Kiljusen herrasväki/Saunamatka
| Kiljusen herrasväen kalastusmatka | Kiljusen herrasväki Saunamatka. Kirjoittanut Jalmari Finne |
Mökön ja Lurun syntymäpäivä |
Kyllähän Kiljusen pojat saunassa usein kävivät ja mielellään kävivätkin, mutta eräs heidän saunamatkansa päättyi tavalla, joka saattoi Mökön ja Lurun vähäksi aikaa kammoamaan saunaa.
Merkillisellä kalastusretkellään pojat vilustuivat. Vaikka olikin kesäpäivä ja vaikka he suurimman ajan olivatkin olleet vedessä aivan palavan saaren vieressä, niin kotimatkalla istuessaan alasti veneessä he kuitenkin vilustuivat siksi paljon, että saivat kovan yskän.
Yskä on siksi tavallinen tauti pikkupojissa, ettei sille panna suurtakaan painoa. Eivät isä ja äiti Kiljunenkaan välittäneet siitä vähääkään.
Mutta toisin oli poikien laita. He olisivat mielellään päässeet tästä ainaisesta röhimisestä. Naapuritalossa oli renki, pitkä ja laiha ruipelo, jonka nimi oli Esko. Tämä kuullessaan poikien yskivän sanoi heille:
— Mikä teitä vaivaa?
— Yskä meitä vaivaa, sanoivat pojat.
— Onko se teistä hauskaa?
— Mitä hauskaa se on, sanoi Mökö.
[s. 43] — Miksi ette siis aja sitä pois?
— Millä me sen ajamme?
Ja nyt Esko neuvoi. Jos saunassa tervaa koko ruumiinsa venetervalla, ottaa sitten oikein kovan löylyn, niin kyllä jokainen tauti poistuu. Hän kertoi sillä keinolla pääsevänsä vaikka millaisesta taudista vapaaksi.
Pojat kuuntelivat hartaina tätä selitystä ja päättivät heti samana iltana, joka sattui olemaan lauvantai, koettaa tätä keinoa.
Tavallisesti he saivat kahden olla saunassa, sillä he pitivät siellä sellaista mekastusta, ettei kukaan mielellään mennyt heidän kanssaan. Ei siis nytkään ollut ketään näkemässä heitä, kun he tervatynnyristä laskivat vatiin tervaa ja sitten alkoivat sitä sivellä ruumiiseensa.
Ai ai, minkä näköisiksi he tulivat! He olivat mustia kuin poltetut kahvipavut, eikä heitä enää olisi voinut mitenkään kuvitella Suomen asukkaiksi, ellei puheesta olisi saanut siitä selvää.
Saunan eteisessä oli muuripata, jossa aivan äskettäin oli keitetty höyheniä. Niitähän kuumennetaan, jotta niistä katoo kaikki mädännys, ennenkuin ne sitten puhdistetaan ja pannaan tyynyjen sisään. Näitä höyheniä oli eräässä suuressa puulaatikossa, jonka reunalle Luru istui, voidakseen siinä asennossa paremmin hieroa tervaa jalkoihinsa.
Kuinka olikaan, niin hän sattui tekemään varomattoman liikkeen ja putosi laatikkoon istualleen. Mökö auttoi hänet sieltä ylös.
[s. 44] Mutta minkä näköinen olikaan Luru päästyään jälleen jaloilleen! Mökö nauroi niin että kiljui häntä katsellessaan. Kun Lurun ruumiissa oli tervaa, niin olivat höyhenet tarttuneet koko hänen takaruumiiseensa. Ja siinä hän nyt seisoi hyvin merkillisen näköisenä. Koko ruumis mustana ja takana aivan kuin ihmeellinen pyrstön typykkä!
Mutta Luru ei mielellään kuunnellut Mökön naurua, vaan suuttui ja lykkäsi veljensä suoraa päätä laatikkoon. Ja kun Mökö sieltä nousi, niin oli hän vielä merkillisemmän näköinen kuin Luru. Hänellä oli höyheniä aivan pitkin ruumista.
Nyt suuttui Mökö ja lykkäsi Lurun vuorostaan laatikkoon, ja pian oli tämäkin samanlainen kuin veljensä.
Kun he nyt katselivat toisiaan, niin he molemmat alkoivat nauraa eivätkä enää voineet olla toisilleen vihaisia.
Mutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille oli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa olentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria ne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne kävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä lampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka tapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua. Ja kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein kimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.
[s. 45] Mutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä pelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä pakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja joka kerta, kun he koskettivat koiraan käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä Pullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet vastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä merkillisen näköinen kuin pojatkin.
Nyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei koskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.
Kun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä astui ulos tällaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi äkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään kuperkeikan. Sitten hän läksi ravaamaan taloa kohden huutaen koko matkan:
— Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!
Tämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämät huudot kuullessaan juoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan tuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joiksikin metsänpedoiksi, sieppasi ensimäisen aseen, minkä sattui saamaan käsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen päivänvarjo.
Äiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi niin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen [s. 46] voi kiljaista ja sieppasi aseekseen isä Kiljusen kävelykepin.
Pojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin maantietä.
Ensimäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi heti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämät juoksevat hirviöt ja läksi sitten laukkaamaan tiensyrjään, kaataen aidan mennessään.
Seuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli, pakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä erääseen pensaaseen, luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai, kuinka hän huusi!
Mutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin aseeseen, ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä talikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.
Pojat jo oikein säikähtyivät tästä takaa-ajosta ja menivät viimein erään aitan alle piiloon. Siellä he olivat ainakin toistaiseksi turvassa.
Kun kylän väki yhdessä Kiljusen isän ja äidin kanssa keskusteli, millä keinoilla nämät kamalat hirviöt saataisiin aitan alta pois, pistivät pojat päänsä esiin ja sanoivat:
— Tui, tui!
Ja silloin isä ja äiti tunsivat heidät. Ja tuntiessaan poikansa he huusivat ilosta. Ja se huuto, se oli oikea Kiljusten riemuhuuto.
[s. 47] Nyt kiskottiin pojat esiin ja heitä lähdettiin kuljettamaan kotia kohden.
Tänä aikana oli Pulla joutunut kylän koirien ahdistettavaksi. Se pakeni minkä juosta jaksoi pienillä koivillaan. Mutta viimein saivat toiset koirat sen eräällä niityllä kiinni. Pulla luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, niin vihaisia olivat toiset koirat. Sen vuoksi se heittäytyi selälleen.
Mutta eihän Pullalla mitään hätää ollut. Kun koirat aikoivat purra sitä, niin saivatkin höyheniä suuhunsa ja alkoivat sylkeä niitä pois. Ja kun ei kukaan enää sitä uhannut purra, niin Pulla selitti omalla kielellään toisille, mikä ja kuka hän oli. Ja sitten se läksi juosta lönkyttämään kotiaan kohden.
Samaan aikaan kun toiselta taholta Kiljuset tulivat Mökön ja Lurun kanssa, tuli Pulla vastaiselta puolelta. Jos olivat pojat merkillisen näköisiä, niin oli Pulla tullut vielä kummallisemmaksi. Pakomatkalla oli sen tervaiseen ruumiiseen tarttunut kaikenlaista roskaa ja tomua, sen toisella puolella harasi maata risu, joka oli sen kylkeen käynyt kiinni, ja hännän päässä oli sanomalehden kappale, jota se nyt iloissaan heilutti aivan kuin lippua.
Sisään tultuaan ottivat Kiljusen vanhemmat ylleen
huonot vaatteet, ja sitten isä Kiljunen otti Mökön ja
äiti Kiljunen Lurun jalkojensa väliin ja alkoivat nyppiä
pojistaan pois höyheniä, aivan samoin kuin linnuista
kynitään niitä. Olipa se vaivalloista työtä, kun oikealla [s. 48]
kädellä kiskaisi höyhenen irti, niin se tarttui sormiin, ja kun koetti sitten vasemmalla kädellä kiskaista sen oikeasta kädestä, niin se tarttui vasempaan käteen, ja siitä sitten oikeaan käteen jälleen.
Lopulta höyhenet kuitenkin saatiin kynityiksi pois ja poikia alettiin hangata puhtaiksi harjoilla ja hiekalla.
Kylläpä oli vaivaa ja vastusta, ennenkuin pojat olivat jälleen ihmisten näköisiä. Se seuraus tästä kuitenkin oli, että yskä katosi. Mutta Mökö ja Luru päättivät sittenkin, että mieluummin he pitävät yskän kuin ovat lintuina ja antavat itseään kyniä.
Pulla kerittiin aivan kokonaan, ja silloin se tuli taas koiran näköiseksi.