Kiljusen herrasväki partiolaisina/Luru saa vammoja
| Kiljuset keksivät uuden merkkikielen | Kiljusen herrasväki partiolaisina Luru saa vammoja. Kirjoittanut Jalmari Finne |
Kiljuset suorittavat partiotutkinnon |
| Kuvittanut Rafael Rindell |
Monet ihmiset ovat ihmetelleet sitä, että Kiljuset merkillisissä seikkailuissaan eivät koskaan haavoittuneet tai muuten loukkaantuneet, koska jokainen muu ihminen olisi saanut sellaisissa tapauksissa vaikka minkälaisia haavoja, naarmuja ja mustelmia. Näytti aivan siltä, kuin sallimus olisi suojannut Kiljusia. Mutta kerran tässäkin suhteessa tapahtui muutos ja se johtu siitä, että Kiljuset alkoivat varustautua haavojeni varalta.
Tietäähän jokainen, että partiolaisten täytyy osata sitoa haavoja ja hoitaa sairaita. Kiljusetkin tiesivät sen. Isä Kiljunen kutsui erään sairaanhoitajattaren perheeseensä opettamaan herrasväelle, miten haavoja sidotaan.
Tämä sairaanhoitajatar oli hyvin toimeensa innostunut ihminen ja hän tahtoi aina sitoa sellaisetkit naarmut, jotka pikkupojat parantavat puhaltamalla niihin ja sitten hiukan nuolaisemalla.
Luru joutui ensimmäisenä tämän sitomisvimman alaiseksi. Hän sai nimittäin oikean kätensä etusormeen [s. 34] pienen haavan. Se oli totisesti niin pieni, ettei siitä olisi kannattanut edes puhuakaan, vielä vähemmin sitä sitoa, mutta sairaanhoitajatar tahtoi näyttää taitoaan ja koko perhe oli siis katsomassa, kun Lurun oikean käden etusormi kiedottiin suureen tukkoon ja varovaisuuden vuoksi pantiin koko käsi vielä riippumaankin siteestä, joka oli asetettu kaulan ympäri, Luru tunsi itsensä hyvin noloksi, sillä ensi kertaa hänen vaiherikkaassa elämässään oli tapahtunut sellaista, että hän ei saanut vapaasti käyttää oikeaa kättään.
Tietysti täytyi Lurun juuri silloin, kun hän ei voinut toista kättään käyttää, kiivetä puuhun. Se oli hänen mielestään niin perin tärkeää, ettei sitä mitenkään voinut lykätä toiseen aikaan, Lurulla ei ollut mitään asiaa puuhun, ei ollenkaan mitään asiaa, mutta sinne hänen täytyi päästä. Vähän ajan päästä hän putosi puusta pää edellä maahan. Joku toinen poika olisi tällaisessa tapauksessa pyörtynyt, Luru sätki päällään pystyssä vähän aikaa, meni sitten mukkelismakkelis ja putosi viimein istualleen.
Eivät Kiljuset tällaista itse olisi pitäneet minään. Mutta sairaanhoitajatar ei tuntenut Kiljusia ja siksi hän piti sitä suorastaan vaarallisena juttuna. Kun hän siis näki Lurun mukkelehtivan, parkaisi hän niin kovaa kuin suinkin jaksoi, vaikka ei se mikään suuri huuto ollut Kiljusen herrasväen huutoihin verrattuna. Hän sai kuitenkin herrasväen huudetuksi kokoon ja selitti heille kaikille, että Luru oli vaarallisesti haavoittunut. [s. 35] Kyllähän Luru tiesi, ettei hän ollut saanut mitään vammaa, mutta kun sairaanhoitajatar vakuutti toisin, ei Luru uskaltanut väittää vastaan. Ja seurauksena tästä oli, että hänen päänsä kiedottiin aivan kokonaan siteisiin. Herrasväki oli tätä toimitusta katsomassa oppiakseen tekemään samalla tavalla siteitä, jos sattuisivat hekin putoamaan päälleen, mikä ei suinkaan ollut heille mahdotonta.
Luru läksi häpeissään yksinään kävelemään, Pullan kulkiessa haukkuen hänen jälessään. Vähän matkaa talosta päästyään hän näki variksen ja tarttui kiveen heittääkseen sen lintua kohden, Luru olikin oikein taitava kivenheittäjä. Sairaanhoitajatar oli hiljalleen tullut hänen jälestään, ja katseli hänen puuhiaan. Kun Luru ei ennen ollut heittänyt vasemmalla kädellä, ei hän saanut kiveä menemään minnekään.
— Etkö sinä osaa heittää? kysyi hoitajatar.
