Kalevala - Kahdeskolmatta runo

Kun oli kyllin häitä juotu, pi'etty pitoja noita,

häitä Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa,

sanoi Pohjolan emäntä Ilmariselle, vävylle:

"Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet?

Istutko ison hyvyyttä vai emonko armautta

vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta?

"Et istu ison hyvyyttä, et emosen armautta

etkä pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta:

istut impesi hyvyyttä, neien nuoren armautta,

valvattisi valkeutta, kassapääsi kauneutta.

"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä!

Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:

puol' on päätä palmikolla, puoli palmikoitsematta.

"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä!

Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:

yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana.

"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä!

Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:

vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltävänä.

"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä!

Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:

käsi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana.

"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et väsynyt:

valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi.

"Mene jo myöten, myöty neiti, kanssa, kaupattu kananen!

Jo nyt on liittosi likellä, kovin läsnä lähtöaika,

kun on viejä vieressäsi, ottajaisesi ovilla:

oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi.

"Oltua rakas rahoihin, käpäs kättä antamahan,

kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon,

ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen,

käpäs käymähän kylähän sekä sievä lähtemähän!

"Etpä äijän, nuori neiti, kahen puolesi katsellut,

yli pääsi ymmärrellyt, jos te'it ka'utun kaupan,

iän kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen,

kun läksit isosi koista, siirryit syntymäsijoilta,

luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta.

"Mi oli sinun eleä näillä taattosi tiloilla!

Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana.

Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta,

venymästä vehnäsille, pettäjäisille pehusta.

Kun et voinut voita syöä, silpaisit sianlihoa.

"Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana:

annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien,

surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla.

Itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit,

marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla.

"Lähet nyt talosta tästä, menet toisehen talohon,

toisehen emon alahan, perehesen vierahasen.

Toisin siellä, toisin täällä, toisin toisessa talossa!

Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat,

toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat.

"Et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä

talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta

etkä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten.

"Niinkö luulit, neito nuori, niinkö tiesit jotta luulit,

luulit yöksi lähteväsi, päivällä paloavasi?

Etpä yöksi lähtenynnä, etkä yöksi, et kaheksi:

jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi päiväksi katosit,

iäksi ison majoilta, elinajaksi emosi.

Askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi

sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi."

Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli;

suru syämelle panihe, vesi silmille vetihe.

Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin,

noinpa arvelin ikäni, sanoin kaiken kasvinaian:

et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa,

oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla.

Äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi,

kuin oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan:

oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.

"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian

vuotin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa.

Jo nyt on toivoni toeksi, lähtöni lähemmä saanut;

jop' on jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan.

Enkä tuota tunnekana, mikä muutti multa mielen:

en lähe ilolla mielin enkä riemulla eriä

tästä kullasta ko'ista, iän nuoren istumasta,

näiltä kasvinkartanoilta, ison saamilta eloilta;

lähen, hoikka, huolissani, ikävissäni eriän,

kuin syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle,

jälen jäällä tuntumatta, jalan iskun iljangolla.

"Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten?

Tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä,

kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta,

syäntä syen näköistä, huolta hiilenkarvallista.

"Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,

kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen.

Mitenpä minunki mieli, minun synkeä sisuni?

On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta,

kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta;

viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä."

Olipa akka, askarvaimo, talon ainoinen asuja.

Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Kutti, kutti, neiti nuori!

Etkö muista, kuin sanelin, sanelin saoinki kerroin:

elä sulho'on ihastu, elä sulhon suumalohon,

luota silmänluontehesen, katso jalkoihin jaloihin!

Sulovasti suun pitävi, silmät luopi luopuisasti,

vaikka lempo leukaluissa, surma suussansa asuisi.

"Noinpa aina neittä neuvoin, orpanaistani opastin:

kun tulevi suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat,

sinä vastahan sanele ja puhele puoleltasi,

sanele sanalla tuolla, lausu tuolla lausehella:

'Ei minusta ollekana, ollekana, lienekänä

miniäksi vietävätä, orjaksi otettavata.

Ei neiti minun näköinen osaa orjana eleä,

muista ei mukihin mennä, olla aina alla kynsin.

Toinen kun sanan sanoisi, minä kaksin vastoaisin;

kun tulisi tukkahani, hairahtaisi hapsihini,

tukastani tuivertaisin, hapsistani haivertaisin.'

"Et sinä sitä totellut, et kuullut minun sanoa.

Käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen;

riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille,

revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella,

ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin.

"Läksit kouluhun kotoa, piinahan ison pihoilta.

Kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi:

siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat,

ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.

"Kohta saat kokea, koito, kokea, kovaosainen,

apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä,

ky'yn kylmiä sanoja, naon niskan-nakkeloita.

"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen!

Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla:

iso kutsui kuutamaksi, emo päivänpaisteheksi,

veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.

Menet toisehen talohon, vierahan emän alahan:

ei vieras emosen verta, vaimo toinen tuojan verta!

Harvoin vieras siivoin sinkui, harvoin oike'in opetti:

appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi,

kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.

"Äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit:

utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit,

lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit.

"Et ole lintu lentäjäksi etkä lehti liehujaksi,

et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle.

"Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit!

Vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an,

vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan!

Vaihoit viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn,

vaihoit siskosi siveän naljasilmähän natohon!

Vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin,

vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin,

vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin!

Vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin,

vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin!

"Niinkö luulit, neito nuori, niinkö, kasvava kananen:

huolet loppui, työt väheni tämän illan istumilla,

maata sinne vietäväsi, unille otettavasi?

"Eip' on maata vieäkänä, unille otetakana:

vasta valvoa pitävi, vasta huolta hoivatahan,

ajatusta annetahan, pannahan pahoa mieltä.

"Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna:

kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta.

Äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä,

liina liikoja suruja, pellava perättömiä.

"Mikäs neitosen kotona! Niin neito ison kotona,

kuin kuningas linnassansa, yhtä miekkoa vajoa.

Toisin tuon miniä raukan! Niin miniä miehelässä,

kuin vanki Venäehellä, yhtä vahtia vajoa.

"Teki työtä työn ajalla, väänti hartian väellä,

hipiä hi'en väessä, otsa vaahen valkeassa.

Kun tulevi toinen aika, niin tulehen tuomitahan,

ajetahan ahjoksehen, sen kätehen käsketähän.

"Piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian,

lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus,

suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.

"Eipä tieä yksikänä, ymmärrä yheksänkänä

emon tuomista tytöistä, vanhempansa vaalimista,

mistä syöjä syntynevi, kaluaja kasvanevi,

lihan syöjä, luun purija, tukan tuulelle jakaja,

hapsien hajottelija, ahavalle anneksija.

"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!

Itke kourin kyynelesi, kahmaloin haluvetesi,

pisaret ison pihoille, lammit taaton lattioille,

itke tulville tupanen, siltalauat lainehille!

Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi,

kun tulet ison kotihin, kun löyät isosi vanhan

saunahan savuttunehen kuiva vasta kainalossa.

"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!

Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi,

kun tulet emon kotihin, kun löyät emosi vanhan

läävähän läkähtynehen, kuollehen kupo sylihin.

"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!

Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi,

kun tulet tähän kotihin, löyät veikkosi verevän

kujahan kukistunehen, kartanolle kaatunehen.

"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!

Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi,

kun tulet tähän talohon, löyät siskosi siveän

sotkutielle sortunehen vanha karttu kainalossa."

Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli.

Itse loihen itkemähän, vierähti vetistämähän.

Itki kourin kyyneleitä, kahmaloin haluvesiä

ison pestyille pihoille, lammit taaton lattialle.

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:

"Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit,

kaikki kasvinkumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen!

En nyt tuota tunnekana, mikä lienehe minulle

iskennä tämän ikävän, tämän huolen hoivannunna,

tämän kaihon kantanunna, murehen mukaellunna.

"Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikäni:

käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla

näille päivin päästyäni, näille tuumin tultuani.

Enpä nyt käkenä käyne, kukahelle kukkuroilla:

olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella

uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.

"Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani!

Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan

nämät itkut itkemähän, nämät kaihot kantamahan,

nämät huolet huolimahan ja surut sureksimahan?

"Mahoit ennen, maammo rukka, mahoit, kaunis

kantajani,

armas maion-antajani, ihana imettäjäni,

kapaloia kantosia, pestä pieniä kiviä,

kuin pesit tätä tytärtä, kapalojit kaunoistasi

näille suurille suruille, ape'ille miel'aloille!

"Moni muualla sanovi, usea ajattelevi:

ei ole huolta hurnakolla, ajatusta aioinkana.

Elkätte, hyvät imeiset, elkätte sitä sanoko!

Enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä,

pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.

Hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella

ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä

noita, hoikan, huoliani, mustia mure'itani."

Lauloi lapsi lattialta, kasvavainen karsinasta:

"Mitä neien itkemistä, suuresti sureksimista!

Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan,

rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä!

Hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi,

kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.

"Ei ole itettäviä, suuresti surettavia.

Ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta:

vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle;

ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.

"Kun katsot kupehellesi, oikealle puolellesi,

onpa sulho suojassasi, mies verevä vieressäsi!

Hyvä mies, hyvä hevonen, talon kanta kaikenlainen;

pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä,

rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa;

kuusi kullaista käkeä länkilöillä lekkumassa,

seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa.

"Ellös olko milläkänä, emon tuoma, tuollakana!

Et panna pahenemahan, pannahan paranemahan,

miehen kyntäjän kylelle, vakoajan vaipan alle,

leivän saajan leuan alle, kalan saajan kainalohon,

hirven hiihtäjän hikehen, karhun saajan saunasehen.

"Miehen sait mitä jaloimman, urohia uhke'imman:

ei sen jouset jouten olle, viinet vaarnoilla venyne;

koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne.

"Kolmasti tänä keväinä aivan aika-huomenessa

nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta;

kolmasti tänä keväinä kaste on silmille karisnut,

havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut.

"Mies on joukon jou'uttaja, uros karjan kasvattaja.

Onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia,

särkät säärin juoksevia, noropohjan noutavia:

sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren;

aumoja joka aholla, purnuja joka purolla,

lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina,

karivieret kauramaina, vesivieret vehnämaina,

kaikki rauniot rahoina, kivet pienet penninkinä."

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes