Siirry sisältöön

Aaprahami Poppiusen Runoelmat

Lisää linkkejä
Wikiaineistosta
Aaprahami Poppiusen Runoelmat.

Kirjoittanut Julius Krohn


”Kansallinen taide ja kirjallisuus – se on muinaisista ajoista saakka tietty totuus – taitaa ainoasti sillä lailla päästä täyteen kukoistukseen, että nuoren polven mieli täyttyy runoelmilla, jotka luonteeltaan ja runomus-laadultaan ovat omituisesti kotimaiset, ja että se sitten niistä kuvailee uusia, alkuperäisiä runoteoksia. Rakentaissa pitää olla perustus; ilmassa ei rakennus voi väikkyä. Kansallista runoutta ei voi syntyä, ellei kansan muinais-aikuiset runot ja tarut muodostu kansan-sieluksi (jos niin lienee lupa sanoa), joka sitten luopi luomansa uuteen ulkomuotoon, vaan entisellä kansallisvoimalla ja entisen kansallishengen mukaan. Tämä vanha kansallishenki on maaperänä, josta uhkea kasvi saapi elinvoimansa sekä muotonsa suunnituksen; nyky-aika ja sen sivistys ovat päivän paisteena ja lämpimänä, jotka kukalle suovat sen loistavan koreuden. Ainoasti tällä lailla tulee omalla maalla kasvanut kukka todella omamaiseksi; muuten se vaan on vaivainen ansarikasvi. Kasvattavaa ja voimistuttavaa maaperäänsä vailla se surkastuu ja lakastuu; ilman auringon lämpimättä ja valotta syntyy vaan kuivia, kovia korsia.

Varmuus tässä lausuttuin ajatusten totuudesta, ja harras halu nähdä kotimaisen taiteen syntymistä, ne syyt ovat yllyttäneet toimittajaa saattamaan seuraavat uudemmat, alkuperäiset runoelmat kansallisen sivistyksen ystäväin silmäiltäväksi. Minä teen näin sitä mielemmin, koska nämät runoelmat, minun nähden, kaikin puolin täyttävät ylempänä ainoiksi tosiksi ja pysyväisiksi sanotut ehdot. Toivonpa täten antaneeni kalliin lahjan kotimaan ystäville. Sillä mainitut runoelmat todistavat, että muinainen Suomen henki jälleen voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempainkin taiteen muotojen kanssa.”

Nämät kauniit ja merkilliset sanat lausui Arvidsson v. 1821 lisälehdessään Oskyldigt Ingenting (Viatonta, Mitätöntä) alkupuheeksi kymmenkunnalle alkuperäisiä suomalaisia runokokeita.

Hänen lausumansa ylistys, vaikka tosin runsaanlainen, ei ollutkaan sentään aivan liiallinen, jos sen-aikuisia asianhaaroja lukuun otamme. Ruotsinvallan koko ajalla suomenkielinen runo oli melkein yksin-omaisesti toimitellut kirkkokanttorin taikka myös juhlapäivä-musikantin virkaa. Kirkollisia virsiä – joista suuri osa oli vieraista kielistä käännetty, ja alkuperäisistä juuri harva todellisella runo-innolla veisattu – ja onnentoivotuksia – häihin, lasten syntymiseen, akademiallisiin väitöksiin ja kuninkaallisten personain kruunaukseen tai Suomessa käyntiin – ynnä viimein vielä surulauluja kuolleitten haudalla – siinä olikin melkein kaikki mitä suomenkielinen runous siihen aikaan tuotti.

Suomen maan uuden valtiollisen tilan kautta syntynyt voimallisempi kansallishenki oli nyt tosin jo herättänyt runoudenkin itsenäisempään elämään. Levittelihän Juteini runoja ja lauluja ympärilleen tuhlaavaisella kädellä. Mutta tämä hänen anteliaisuutensa oli syksyisen koivikon anteliaisuuteen verrattava. Se karisteli tuhansia lehtiä maansa hyväksi; mutta ne lehdet olivat kuivia, kellastuneita, mehuttomia. Taikka toisella vertauksella puhuen, Juteini tarjosi kansallensa tavallisen ja arkipäiväisen Lean, runouden Rakelin sijasta.

Sattuivatpa silloin Arvidssonille nämät uudet lehtiset käteen. Kas niistäpä useimmista lemahti runouden tuore haju vastaan, ja pilkuttapa vihriäin lehtien joukosta myös joku ihana kukkanen. Kummako siis jos hän siitä iloiseksi ihastui; kummako siis jos hän näitä uuden kevään esikoisia tervehti lämpimillä sanoilla?

Runojen alla ei Arvidssonin lehdessä näy mitään nimeä eikä alkupuustaviakaan. Sen ajan ihmiset olivat liian kainut taikka – niin asiaa toiset selittävät – liian ylpeät pannakseen nimensä ulos. Kynnestä muka oli leijona tunnettava. Tämä tapa on saattanut paljo turhaa vaivaa sille, joka noiden aikain kirjallishistoriaa tutkistelee, ja monastikin kuuluu jo tekijän nimi niihin salaisuuksiin, jotka haudan turve on ijäksi päiväksi peittänyt. Tässä tapauksessa on kuitenkin myötäinen onni muistossa säilyttänyt runoniekan nimen – se oli Aaprahami Poppius.

Keskellä Suomen runokankaita ja laululehtoja olikin hänen kotinsa seisonut. Hän oli syntynyt Savonmaalla Juvan pitäjässä Marrask. 30 p. 1793. Isänsä, Juhana Poppius, oli luutnantti; äiti oli Elisabet Cygnæus nimeltään. Porvoon kymnaasin läpikäytyänsä, Aaprahami Poppius v. 1813 pääsi Turun yliopistoon ja siitä, niinkuin silloin vielä oli monella tapana, meni Upsalaan oppiansa täyttämään. Tämä muutto tapahtui vuonna 1817.

Näinä ylioppilas-aikoinaan heräsi hänessä runo-into. Useimmat hänen teoksistaan ovat vuosien 1815–22 väliltä. Että hän valitsi kansansa oman, silloin vielä halveksitun kielen runojensa kannattajaksi, siihen ei ole vaikea keksiä yllyttävää syytä. Juvan pappilassa, ei kaukana Poppiusen syntymätalosta, kasvoi ja yleni samalla ajalla toinenkin suomalainen runoniekka ja innokas suomen kielen puolustaja, Kaarle Aksel Gottlund. Yhdessä olivat nämät molemmat leikinneet, yhdessä koulut käyneet. Yhteiset olivat vastakin heidän harrastuksensa, ensisti alkaen haluna keräämään kansan runouden vanhoja aarteita[1], pian myös intona itse uutta luomaan.

Kauan aikaa ei ollut Poppius vielä aikaillut Upsalassa, niin hän jo v. 1818 toikin väitöskirjassa esiin näytteen harrastuksestaan. Aine, näet, oli otettu suomen kielen rakennus-opista. Hän selitti itsekohtaisen eli reflexivisen konjugationin säännöt, jotka siihen asti vielä olivat olleet tuntemattomat ja huomaamatta. Tästä näemme että Poppius tahtoi Itä-Suomen murteen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta ei hän kuitenkaan koskaan taipunut Gottlundin puoleen, joka jo silloin harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kasvinkumppaliksilla aina tulinen riita keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät.

Vuotta myöhemmin, mainitun väitöksen perästä, sai Poppius tilaisuuden tehdä paljo tärkeämmänkin työn kotikielensä hyväksi – työn, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät meidän kansamme rikasten runo-aarteitten puoleen. Saksalainen tohtori Schröter, joka siihen aikaan sattui Upsalassa käymään, painatti, näet, v. 1819 vihkosen suomalaisia kansanrunoja, saksalaisella käännöksellä. Tätä käännöstä tehtäessä oli hänelle, suomen kielessä aivan taitamattomalle, Poppius tarpeellisena apumiehenä.

Yliopistosta erottuansa Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin veti hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin tuli hän linnapapiksi Wiipuriin, ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjäänsä kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, Kesäk. 19 p. 1866. Viime vuotensa oli hän naimisessa sepän lesken, Wilhelmina Rytkösen kanssa.

Ensimmäiset runokokeensa, niinkuin jo mainittu, antoi Poppius Arvidssonin lehteen Oskyldigt Ingenting[2]. Pari kappaletta löytyy myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä[3]. Sittemmin painatti hän runoelmiansa aina suomalaisiin lehtiin. Pari kappaletta antoi hän Sanansaattajaan vähä ennen lähtöänsä Wiipurista. Ja tipahtipa niitä myöhemminkin vielä joskus Sanansaattajaan[4], Maamiehen Ystävään sekä Suomettareen.

Hengellisiäkin runoelmia on muutamia Poppiusen jälkeen jääneitten paperein seassa, ja luultava on että Sanansaattajassa olevista virsistä (ilman nimettä) jotkut ovat hänen tekemänsä. Mutta ylimalkaan ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.

Poppius, niinkuin useimmat muutkin aikaisemmista suomenkielisistä laululinnuistamme, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet, ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänenkin äänensä. Kokonaan eipä hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Hänen papereinsa seassa löytyy keskeneräinen näytelmä-koe, kirjoitettu 1850-luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuoloansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä kuuluisahan Sampoon.

Samoin myös harjoitteli ukko viimeiseen asti muutakin kirjallista tointa. Mainittakoon esimerkiksi, että hänellä oli tekeillä kertomus syntymäpitäjästänsä, jota vasten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä. Keskentekoinen sekin työ tosin on jäänyt, mutta on kuitenkin oleva jonakin apuna toiselle samaan toimeen ryhtyvälle. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa juttua miehestä, joka, Kaarle herttuan vihaa v. 1599 paeten, muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinsonin tavalla.

Ukon viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaeleminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksi kirjoitettuna hänen jälkeen jääneitten paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä viimein kuluneilla vuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat muutkin, keskeytti häneltä kuolema; mutta Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uudismaalla omaksensa, on katsonut velvollisuudekseen täten täyttää vainajan tahdon.

  1. ↑ Poppiusen jälkeenjääneitten paperein seassa on myös pieni kokous kansan suusta kerättyjä sananlaskuja vuodelta 1815.
  2. ↑ Paitsi tässä painettuja vielä kaksi, joista toinen on mukaelus Oehlenschlägerin Sivald ja Thora’sta.
  3. ↑ Siinä löytyy vielä runo Rakkauden synty.
  4. ↑ Vuosikerrassa 1840 pitkä kertomaruno nimellä Laur Ventolaisen runoja.

J[ulius]. K[rohn].



Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Aaprahami_Poppiusen_Runoelmat&oldid=124320”