Kalevala - Kuudesviidettä runo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sai sanoma Pohjolahan, tieto kylmähän kylähän
Väinölän vironneheksi, Kalevalan pääsneheksi
noista nostamavioista, tauista tavattomista.
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas,
tuo tuosta kovin pahastui. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä muistan muunki keinon, toki toisen tien osoan:
nostan karhun kankahalta, korvesta koverakouran
päälle Väinölän elojen, Kalevalan karjan päälle."
Nosti karhun kankahalta, kontion kovilta mailta
noille Väinölän ahoille, Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihäs,
tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla!
Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana
ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta,
kaatamasta karjoani, lehmiä levittämästä."
Seppo keihyen takovi, eikä pitkän, ei lyhyen,
takoi keskilaaullisen: sen susi sulalla seisoi,
kontio terän kohalla, hirvi hiihti suoverossa,
varsa varrella samosi, peura potki ponnen päässä.
Satoi siitä uutta lunta, hiukan hienoista vitiä,
sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen.
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi:
"Mieleni minun tekevi, mieli käyä Metsolassa
metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen pihoilla.
"Lähen miehistä metsälle, urohista ulkotöille.
Ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio!
Auta onni ottamahan, metsän kaunis kaatamahan!
"Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion vaimo!
Kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi
kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen!
"Otsonen, metsän omena, mesikämmen källeröinen!
Kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana, liikuta lipeänänä!
"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulumassa!
Siinä, otso, pyörteleite, mesikämmen, käänteleite,
kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!"
Siinä vanha Väinämöinen kuuli koiran haukkuvaksi,
penun julki juttavaksi pikkusilmäisen pihalla,
tasakärsän tanhu'illa. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin kukkuvan käkösen, lempilinnun laulelevan;
ei käki kukahakana, lempilintu laulakana:
tääll' on koirani komehin, otukseni oivallisin
otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!"
Vaka vanha Väinämöinen siinä otsosen tapasi;
säteriset sängyt kaati, sijat kultaiset kumosi.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit otson osaksi, salon kullan saalihiksi!"
Katselevi kultoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni!
Elä suutu suottakana! En minä sinua kaannut:
itse vierit vempeleltä, hairahit havun selältä,
puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen.
Sykysyiset säät lipeät, päivät pilviset pimeät.
"Metsän kultainen käkönen, kaunis karva röyhetyinen!
Heitä nyt kylmille kotosi, asuinmaasi autiaksi,
koivunoksainen kotosi, vasunvarpainen majasi!
Lähe, kuulu, kulkemahan, metsän auvo, astumahan,
käymähän, käpeäkenkä, sinisukka, sipsomahan
näiltä pieniltä pihoilta, kape'ilta käytäviltä
urohoisehen väkehen, miehisehen joukkiohon!
Ei siellä pahoin pi'etä, ei eletä kehnon lailla:
sima siellä syötetähän, mesi nuori juotetahan
tulevalle vierahalle, saavalle käkeävälle.
"Lähe nyt tästä kuin lähetki, tästä pienestä pesästä
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!
Niin sä luikkaos lumella, kuni lumme lammin päällä,
niin sä haihaos havulla, kuni oksalla orava!"
Siitä vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen,
astui soitellen ahoja, kajahellen kankahia
kera kuulun vierahansa, kanssa karvalallusensa.
Jo soitto tupahan kuului, alle kattojen kajahus.
Virkahti väki tuvassa, kansa kaunis vieretteli:
"Kuulkottes tätä kumua, salon soittajan sanoja,
käpylinnun kälkytystä, metsän piian pillin ääntä!"
Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti pihalle.
Vierähti väki tuvasta, kansa kaunis lausutteli:
"Joko on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa,
rahan armas astumassa, tenka tietä poimimassa?
Mesijänkö metsä antoi, ilveksen salon isäntä,
koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?"
Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Sanomiks' on saukko saatu, virsiksi Jumalan vilja;
sillä laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme.
"Eikä saukko ollekana, eikä saukko eikä ilves:
itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa,
mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vieremässä.
Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkatte,
vaan kun lie vihattu vieras, kiinni lyökätte lujahan!"
Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Terve, otso, tultuasi, mesikämmen, käytyäsi
näille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille!
"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian
soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi,
kulkevaksi metsän kullan, saavaksi salon hopean
näille pienille pihoille, kape'ille käytäville.
"Toivoin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa,
niinkuin suksi uutta lunta, lyly liukasta lipua,
neiti nuorta sulhokaista, punaposki puolisoa.
"Illat istuin ikkunoissa, aamut aitan portahilla,
veräjillä viikkokauet, kuukauet kujaisten suussa,
talvikauet tanhu'illa. Lumet seisoin tanteriksi,
tanteret suliksi maiksi, sulat maat somerikoiksi,
somerikot hiesukoiksi, hiesukot vihottaviksi.
Ajattelin aamut kaiket, päivät päässäni pitelin,
missä viikon otso viipyi, salon armas aikaeli,
oisiko Virohon viernyt, maasta Suomen sorkehtinut."
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Minne vienen vierahani, kulettanen kultaiseni?
Tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?"
Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultaisemme
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen.
Siell' on syömät suoriteltu, juomaneuvot jou'uteltu,
kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset;
kaikki vaimot vaatehtinna pukemihin puhtahisin,
sore'ihin pääsomihin, valke'ihin vaattehisin."
Siitä vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi:
"Otsoseni, lintuseni, mesikämmen, kääröseni!
Viel' on maata käyäksesi, kangasta kavutaksesi.
"Lähes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan,
mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremähän,
käymähän tiaisen teitä, varpusen vaeltamia
alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen!
"Varo'otte, vaimo raukat, ettei karja kammastuisi,
pieni vilja pillastuisi, vikoisi emännän vilja
tullessa otson tuville, karvaturvan tunkeitessa!
"Pois on, pojat, porstuasta, piiat, pihtipuolisista
uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen!
"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen!
Ellös piikoja pelätkö, kassapäitä kammastelko
eläkä vaimoja varoa, sure sylttysukkaisia!
Mi on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan
miehen tullessa tupahan, astuessa aika poian!"
Sanoi vanha Väinämöinen: "Terve tänneki, Jumala,
alle kuulun kurkiaisen, alle kaunihin katoksen!
Mihin nyt heitän hempuseni, lasken karvalalluseni?"
Väki vastahan sanovi: "Terve, terve tultuasi!
Tuohon liitä lintusesi, kulettele kultaisesi
petäjäisen pienan päähän, rautaisen rahin nenähän
turkin tunnusteltavaksi, karvojen katseltavaksi!
"Elä, otso, tuosta huoli eläkä pane pahaksi,
jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika!
Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota
herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi."
Siitä vanha Väinämöinen otatti otsolta turkin,
pani aitan parven päähän; lihat liitti kattilahan,
kuparihin kullattuhun, vaskipohjahan patahan.
Jo oli pa'at tulella, vaskilaiat valkealla,
täpittynä, täytettynä liioilla lihamuruilla;
suolat saatettu sekahan, jotk' oli tuotu tuonnempata,
saatu suolat Saksanmaalta, Vienan pääliltä vesiltä,
souttu Suolasalmen kautta, laivan päältä laskettuna.
Kun oli keitto keitettynä, saatu kattilat tulelta,
jopa saalis saatettihin, käpylintu käytettihin
päähän pitkän pintapöyän kultaisihin kuppiloihin
simoa sirettämähän, olosia ottamahan.
Petäjäst' oli pöytä tehty, va'it vaskesta valettu,
lusikkaiset hopeasta, veitset kullasta kuvattu.
Kupit kaikki kukkusilla, va'it varpelaitasilla
metsän mieliantehia, salon kullan saalihia.
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta, Tapion talon isäntä,
Metsolan metinen vaimo, metsän ehtoisa emäntä,
mies puhas, Tapion poika, mies puhas, punakypärä,
Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa!
Tule nyt häihin härkösesi, pitkävillasi pitoihin!
Nyt on kyllin kystä syöä, kyllin syöä, kyllin juoa,
kyllin itsensä piteä, kyllin antoa kylälle."
Väki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Miss' on otso syntynynnä, rahankarva kasvanunna?
Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa?"
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty
luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä,
ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien.
"Astui impi ilman äärtä, neiti taivahan napoa,
kävi pilven piirtä myöten, taivahan rajoa myöten
sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa,
villavakkanen käessä, karvakoppa kainalossa.
Viskoi villan pään vesille, laski karvan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli, ilma lieto liikutteli,
ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli,
rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen.
"Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo,
koppoi kuontalon vesiltä, villat hienot lainehilta.
"Siitä liitti liukkahasti, kapaloitsi kaunihisti
vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen.
Nostatti kapalonuorat, vitjat kultaiset kuletti
oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle.
"Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä
alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän.
Siinä otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli
vieressä metisen viian, simaisen salon sisässä.
"Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi:
lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen,
pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen.
Ei ollut vielä hampahia eikä kynsiä kyhätty.
"Mielikki, metsän emäntä, itse tuon sanoiksi virkki:
'Kyheäisin kynnet tuolle, kanssa hampahat hakisin,
kun tuo ei vioille saisi, painuisi pahoille töille.'
