksi suurta hattulipasta. Sitten meni Luru piiloon, ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen kiinni. Ja kansi meni lukkoon!

Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla kirstussa, eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua löydäkään!

Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin koko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!

Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma alkoi loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan hän Kiljusen Luru. Renki, joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi, ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu ja sen sisässä Luru maantienojassa. Renki koetti saada kirstua auki, mutta sehän oli mennyt lukkoon.

Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen;

—Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä!

Isä ja äiti parkaisivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen herrasväki huusi. Kiireimmän kautta he ajoivat toisella hevosella sinne, missä Luru oli maantienojassa nurinmenneen kirstun sisällä. Kirstu käännettiin oikeinpäin, ja Luru tuli ulos. Kummallista kyllä hän ei edes huutanutkaan, niin tukehduksissa hän oli. [s. 8]

Kirstu nostettiin rattaille, ja Kiljusen herrasväki nousi toisille rattaille ja he ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkun matkaa, kun molemmat pojat huusivat aivan yht’aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon tottuneita.

— Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.

— Pulla! Pulla jäikotiin! huusivat molemmat pojat.

Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille.

Asemalle ajettaessa pojat pitivät sitä sylissään. Se oli levoton ja koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö koko ajan sitä nipisteli.

Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaitten jälestä ja laskivat sen maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi.

Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä. Ja tomu pöllysi korkealle ilmaan.

Taas pojat huusivat.

Isän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu rattaille.

[s. 9] Kiljusen herrasväki 1914 p. 9.png

[s. 10]

Ai ai, kuinka harmaa se oli, ja niin likainen, niin likainen! Arvaahan sen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.

Jo oltiin lähellä asemaa.

Samassa tuli juna asemalle.

Ja silloin kaikki, isä, äiti, Mökö ja Luru huusivat:

— Ei saa jättää!

Koko junanväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti panna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli täyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.

Olipa asemalla hälinää, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi! Sellainen hälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä mitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.

Matkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa kuljettaa matkustajavaunuissa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin matkustajavaunuun.

Juna läksi liikkeelle.

Viisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli merkillistä, sillä tavallisesti he puhuivat ja huusivat aina. Mutta matka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat hämmästyneitä siitä, että nyt kuitenkin istuivat junassa.

Mutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru vaunusillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän tiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu.

[s. 11]

— Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.

Juna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempää. Mökö hyppäsi junasta pois. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö kaatui ja kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis itse tekemättä. Samassa tuli konduktööri ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.

Kun Luru tuli sinne yksinään, kysyi äiti heti;

— Missä Mökö on?

— Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.

— Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht’aikaa.

— Hän meni katsomaan Pullaa. En minä tiedä pääsikö hän, sillä hän kieri pitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai niinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Puru.

— Olipa se hälinää jahuutoa, jokanyt syntyi!

Vaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja kaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse enimmin. Ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta, niin alkoivat kaikki huutaa.

Ihmisiä tuli vaunuista ja astui radalle, ja suuri lauma, Kiljuset etunenässä, läksi juoksemaan sinne, mistä juna oli tullut. Muutamat kompastuivat ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua.

Löytyihän Mökö. Hän poimi mansikoita radan reunalla. Likainen hän oli, hyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, ei hän ollut loukannutkaan itseään junasta pudotessaan. Hän oli vain kierinyt ja töyssyellyt kuin pallo. [s. 12]

Kiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin ihmiset syleilivät Mököä. Sitten kaikki palasivat takaisin junaan.

Nyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä vanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä liikkumasta paikoiltaan.

Parin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei junamatka sen pitempi ollut. Asemalla isä piteli Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jotteivät he katoaisi väentungoksessa.

Suuren huudon jälkeen he saivat kantajan käsiinsä ja antoivat tämän toimeksi hommata Pullan ja matkakirstun tavaravaunusta esiin. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan, mutta matkakirstu lähetettiin hevosella hotelliin, jonne Kiljuset olivat päättäneet asettua asumaan pariksi päiväksi. He päättivät astua jalkaisin hotelliin, näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.

Rautatientorilla kulki raitiotievaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä sillä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu jo oli liikkeellä, juoksivat he sen jälestä huutaen ja huitoen käsillään. Vaunu pysähtyi, ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisi, sillä olihan Pullakin matkassa, kiipesi vaunuun. He olivat töintuskin ennättäneet istumaan, kun isä Kiljunen huusi:

— Hyvänen aika! Me ajamme aivan väärään suuntaan! Seis! Seis!

Suurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, [s. 13] joka jo oli päässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin, Pulla edellä, pojat jälestä ja viimeisinä isä ja äiti.

Tultuaan jälleen aseman luo mietti isä Kiljunen. Topulta hän sanoi:

— Se vaunu, joka vie hotelliin päin, kulkeekin Aleksanterinkatua pitkin.

Rautatientorilta johtaa lyhyt Hakasalmenkatu Aleksanterinkadulle. Sitä pitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä katukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.

Siellä jo kulki raitiotievaunu Aleksanterinkatua pitkin. Isä Kiljunen huusi:

— Seis! ja heilutti lakkiaan.

Äiti Kiljunen huusi:

— Seis! ja heilutti nenäliinaansa.

Mökö ja Luru kiljuivat:

— Seis! ja heiluttivat käsiään.

Ja Pulla haukkui ja heilutti häntäänsä.

Kaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunu oli pysähtynyt, ja Kiljuset kiipesivät läähättäen sisään.

He olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, etteivät ennättäneet sanoa eikä tehdä mitään, ennenkuin jo olivat hotellinsa edessä.

Sinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja menivät sinne puhdistamaan itseään, sillä olivathan he kovasti tomuisia.

[s. 14] Hotellin palvelijatar, joka näki, millaisessa tilassa he olivat, sanoi:

— Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo niitä käyttää.

Mökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat, sillä kun he eivät koskaan ennen olleet käyneet kaupungissa, eivät he tienneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.

Palvelijattaren mentyä he jäivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja avasivat kaikki hanat. Sitten Mökö pani Pullan uimaan ammeeseen, ja sitten Luru teki samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki, tulivat ammeet pian niin täyteen vettä, että se meni yli reunojen. Pojat eivät osanneetkaan hanoja sulkea, vaan jättivät ne auki ja menivät siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän kasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin.

Mutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa.

Kiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään vettä aivan virtanaan. Sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat riemusta ja astelivat vedessä lyöden jalkojaan siihen niin, että vesi roiskui korkealle.

Olipa siinä työtä ja vaivaa, ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki taas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti huusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.

Nyt läksivät isä ja äiti näyttämään pojille kaupunkia.[s. 15] Senaatintori oli aivan lähellä, ja sen keskellä on Aleksanterin patsas. Pulla alkoi tietysti heti haukkua pronssileijonaa, joka on patsaan juurella. Mökö ja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he jo olivatkin kiivenneet sen selkään.

Mutta torin varrella on poliisikamari, eivätkä poliisit salli kiipeilemistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:

— Pois, pojat, sieltä!

Mökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas ja läksivät juoksemaan pakoon. Poliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän peräänsä. Pojat edellä, isä ja äiti heidän jälestään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla viimeisinä juoksivat Nikolainkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään kirkon luo näkivät pojat sen seinällä rautaiset tikapuut ja alkoivat kavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä, kiipesivät heidän jälessään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät kiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään alkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat sekä poliisit heidän jälessään.

Pulla oli jäänyt alas ja haukkua räkytti siellä vimmatusti. Kierrettyään kupukaton tulivat pojat jälleen tikapuitten luo ja alkoivat kiivetä alas, isä ja äiti jälessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla otti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jälessään. He juoksivat yli Senaatintorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He juoksivat huutaen, sillä

[s. 16] Kiljusen herrasväki 1914 p. 16.png

[s. 17]

tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.

Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan mulskahtivat veteen. Isä ja äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät heidän hukkuvan ja seurasivat perässä.

Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat, ja Pulla ui heidän jälessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki katsomaan tätä hälinää. Niitä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan liikenne oli pysäytettävä.

Pulla pääsi eräästä kohdasta rannalle, ja Luru seurasi sitä, ottaakseen sen kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.

Vihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle, ja kaikki kymmenen poliisia nousivat vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru oli poissa.

— Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti sekä Mökö hyppäsivät jälleen veteen etsiäkseen häntä.

Poliisit, joiden tehtävänä on etsiä hukkuneita, hyppäsivät tietysti myöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli uudelleen meressä!

Poliisit sukelsivat, ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava, ettei hän mitenkään päässyt veden alle.

[s. 18] Kiljusen herrasväki 1914 p. 18.png

[s. 19]

Olipa se sukeltamista! Vesi aivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat pienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän kokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta!

Torilla oli Luru viimein saanut Pullan kiinni ja tuli katsomaan, miksi kaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja poliisit yhä sukeltelemassa, huusi hän:

— Mitä te sieltä etsitte?

Isä näki Lurun ja huusi ilosta, ja äiti huusi, ja Mökö huusi, ja koko kansa torilla huusi ilosta. Olipa siinä ilohuutoa yhdeksi kertaa!

Kaikki nousivat vedestä pois, ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä. Kiljuset menivät hotelliin muuttamaan toiset vaatteet ylleen, ja poliisit läksivät poliisikamariin kuivaamaan univormujaan. Ja kansa hurrasi heidän kulkiessaan. Se oli suuri juhlapäivä Helsingissä.

Nyt saivat Kiljuset riisua aivan kaikki vaatteensa ja muuttaa kuivat ylleen. Ensin otettiin alusvaatteet esiin.

Mököllä oli vasta paita yllään, kun hän toisten huomaamatta pujahti ovesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti ovenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistään ja pääsi Kauppatorille.

Isä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään ollut muuta kuin alusvaatteet päällään,

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.

[s. 21] läksivät etsimään häntä. Kuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne.

Olipa se merkillinen näky! Edellä juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä ajoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin ainoastaan paita, isällä oli alushousut jo jalassaan ja äidillä alushame päällään.

Kaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän kukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteillaan. Mutta Kiljuset eivät sitä muistaneet. He näkivät Mökön juoksevan laivarantaan ja riensivät jälestä sinne.

Rannassa oli venäläinen höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Viaporiin. Mökö tahtoi matkustaa laivassa ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun se erkani rannasta.

Isä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se haukkui, mutta muut Kiljuset huusivat.

Eihän höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä hurisi eteenpäin. Kiljuset aivan kauhistuivat, luullen, että nyt Mökö meni ainiaaksi pois.

Rannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät siihen ja luvaten suuren summan rahaa saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa toista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen äänensä ei kuulunut, niin hän pani laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi ja vonkui niin, että koko kaupunki kaikui.

Tämän kuuli Mökö ja pani venäläisen laivan pillin myöskin soimaan, sillä hän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai pillin soimaan.

[s. 22] Kun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista viheltämistä, niin läksivät he kaikin jälestä, sillä kaikki kuulivat, että jokin suuri vaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin satamassa oli niitä kesällä aina hyvin paljon. Siellä oli suuria ulkomaanlaivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun ne olivat aina ajamaisillaan toistensa päälle, täytyi niiden panna vihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret laivat pörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin kauhea, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun Viaporissa nähtiin, että kaikki Helsingin laivat tulivat venäläisen laivan jälestä hirveällä hälinällä ja pärinällä Viaporia kohden, niin luultiin koko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän linnoitusta vastaan. Kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, ja koko sotaväki oli aseissa.

Venäläinen laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Viaporin rantaan. Pian tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä viaporilaiset hämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään muuta kuin alusvaatteet.

Ilosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin viaporilaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat oikein makeasti.

Kun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, niin annettiin heille lainaksi sotilaitten univormuja. Kylläpä [s. 23] he olivat hullunkurisen näköisiä niissä pukimissaan, varsinkin pojat, joilla takki laahasi maata ja jotka tavantakaa kompastuivat siihen.

Kiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Olipa se komeata tuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.

Satama oli aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin. Pian selvisi kaikille, mikä oli ollut tämän melun aiheena. Ja silloinpa naurettiin ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan tullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin perin merkillisen näköisiä venäläisten sotilaitten takeissa.

Kiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät vastaan sellaisilla suosionosoituksilla.

Päästyään hotelliin, jossa kaikki palvelijat, ovenvartijasta kyökkipiikoihin ja kengänkiillottajiin asti, olivat heitä vastaanottamassa, menivät he huoneeseensa jälleen pukeutumaan omiin vaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät suurella ruokahalulla, sillä olivathan he sinä päivänä olleet kovasti liikkeellä.

Koko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä ja kolmas kuljetteli heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä palvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin isännän keksimä

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.

[s. 25] varokeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta nämät eivät voisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.

Syötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaareen näyttämään Mökölle ja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Heidän tultuaan kadulle oli Helsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa. Tämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta Kiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.

Poliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset luulivat, että tämäkin oli kohteliaisuutta.

Kun herrasväki ilman mitään häiriötä oli päässyt Korkeasaareen menevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari poliiseille:

— Nyt saa Helsingin kaupunki kai olla vähän aikaa rauhassa.

Hän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääsikö laiva onnellisesti Korkeasaareen.

Eihän se päässyt!

Aivan puolitiessä se pysähtyi, ja sieltä kuului niin kamalaa huutoa, että kylmät väreet kävivät poliisimestarin ruumiin läpi.

Mitä oli laivalla tapahtunut?

Mökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten menneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät laivan katolle. Isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan, ja kun ei niitä mistään löydetty, niin he alkoivat huutaa.

[s. 26]

— Ne ovat hukkuneet! huusivat he.

Kaikki laivassa-olijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone pysäytettiin, ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö veden pinnalla näkyisi lapsia.

Tällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan, mitä etsittiin, sanoivat he:

— Tuollahan pojat ovat laivan katolla!

Laiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaareen, ja pojat otettiin katolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan, mutta palasikin kaupunkiin.

Korkeasaaressa pojat juoksivat erilleen vanhemmistaan. Kun he näkivät kaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli ja he päättivät päästää ne vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyllä naulalla avaamaan lukkoja; nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät niistä lukkojen avaajia.

Syntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat häkeistään maalle. Ensin ne ajoivat ainoastaan toisiaan takaa, mutta lopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, minne olisivat paenneet.

Ihmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja kaikki muut eläimet niiden jälestä. Ihmiset parkuivat ja eläimet karjuivat.

Olipa se elämää!

Kun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin ihmiset kiipesivät puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla istuvia, itkeviä ja huutavia [s. 27] olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla hauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan.

Kiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän äänensä yli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla isä ja äiti monen muun kanssa istuivat.

Pian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät apuun, ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei uskaltanut nousta maihin. Lopulta tuli palokunta ja toi suuren höyryruiskunsa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään takaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat rantaan, jotta pääsivät laivoihin.

Vihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka eivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne paennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että karhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin saatiin karhutkin häkkiinsä, ja Korkeasaaressa oli taas rauhallista.

Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin.

Päivä oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle. Heidän mielestään oli Helsinki hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.

[s. 29] he eivät pääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.

Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään erikoista hommata.

Mutta tuli aamu!

Kiljuset olivat levänneet, olivat sen vuoksi hyvällä tuulella, ja silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain odottamatonta.

Ja tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!

He kurkistivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat tuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän tuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia ja huutaa:

— Tuli on irti! Tuli on irti!

Hotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja miten nuo kaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään ja juoksivat portaita alas. Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta ja kauhusta.

Mutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa hälyytystä, niin silloinpa vasta he oikein huusivatkin. Mutta nyt se oli kiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hälinää.

Hotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois, sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.

[s. 30] Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille, tietysti poliisin vartioimana. He aikoivat etsiä itselleen asuntoa kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen mielestä olivat muut saaneet rauhattomuuksia aikaan, eivätkä he.

Kauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he.

Isä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään, Mökö ja Luru vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä Kauppatorilta haaraantuu raiteita moneen suuntaan.

Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö yhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen!

Ja kyllä se tuntuikin heti!

Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja.

Jo alkoivat Kiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua eteenpäin.

Kiljusten vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi, jotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä eteenpäin.

[s. 31] Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.

Olipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja Isonoopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä samaa kyytiä kulkemaan.

Se oli komeata menoa!

Erottajatorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka niitä nyt oli yhteensä kuusi.

Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!

Kaikissa niissä viidessä vaunussa, joka huhkivat Kiljusten vaunun edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat ihmiset huusivat ja parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki oli aivan mullinmallin kauhusta.

Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes huutaneet.

Kaikki kuusi vaunua tulivat taas Kauppatorille.

Siellä oli vaihde asetettu Söörnääsiin päin meneviä vaunuja varten. Ja koko tämä vaunurivi kiiti nyt Seurahuoneen ohitse, kiersi sen nurkan taakse, meni senaatin ohitse ja Nikolainkadulle, ajaen yhä uusia vaunuja edellään, niin että niitä oli jo kahdeksan.

Kun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja Pitkänsillan yli meni Söörnääsiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen.

Söörnääsin puolella on tehdas, josta johdetaan

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.

[s. 33] sähköä raitioteille. Siellä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen, kun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat. Tehtaassa seisautettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen itsestään pysähtyä.

Kaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät alas vaunuista, ja kalpeita olivat Kiljusetkin.

He ajoivat ajurilla hotelliin, jossa ei enää tahdottu uskaltaa ottaa heitä vastaan. Pääsivät he sentään lepäämään tämän hurjan matkansa vaivoista.

Heidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Senaatintorilla, jossa keskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki aivan pelkäsivät, mitä he voivatkaan keksiä, jos saavat jäädä. Kun he eivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia rikkovaa, niin ei heitä voitu vangitakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa asunto ja ruoka hotellista, jos he suostuisivat aina pysymään siellä. Mutta kun hotellin isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen perhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois Helsingistä.

Pyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja senaatin varapuheenjohtaja. Kiljusille luvattiin ylimääräinen juna kotiin.

Isä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä kunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät rautatieasemalle.

[s. 34] Kukaan ajuri ei uskaltanut lähteä viemään heitä asemalle, niin pelättiin heidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät hotellista asemalle.

Kaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat täynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heidät.

Ja Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua. Edellä kulki Pulla, sitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti ja heidän takanaan neljä poliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat eteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten asemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti.

Olipa se juhlallinen lähtö!

Ja kun juna läksi liikkeelle, hurrasivat kaikki. Ja sitten koko kaupunki hengähti helpotuksesta, kun Kiljusista oli päästy.

He pääsivät jokseenkin onnellisesti kotia. Asemalta saivat hevosen ajaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla pojat kajahuttivat hurraahuudon kotiväelle; silloin hevonen pelästyi ja kaasi koko Kiljusen herrasväen suureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikaan sateesta.

Kiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.

Niin päättyi heidän ensimäinen Helsinginmatkansa.