— Kyllä minä osaan, vakuutti Luru, vaikka tällä kertaa ei mennytkään minnekään.
— Silloin olet saanut pudotessa vian olkapäähäsi, vakuutti hoitajatar.
Hän tunnusteli sormillaan Lurun olkapäätä, ja kun sinne oli sattunut joutumaan nuppineula, joka nyt pisti ihoon, parkaisi Luru oikein pahasti, sillä jokainenhan parkaisee, kun nuppineula painuu syvälle ihoon.
Hoitajatar oikein riemastui, kun hänelle taas tuli tilaisuus näyttää taitoaan.
— Meidän täytyy panna olkapääsi lastaan, sanoi hän.
[s. 36] Hän vei Lurun kiireimmän kautta isä ja äiti Kiljusen luo huutaen:
— Pian tänne olkapäälasta!
— Ei meillä ole sellaista, sanoi isä Kiljunen.
— Laittakaa se!
Eiväthän Kiljuset tienneet, millainen sellainen lasta on, mutta kun sairaanhoitajatar oli selittänyt, että siinä pitää olla kulma, keksi isä Kiljunen keinon, hän otti tuolin, sahasi siitä jalan ja kappaleen istuimen alla olevaa välipuuta ja toi sen hoitajattarelle. Tämä sitoi sen monilla nauhoilla kiinni Lurun olkapäähän. Nyt ei Luru voinut käyttää vasentakaan kättään ja oikea käsi oli roikkumassa siteestä kaulasta.
Mutta kun Luru tällä tavalla oli tehty osaksi liikuntakyvyttömäksi, heräsi hänessä oikein kiljuslainen vimma toimia. Ja kun Luru ryhtyi toimimaan, niin tulikin siitä jotain.
Hän meni kaivon reunalle ja kurkisti, oliko siellä sammakoita. Silloin Mökö huvikseen häntä hiukan töykkäsi selkään. Tällä tavalla pojat usein ennenkin olivat toisiaan huvittaneet, eikä koskaan kumpikaan ollut pudonnut kaivoon. Mutta kun Luru nyt ei voinut millään pitää kiinni, niin hän mennä puksahti suoraa päätä kaivoon.
Tietysti koko herrasväki riensi auttamaan. Isä laski ensin sangon kaivoon ja käski Lurua menemään siihen, mutta eihän Luru, joka ei voinut käsiään käyttää, siihen päässyt. Isä Kiljunen meni silloin itse kaivoon. Hän [s. 37]
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
nousi sankoon ja käski toisia laskemaan hänet varovaisesti alas. Mutta kun isä Kiljunen oli lihava, niin eivät toisten kädet voineetkaan pidättää häntä, vaan hän mennä hurahti alas ja vesi roiskui korkealle.
— Mitä isä täällä tekee? kysyi Luru.
— Älä kysele tyhmyyksiä, sanoi isä Kiljunen noustessaan vedestä.
Äiti Kiljunen, joka ei juuri mitään maailmassa säikähtänyt, kiljaisi kauhusta ja sitten hän meni kaivoon auttamaan isää ylös. Hän laskeutui pitkin kaivon salkoa ja ropsahti suoraan isän päälle.
— Ei täällä kaikkia tarvita, sanoi isä, kyllä me täältä muutenkin pääsemme pois.
Mutta vaikka isä Kiljunen sitä vakuutti, ei se ollut helppoa. Täytyi käyttää kaikkea Kiljusten kekseliäisyyttä, ennenkuin päästiin selville, millä keinolla kaivossa olevat saadaan mailiin.
— Tuokaa köysi! komensi isä.
Mökö meni kiireimmän kautta noutamaan köyttä. Se laskettiin kaivoon. Isä Kiljunen sitoi sen ympärilleen ja huusi:
— Vedä nyt!
Mutta eihän Mökö jaksanut paksua isä Kiljusta kaivosta vetää. He menivät noutamaan kylänväkeä avukseen. Nämä riensivät kiireimmän kautta. Kun he alkoivat vetää köyttä kaivosta, kuului kaivosta kauhea parkaisu.
— Ette saa vetää! huusi isä Kiljunen. — Minun vatsani menee tässä aivan mäsäksi!
[s. 39] Arvaahan sen, että se tuntui hänen vatsassaan, kun köyden silmukka oli kiedottu sen ympärille ja nostettaessa alkoi kovasti kiristää.
— Nostetaan ensin kepeämmät, sanoi isä Kiljunen.
Hän kietoi köyden Lurun ympärille ja tämä hissattiin kaivosta ylös.
— Siellä on hiukan märkää! sanoi Luru päästyään ylös.
— Nyt on äidin vuoro, sanoi isä Kiljunen, kun köysi oli uudelleen laskettu kaivoon.
Mutta äiti ei mitenkään suostunut ottamaan köyttä vyötäröilleen. Isä sitoi sen silloin hänen jalkaansa kiinni. Tällä tavalla pääsi äiti jalat edellä ja parkuen kaivosta maalle.
Nyt tuli isän vuoro. Hän tahtoi kiivetä köyttä myöten, mutta se oli liukas ja kun hän oli päässyt puoliväliin, kirposivat kädet ja hän mennä hurahti uudelleen veteen. Kuului vain kamala loiskahdus. Mutta ei hän olisi ollut isä Kiljunen, ellei hän olisi keksinyt itselleen hyvää keinoa kaivosta päästäkseen. Hän komensi tuomaan halon, joka sidottiin köyden päähän, ja tälle halolle istui nyt isä hajareisin ja käski nostamaan ylös.
Kun hän oli päässyt aivan kaivon reunalle ja hänen päänsä jo alkoi näkyä, ryntäsivät kaikki auttamaan häntä maalle ja jättivät köyden. Seurauksena siitä oli, että hän taas putosi kaivoon.
Seuraavalla kerralla nostettaessa pitivät monet köydestä kiinni, jotta isä Kiljunen viimein pääsi maalle.
|
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
Sairaanhoitajatar komensi kaikki vuoteeseen, jotta eivät vilustuisi. Lurun vatsan hän kietoi suuriin siteisiin ja peitti hänet huolellisesti. Eihän Lurun ollut hauskaa maata vuoteessa, kun hän kuuli, miten Mökö ja Plättä ulkona pitivät iloa. Hän nousi siis vuoteeltaan, koska jalkansa vielä olivat vapaina, vaikka koko muu osa ruumista oli sidottuna ja kiedottuna. Eihän sellaista poikaa kuin Kiljusen Luru mikään voinut pidellä.
Sairaanhoitajatar huomasi, miten Luru karkasi vuoteesta ja riensi ottamaan poikaa kiinni. Mutta eihän Luru tahtonut vuoteeseen palata ja siksi hän läksi juoksemaan.
Kun Luru näki itseään ajettavan takaa eikä hän millään muotoa halunnut mennä makaamaan, alkoi hän kiivetä tikapuita myöten talon katolle. Kas, sen hän vielä voi tehdä jalkojensa avulla, vaikka ei voinutkaan käsiään käyttää.
Sairaanhoitajatar huusi koko Kiljusen herrasväen avuksi.
— Nyt Luru putoo katolta ja taittaa niskansa! kirkui hän.
Ja syytä hänellä olikin pelkoon, sillä eihän Luru helposti voinut katolla kulkea, kun ei voinut käsiään käyttää. Hän pääsi kuitenkin vaivalloisesti talon katolle ja istui sen harjalle hajareisin. Sairaanhoitajatar otti köyden, ojensi toisen pään Mökölle sanoen:
— Mene katolle ja sido tämä hänen vöytäisilleen, niin laskemme hänet varovasti alas rakennuksen toiselle puolelle.
[s. 42] Mökö meni katolle köyden pää kädessään. Kun hän lähestyi Lurua, huusi tämä:
— Et saa tulla tänne! Minä tahdon olla rauhassa.
Mutta Mökö ei välittänyt siitä, vaan sitoi köyden pään lujasti Lurun vyötäisille. Eikä Luru voinut vastustaa, kun hänen molemmat kätensä olivat siteissä. Mutta olihan hänellä vielä jalat vapaina. Hän siis potkaisi Mököä. Tämä tunsi alkavansa pudota ja hädissään tarrasi Lurun kinttuihin kiinni. Tietysti pojat yhdessä painoivat enemmän kuin sairaanhoitajatar yksinään, joka oli sitonut köyden toisen pään omille vyötäisilleen. Pojat alkoivat hirveätä vauhtia pudota katolta alas, Mökö edellä pidellen Luruaa kintuista kiinni ja Luru tulla hurisi kovaa kyytiä, kun ei hän voinut käsiään käyttää. He putosivat rakennuksen toiselle puolen. Köysi meni kireälle. Rakennuksen toiselta puolen kuului vihlova kirkaisu. Hoitajatar oli poikien pudotessa lentänyt korkealle ilmaan. Kas, pojat painoivat enemmän kuin hän ja kiskaisivat hänet korkealle. Siinä hän nyt roikkui rakennuksen katon reunassa parkuen ja potkien.
— Siellä taisi tulla jokin ihmeellinen kommervenkki, koska siellä noin vingutaan, sanoi Mökö tultuaan Lurun kanssa maahan. Minä menen katsomaan.
Samassa hän päästi Lurun koivet irti. Hoitajatar painoi enemmän kuin Luru yksinään. Hän putosi maahan ja Luru lensi vuorostaan katon rajaan.
Kylläpä Lurusta silloin ääntä läksi. Hän huusi kuin [s. 43] syötävä. Isä Kiljunen riensi katsomaan, näki rakkaan poikansa roikkuvan ilmassa korkealla köydestä. Hän otti palokoukun, jommoisia maalla on aina tikapuiden yhteydessä, tarttui sillä Lurun vaatteisiin ja kiskaisi oikein voimainsa takaa. Arvaahan, miten silloin kävi, hoitajatar lensi taas korkealle ilmaan. Lurun päästessä isänsä viereen maahan.
Äiti Kiljunen riensi silloin apuun. Hän kiipesi tikapuita myöten katolle, laskeutui köyttä myöten hoitajattaren luo. Mutta eihän hän ja hoitajatar yhdessä painaneet niin paljoa kuin isä Kiljunen ja Luru toisella puolen taloa. Mökö meni silloin kovalla kiireellä auttamaan ja kiipesi hänkin katolle ja laskeutui köyttä myöten äitinsä viereen. Siinä heitä nyt roikkui kolme henkilöä ja he yhteensä painoivat saman verran kuin isä Kiljunen ja Luru yhteensä. Seurauksena oli, että köysi alkoi valua hitaasti alaspäin hoitajattaren puolella ja isä Kiljusen puolella se nousi. Ja sitten se pysähtyi! Toisella puolella rakennusta roikkuivat puolimatkassa maan ja katon välissä hoitajatar, äiti Kiljunen sekä Mökö, toisella puolella isä Kiljunen ja Luru. Eivätkä he tienneet, mitä heidän piti tehdä. Ja silloin he kaikki huusivat.
Tietysti sellainen huuto, jonka Kiljuset päästivät hädissään, kuului kauas. Koko kylänväki tuli avuksi. Plättä seisoi pihalla ja kirkui:
— Ne putoovat, ne putoovat!
Ja Pulla vinkui surkeasti.
|
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
Kyläläiset olivat aivan neuvottomia. Jos he leikkaisivat köyden poikki, niin silloin kaikki putoaisivat mäsäksi. Jos he toisella puolen irroittaisivat roikkuvat, niin toisella puolen olevat menisivät vuorostaan maahan pliiskaksi.
Mutta isä Kiljunen oli aina viisas. Hän huusi kyläläisille:
— Älkää siinä katselko kuin lehmät uutta porttia, vaan tuokaa tänne sisältä sänky.
Kyläläiset toivat sen isä Kiljusen alle.
— Sen päälle pankaa pöytä! huusi isä Kiljunen.
Pöytä tuotiin.
— Sen päälle pankaa tuoli! huusi hän taas.
Sekin tuotiin. Ja silloin ulottui tämä torni niin korkealle, että isä Kiljunen sai varpaansa tuolille.
— Tehkää nyt toisella puolella aivan samalla tavalla!
Kyläläiset tottelivat. Vähän ajan päästä seisoi isä Kiljunen ja Luru tämän huonekalukasan päällä samalla tuolilla, ja toisella puolen rakennusta äiti Kiljunen, Mökö ja sairaanhoitajatar myöskin yhden tuolin päällä.
— Nyt varovaisesti köyden päät irti! komensi isä Kiljunen.
Molemmin puolin se tehtiin. Tietäähän sen, miten siinä kävi. Heidän oli aivan mahdotonta pysytellä tasapainossa sellaisen tornin päässä. Kuului molemmin puolin taloa hirmuinen rymy ja parkuna, kun ihmiset menivät mukkelismakkelis maahan ja huonekalut heidän päälleen.
[s. 46] Ja sinä päivänä täytyi Kiljusten todella laittaa siteitä itselleen, sillä jokainen oli saanut naarmuja. Plättä oli joutunut kasan alle ja saanut kuhmun päähänsä, ja Pulla oli vioittanut toisen takajalkansa.
Mutta kun Kiljuset kaikessa pitivät kovaa kiirettä, niin pitivät he parantumisessakin, ja pian he taas olivat yhtä virkeitä kuin ennenkin. Mutta sairaanhoitajatar läksi pois, sillä hän sanoi olevansa hengenvaarassa Kiljusten luona. Isä Kiljunen taas väitti, että sairaanhoitajatar oli saanut koko sekamelskan aikaan, kun oli sitonut köydenpään vyölleen. Mutta eihän tämä silloin tiennyt, miten saattoi käydä. Eihän kukaan kaikkea voi edeltäpäin aavistaa, kaikkein vähimmin Kiljusten seurassa ollessaan.