"Niin otso valansa vannoi polvilla metsän emännän,
eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan,
ei tehäksensä pahoa, ruveta rumille töille.
"Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo,
läksi hammasta hakuhun, kynsiä kyselemähän
pihlajilta piuke'ilta, katajilta karke'ilta,
jukaisilta juurikoilta, kesunkannoilta kovilta:
eipä sieltä kynttä saanut eikä hammasta tavannut.
"Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni,
hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa:
ne kapo käsin tavoitti, niistä kynsiä kyhäsi,
niitä liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli.
"Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti;
pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan,
ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan.
Käski käyä kaunihisti, soreasti sorkutella,
elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät
suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä,
käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä;
asua ajat pahemmat, talvikylmät kyhmästellä
tuomisen tuvan sisässä, havulinnan liepehellä,
kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa,
alla viien villavaipan, alla kaapuan kaheksan.
"Sieltä sain nyt saalihini, ehätin tämän eräni."
Väki nuori noin sanovi, väki vanha virkkelevi:
"Mitä tehen metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio,
jotta antoi ainokkinsa, menetti mesikkisensä?
Oliko keihon keksimistä eli nuolen noutamista?"
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvin meihin metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio.
"Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion neiti,
metsän neiti muoto kaunis, metsän piika pikkarainen,
läksi tietä neuvomahan, rastia rakentamahan,
tien vieriä viittomahan, matkoa opastamahan.
Veisti pilkat pitkin puita, rastit vaaroihin rakenti
jalon otsosen oville, rahasaaren rantehille.
"Sitte sinne tultuani, perillen osattuani
ei ollut keihon keksimistä, ampuen ajelemista:
itse vieri vempeleltä, horjahti havun selältä;
risut rikkoi rintapäänsä, varvut vatsansa hajotti."
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni!
Päästä nyt tänne pääripasi, pujota puraisimesi,
heitä harvat hampahasi, liitä leukasi leveät!
Eläkä pane pahaksi, jos meille mikä tulisi,
luien luske, päien pauke, kova hammasten kolina!
"Jo otan nenän otsolta nenän entisen avuksi;
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta korvan korvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta silmän silmän entisen avuksi;
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsan otsolta otsan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta turvan turvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta kielen kielen entisen avuksi;
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi.
"Sen nyt mieheksi sanoisin, urohoksi arvoaisin,
joka umpiluut lukisi, saisi sarjahampahuiset
leuasta teräksisestä rusamilla rautaisilla."
Eipä toista tullutkana, ei ollut urosta tuota.
Itse umpiluut lukevi, sarjahampahat sanovi
alla luisten polviensa, rautaisten rusamiensa.
Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen!
Nyt on matka käyäksesi, retki reiahellaksesi
tästä pienestä pesästä, matalaisesta majasta
korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun.
"Lähe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan,
sivutse sikojen teistä, poikki porsasten poluista
vasten varvikkomäkeä, kohti vuorta korkeata
petäjähän penseähän, honkahan havusatahan!
Hyvä siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi
kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinän."
Vaka vanha Väinämöinen jo tuli kotihin tuolta.
Väki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli:
"Minne saatit saalihisi, kunne ennätit eräsi?
Lienet jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna,
suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen."
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enpä jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna:
siinä koirat siirteleisi, linnut liiat peitteleisi;
enkä suohon sortanunna, kaivanunna kankahasen:
siinä toukat turmeleisi, söisi mustat muurahaiset.
"Tuonne saatin saalihini, ehätin erän vähäni
kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille.
Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan,
oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle
iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille.
"Ikenin panin itähän, silmin loin on luotehesen.
Enkä aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen,
siinä tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi;
enkä pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan,
siat siinä siirteleisi, alakärsät käänteleisi."
Siitä vanha Väinämöinen laikahtihe laulamahan
illan kuulun kunniaksi, päivän päätyvän iloksi.
Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi:
"Piä nyt, pihti, valkeata, jotta lauloa näkisin!
Lauloa luku tulevi, suuni soia tahtelevi."
Siinä lauloi jotta soitti, pitkin iltoa iloitsi.
Lausui laulunsa lopulla, itse virkki viimeiseksi:
"Anna toisteki, Jumala, vastaki, vakainen Luoja,
näin näissä ilottavaksi, toiste toimiteltavaksi,
näissä häissä pyylypoian, pitkävillaisen pioissa!
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
rastia rakettaviksi, puita pilkoteltaviksi
urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa!
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi
näillä pienillä pihoilla, kape'illa kartanoilla!
Päivät soisin soitettavan, illat tehtävän iloa
näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa."


Kalevalan runot
Kirja: Kalevala

Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes