Kiljusen herrasväki partiolaisina/Kiljuset suorittavat partiotutkinnon

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luru saa vammoja Kiljusen herrasväki partiolaisina
Kiljuset suorittavat partiotutkinnon.
Kirjoittanut Jalmari Finne
Kiljusten sodankäynti
Kuvittanut Rafael Rindell


[s. 47]

Kiljuset suorittavat partiotutkinnon.

— Emme me ole oikeita partiolaisia, sanoi isä Kiljunen, ellemme ole suorittaneet siihen kuuluvaa tutkintoa.

— Meidän isä tietää aina kaikki asiat, sanoi äiti Kiljunen, jonka mielestä hänen miehensä oli maailman viisain mies.

Siinä hän ei ollutkaan väärässä, sillä monen mielestä oli isä Kiljunen todella harvinaisen viisas mies.

— Ja mitä siihen tutkintoon sisältyy? kysyi Mökö.

— Ensiksikin meidän pitää jaksaa juosta, sanoi isä.

— Eikö muuta? huusivat pojat.

Se lause oli todellakin aivan oikea, koska kaikki ihmiset tiesivät, että Kiljusten erikoisvoima oli juuri heidän kyvyssään jaksaa juosta.

— Mutta tutkinto meidän sittenkin pitää suorittaa, sanoi äiti, jotta kaikki käy järjestyksessä.

Kiljuset kutsuivat koko kylän koolle, jotta heillä olisi tuomarit, koska he itse, ottaen kaikki osaa juoksuun, eivät voineet sanoa, kuka parhaiten juoksi.

Tietysti kyläläiset riensivät tähän toimitukseen. Kaikki työt jätettiin sikseen ja kokoonnuttiin maantielle, toiset asettuivat lähtökohtaan viidensadan met- [s. 48] rin päähän. Toisten piti katsella, että kaikki lähtivät yht' aikaa, toisten taas tarkastaa, kuka ensimmäisenä pääsi perille. Plättä tahtoi ottaa myös osaa juoksuun, mutta vanhemmat arvelivat, että se oli tarpeetonta. Tästä Plättä suuttui ja kirkui niin kuin ainoastaan Kiljusen Plättä saattoi kirkua. Kukaan ei joutanut hänestä välittämään, ja siksi hän sai huutaa rauhassa.

Kun lähdettiin juoksemaan, otti isä Kiljunen hyvin pitkän seipään.

— Minä pidän tätä, jos sattuisin kaatumaan, sanoi hän.

Mutta hänellä olikin aivan toiset tuumat mielessään. Kyllähän isä Kiljunen tiesi, että Mökö ja Luru olivat häntä vikkelämmät, mutta sittenkin oli hän päättänyt päästä ensimmäisenä perille. Häpeä sanoa, mutta hän aikoi tehdä vääryyttä. Ihmiset tekevät niin usein vääryyttä silloin kun tavoittavat mainetta ja kunniaa, ja isä Kiljunen piti maineelleen aivan välttämättömänä sitä, että hän pääsisi ensimmäisenä maaliin.

Kun siis lähdettiin juoksemaan, asetti hän rintansa kohdalle seipään poikittain. Mikä oli siitä seurauksena? Se, ettei kukaan päässyt hänen ohitseen, kun seiväs tukki aivan koko tien. He menivät hyvää kyytiä eteenpäin. Isä Kiljunen seipäineen keskellä maantietä, äiti Kiljunen ja pojat hiukan jälessä koettaen päästä hänen ohitseen, mutta onnistumatta siinä. He yrittivät mennä tien oheen, mutta sekään ei auttanut, siksi pitkä oli isä Kiljusen seiväs.

[s. 49]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.
[s. 50]

Plättä oli lakannut parkumasta, kun ei kukaan hänen huolistaan välittänyt. Pullan oli tullut sääli pikku tyttöä ja hän meni Plättää nuolemaan. Mutta kun Pulla näki isäntäväkensä juosta laukkaavan, tahtoi sekin päästä matkaan. Plättä oli juuri silloin kietonut kätensä sen kaulaan. Samassa Pulla läksi ravaamaan ja Plättä riuhtaantui maasta irti ja putosi Pullan selkään.

Kun nyt Pulla tuli herrasväen kohdalle, ei isä Kiljusen seiväs sitä millään tavalla estänyt, sillä pienenä elukkana se meni seipään alitse, tietysti Plättä selässään.

Kyläläiset hurrasivat, kun Pulla Plätän keralla pääsi ensimmäisenä maaliin. Kaikki tunnustivat, että Pulla ja Plättä olivat Kiljusista kaikkein nopeimmat. Mutta eivät toisetkaan suinkaan olleet hitaasti juosseet. Kyllä he menivät sellaista kyytiä, että varsinaiset ammattijuoksijat olisivat voineet heitä kadehtia. Isä Kiljunen lohdutti itseään sanoen:

— Mitä siitä, kuka meistä on nopein, kun kukaan ei kuitenkaan tässä maassa voi meidän kanssamme kilpailla. Yhteistä on suvun kunnia, aivan yhteistä. Maan parhaimmat juoksijat ovat Kiljuset!

Ja se oli aivan tosi.

Nyt piti heidän näyttää taitoaan uinnissa. Sääntöjen mukaan piti heidän osata uida viisisataa metriä.

— Viisisataa metriä! sanoi isä Kiljunen.

Vaatisivat tuhannen metriä, se olisi jotain. Ja jos oikein tiukalle otetaan, niin voimme me uida vaikka valtameren poikki.

Se ei ollut aivan totta, mutta kukaan ei epäillyt, [s. 51] kun isä Kiljunen sitä väitti. Ja helppohan hänen oli väittää, kun ei ollut valtamerta lähellä, jonka yli hän olisi saanut uida.

Kaikki kyläläiset menivät siis rantaan katsomaan, miten Kiljusen herrasväki ui.

Täällä keksi isä Kiljunen taas koiranjuonen päästäkseen ensimmäisenä perille. Haluten jälleen mainetta teki hän vääryyttä, mutta eihän se kovin vaarallista ollut, kun eivät hänen perheensä jäsenet häntä mistään syyttäneet.

Olisi luullut kosken päässeen rannalla irti, kun herrasväki ryntäsi veteen, sellainen kohina siinä oli, sellainen loiskina ja pläiskinä. Tietysti pojat pääsivät heti edelle, sillä he olivat nuoria, mutta isä Kiljunen ojensi äkkiä kätensä ja tarrasi poikien kinttuihin kiinni, kiskaisi ja sai siten Mökön ja Lurun jäämään hiukan jälelle. Pojat koettivat olla varuillaan seuraavalla kerralla ja mennä huristivat kovalla vauhdilla isä Kiljusen ohitse. Mutta samassa isä sukelsi ja nousi äkkiä, jolloin hän päällään töytäisi Mökön vatsaan. Mökö lensi korkealle ilmaan ja sitten loiskahti veteen takaisin. Samassa isä Kiljunen oli koko painollaan heittäytynyt Lurun päälle, jolloin tämä vaipui vähäksi aikaa veden alle. Tällä keinolla isä Kiljunen jälleen pääsi edelle.

Mutta eipä tällainen temppuilu sittenkään häntä auttanut saamaan voittoa. Tosin kyllä Mökö ja Luru jäivät hänestä jälelle, mutta äiti Kiljunen sen sijaan oli mennyt huomaamatta edelle ja pääsi saareen, joka oli määrätty maaliksi.

[s. 52]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.
[s. 53]

Äiti Kiljunen olisi aivan epäilemättä saanut voiton, ellei hän paluumatkalla olisi sattunut takertumaan verkkoon, joka oli laskettu lahden poikki. Hänen isovarpaansa, oikeammin sanoen oikean jalan isovarvas, tarttui siihen. Ja nyt täytyi hänen vetää verkkoa jälessään, joka kovasti hidastutti vauhtia. Arvaahan sen, että ei mitenkään enää tavallisella vauhdilla päässyt uimaan, kun pitkä verkko oli hänen oikean jalkansa isosta varpaasta roikkumassa.

Jos verkko hidastutti hänen uintiaan, niin esti se samalla toisia pääsemästä hänen ohitseen, koska he kovasti pelkäsivät jäävänsä samalla tavalla verkkoon kiinni. He siis tulla räpyttelivät jälestä.

Vaikka siis oikeastaan kilpailu oli mennyt hiukan pilalle, niin oli siitä kuitenkin odottamaton seuraus. Kalat säikähtyivät kovasti tätä joukkoa, joka järvessä plutikoi, ja läksivät pakoon. Ja kun ne uivat karkuun, niin eivät huomanneetkaan verkkoa, vaan jäivät kiinni siihen.

Äiti Kiljunen tuli rantaan ja alkoi vetää verkkoa maalle. Hyvänen aika sitä kalan paljoutta, joka oli verkkoon joutunut! Se oikein kimalteli auringonpaisteessa!

Kyläläiset tunnustivat, että tässä kilpailulajissa äiti Kiljunen oli saanut voiton, koska hän oli uinut rantaan sellainen paino oikean jalan isossa varpaassa, kuin on pitkä verkko, joka on aivan kaloja täynnä.

Kun kalat oli korjattu talteen, läksivät Kiljuset, [s. 54] puettuaan ylleen, näyttämään taitoaan tulen sytyttämisessä.

— Oikean partiolaisen täytyy voida sytyttää tuli kahdella tulitikulla, sanoi isä Kiljunen.

— Eikö saa yhdellä sytyttää? kysyi Luru.

Isä Kiljunen suuttui tästä ja selitti, että sellainen puhe on koiruutta, sillä näillä kahdella tulitikulla tarkoitettiin sitä, ettei saanut käyttää useampaa.

Kiljusen herrasväen pihamaalle kokosivat perheen jäsenet pienen rovion ja ryhtyivät sitä sytyttämään. Isä Kiljunen nouti paperia ja aikoi sytyttää sen avulla, mutta pojat silloin sanoivat, ettei se mitenkään voinut kuulua sääntöihin, koska metsässä ei kasva paperia. Isä Kiljunen nouti silloin tuohta, mutta sitäkään ei äiti Kiljunen pitänyt oikeana tapana, vaan vaati, että tuli oli sytytettävä paljaista tikuista.

Isä Kiljunen sytytti muutamia tikkuja palamaan ja alkoi sitten puhaltaa oikein voimiensa takaa, sillä seurauksella, että tuli sammui aivan kokonaan.

— Tässä on jotain sekavaa, sanoi isä Kiljunen. — Eihän kukaan ihminen kahdella tikulla voi saada palamaan puita. Minun täytyy tehdä muutos partiolaisten sääntöihin, ei tällaisista ole mihinkään.

— Kyllä sääntö on oikea, sanoi äiti, ja minä tiedän, että monta kertaa ihmiset ovat saaneet yhdelläkin tikulla tulen syttymään.

Silloin ne ovat valehdelleet sinulle, sanoi isä Kiljunen,[s. 55] — Kuinka koskaan kukaan ihminen osaisi enemmän kuin me osaamme!

— Mutta jos me osaamme sytyttää kahdella tikulla, sanoi äiti Kiljunen, niin tulemmehan oikein kuuluisiksi.

Ja tämä lause pakotti isä Kiljusen uudelleen koettamaan voimiaan tulen sytyttämisessä. Kyllähän arvaa, ettei kukaan Kiljunen onnistunut puuhissaan, sillä he hätäilivät, puhalsivat liian kovaa tai muuten tekivät tyhmyyksiä.

Keskellä heidän puuhiaan kuului Plätän ääni:

— Plätällä on poppa!

Ja aivan oikein, Plätän risukasa leimahti oikein suureen liekkiin.

Koko herrasväki kääntyi perheen nuorimman jäsenen ympärille kyselemään, millä tavalla hän oli saanut tulen syttymään.

Ja silloin Plättä selitti käyneensä keittiössä ja tuoneensa sieltä pesästä palavan kekäleen.

— Ja näin yksinkertaista juttua ei ole otettu partiolaisten sääntöihin! huudahti isä Kiljunen. Kukahan tyhmeliini nekin on laatinut, kun ei ole huomannut, että voi mennä hakemaan kekäleen pesästä ja sen avulla sytyttää!

— Kyllä sääntö on oikea, vaikka me emme osaa sitä noudattaa, sanoi äiti Kiljunen. — Syynä siihen, ettei tuli syty, on se, että meillä tuuli puhaltaa sen sammuksiin. Jos keksimme keinon, jolla sen estämme, on kaikki hyvin.

[s. 56] Ja kun hän oli äiti Kiljunen, niin keksihän hän sellaisen keinon. Hän laittoi risukasansa kuntoon, nosti hameensa polviin asti, meni hajareisin kasan päälle seisomaan ja huusi:

— Sytyttäkää nyt!

Luru pisti palavan tulitikun risukasaan. Äiti Kiljunen laski hameensa alas ja sanoi:

— Saattepahan nähdä, että kohta tuli syttyy!

Ja kyllä tuli syttyikin. Pian tuprusi sauhua äiti Kiljusen hameen alta, ja kohta sen jälkeen hyppeli äiti pitkin pihaa.

— Keino on hyvä, sanoi isä Kiljunen, mutta ei sen tähden kannata noin hyppiä. Ettet häpeä, vanha ihminen!

— En minä ilossa hypikään, vaan kun tuli on hameissani! parkui äiti.

Koko herrasväki ryntäsi nyt hänen kimppuunsa. He heittivät hänet kumoon maahan ja siinä kierittelivät. Ja kun kaikki olivat tässä touhussa, sammui tuli piankin.

— Olkoon miten tahansa, sanoi isä Kiljunen, niin kyllä meidän herrasväki aina keksii uusia keinoja, jos vanhat eivät auta.

Vielä oli Kiljusten koeteltava voimiaan ilmansuunnan määräämisessä siinä tapauksessa, että he eksyvät jonnekin.

— Tosin sellaista vaaraa ei ole koskaan olemassa, sanoi isä Kiljunen, sillä ainahan meidän ympärillä ihmisiä on, mutta pitää meidän näyttää taitomme siinäkin.

[s. 57] — Meidän on siis ensin eksyttävä, sanoi Luru.

— Niin on, mutta miten me eksymme? sanoi isä Kiljunen.

— Koetetaan, sanoi äiti.

He menivät kotoaan pois, mutta tulivat he minne tahansa, aina he tiesivät, missä kotinsa oli.

— Se on ihan kummallista, ettei ihminen koskaan eksy silloin, kun hän tahtoisi sen tehdä, sanoi isä Kiljunen. — Viisainta on, kun menemme metsään.

Ja koko perhe alkoi vaeltaa metsään.

— Kyllä tämä on ihan toivotonta, sanoi äiti, — Me emme mitenkään voi eksyä!

Ja he astelivat metsässä ristiin rastiin. Plättä oli pieni ja pojat saivat häntä vuorotellen kantaa. Kun metsässä oli paljon marjoja, poimivat he niitä.

Tuli päivällisen aika.

— Ei tästä tule yhtään mitään, sanoi isä Kiljunen. — Me emme eksy. Parasta on, kun menemme kotia.

— Nälkähän täällä tulee, sanoi Mökö. Koetetaan taitoamme vasta silloin, kun todella joudumme eksyksiin.

— Mutta kun heidän piti lähteä kotiaan, niin eivät he enää todellakaan tienneet, missäpäin se oli.

— Siitä me pian saamme selvän, sanoi isä. — Se on etelän puolella. Ja kun kotipihalla seison, niin on etelä aina rakennuksen takana.

Mutta kun täällä ei ollut taloa, niin eivät he tienneet, missä etelä on.

[s. 58] — Ilmansuunnat voi määrätä kellon avulla, sanoi äiti. — Minä olen lukenut sen kirjasta.

— Millä tavalla? kysyi isä.

— Minun täytyy ensin katsoa kirjasta, vastasi äiti.

— Missä kirja on?

— Se on kotona.

— Siitä ei siis meillä ole nyt mitään apua.

He olivat jo aivan alakuloisella tuulella, kun Pulla, jonka myöskin oli nälkä, alkoi hiljalleen mennä omia teitään. Kiljuset seurasivat sitä. Ja kun olivat vähän matkaa kulkeneet, tulivat he maantielle, jonka aivan hyvin tunsivat.

— Tässä taas nähdään, kuinka puutteellinen on kirjaoppi, sanoi isä Kiljunen. — Pitäisi kaikkien ottaa koira mukaansa, niin ei koskaan eksyisi. Kun minä kerran kirjoitan uuden oppikirjan partiolaisille, niin vaadin, että kullakin pojalla on koira.

— Hyvänen aika, kuinka kauheasti silloin tulee maahan koiria, sanoi Luru.

— Jos kaikki ihmiset olisivat partiolaisia, niin olisi maassa yli kaksi miljoonaa koiraa? sanoi Mökö. — Millä ne kaikki ruokitaan?

— Älä puhu tyhmyyksiä, sanoi isä. — Valtio ne ruokkii.

He saapuivat onnellisesti kotiaan, ja koska he olivat suorittaneet kaikki tärkeimmät partiolaisten kokeet, olivat he mielestään valmiita.