Kalevala - Kahdestoista runo

Siitä Ahti Lemminkäinen, tuo on kaunis kaukolainen,

aina aikoja eleli nuoren neitosen keralla;

ei itse sotia käynyt eikä Kyllikki kyleä.

Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana

itse Ahti Lemminkäinen lähtevi kalankutuhun;

tullut ei illaksi kotihin, ensi yöksi ennättänyt.

Jo meni Kyllikki kylähän, noien neitojen kisahan.

Kenpä saattavi sanoman, kenpä kielen kantelevi?

Ainikki sisar Ahilla; sep' on saattavi sanoman,

sepä kielen kantelevi: "Armas Ahti veikkoseni!

Jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla,

kylän neitojen kisassa, kassapäien karkelossa."

Ahti poika, aino poika, itse lieto Lemminkäinen

tuosta suuttui, tuosta syäntyi, tuosta viikoksi vihastui.

Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi emoni, vaimo vanha!

Jospa paitani pesisit mustan käärmehen mujuissa,

kiirehesti kuivoaisit, mun sotahan mennäkseni

Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille:

jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla,

noien neitojen kisassa, kassapäien karkelossa."

Kyllä Kyllikki sanovi, nainen ensin ennättävi:

"Ohoh armas Ahtiseni! Ellös lähtekö sotahan!

Näin mä unta maatessani, sike'in levätessäni:

tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihe

aivan ikkunan alatse, periseinän penkeretse;

siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe

siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan."

Siitä lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki:

"En usko unia naisten enkä vaimojen valoja.

Oi emoni, kantajani! Tuo tänne sotisopani,

kanna vainovaatteheni! Mieleni minun tekevi

juomahan soan olutta, soan mettä maistamahan."

Tuon emo sanoiksi virkki: "Oi on Ahti poikaseni!

Ellös lähtekö sotahan! On meillä oloista koissa

leppäisessä lekkerissä tapin tammisen takana;

tuon sinulle juoaksesi, josp' on joisit kaiken päivän."

Sanoi lieto Lemminkäinen: "En huoli koto-oloista!

Ennen juon joesta vettä melan tervaisen terältä:

makeamp' on juoakseni, kuin kaikki kotoiset kaljat.

Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni!

Lähen Pohjolan tuville, Lapin lasten tanterille

kultia kyselemähän, hope'ita haastamahan."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh Ahti poikaseni!

Onp' on kultia ko'issa, hope'ita aitassamme.

Vasta päänä eilisenä, aamulla ani varahin

kynti orja kyisen pellon, käärmehisen käännätteli;

nosti aura arkun kannen, perä penningin ylenti:

siihen on salvattu satoja, tuhansia tukkueltu.

Arkun aittahan ehätin, panin aitan parven päähän."

Sanoi lieto Lemminkäinen: "En huoli kotieloista!

Jos markan soasta saanen, parempana tuon pitelen,

kuin kaikki kotoiset kullat, auran nostamat hopeat.

Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni!

Lähen Pohjolan sotahan, Lapin lasten tappelohon.

"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

itse korvin kuullakseni, nähä näillä silmilläni,

onko neittä Pohjolassa, piikoa Pimentolassa,

jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh Ahti poikaseni!

Sull' on Kyllikki ko'issa, kotinainen korkeampi!

Kamala on kaksi naista yhen miehen vuotehella."

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Kyllikki on kylänkävijä;

juoskohon joka kisassa, maatkohon joka majassa,

kylän impien iloissa, kassapäien karkeloissa!"

Emo kielteä käkesi, varoitteli vaimo vanha:

"Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan tuville

ilman tieon tietämättä, ilman taion taitamatta,

Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille!

Siellä lappi laulanevi, tunkenevi turjalainen

suin sytehen, päin savehen, kypenihin kyynäsvarsin,

kourin kuumihin poroihin, palavihin paateroihin."

Niin sanovi Lemminkäinen: "Jo minua noiat noitui,

noiat noitui, kyyt kiroili; koki kolme lappalaista

yhtenä kesäisnä yönä, alasti alakivellä,

ilman vyöttä, vaattehitta, rikorihman kiertämättä:

senpä hyötyivät minusta, sen verran, katalat, saivat,

min kirves kivestä saapi, napakaira kalliosta,

järky jäästä iljanesta, tuoni tyhjästä tuvasta.

"Toisinpa oli uhattu, toisinpa kävi kätehen.

Mielivät minua panna, uhkasivat uuvutella

soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille,

panna leuan liettehesen, parran paikkahan paha'an.

Vaan minäpä, mies mokoma, en tuossa kovin hätäillyt;

itse loime loitsijaksi, sain itse sanelijaksi:

lauloin noiat nuolinensa, ampujat asehinensa,

velhot veitsirautoinensa, tietäjät teräksinensä

Tuonen koskehen kovahan, kinahmehen kauheahan,

alle koprun korke'imman, alle pyörtehen pahimman.

Siellä noiat nukkukohot, siellä maatkohot katehet,

kunnes heinä kasvanevi läpi pään, läpi kypärin,

läpi noian olkapäien, halki hartialihojen

noialta makoavalta, katehelta nukkuvalta!"

Ainapa emo epäsi lähtemästä Lemminkäistä;

emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi:

"Ellös vainen menkökänä tuonne kylmähän kylähän,

pimeähän Pohjolahan! Tuho ainaki tulevi,

tuho poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä.

Jos sanot sa'alla suulla, enp' on tuota uskokana:

ei sinussa laulajata Pohjan poikien sekahan,

etkä tunne kieltä Turjan, maha et lausua lapiksi."

Silloin lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,

oli päätänsä sukiva, hapsiansa harjoava.

Suan seinähän sivalti, harjan paiskoi patsahasen,

sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi:

"Silloin on hukka Lemminkäistä, tuho poikoa pätöistä,

kun suka verin valuvi, harja hurmehin loruvi."

Läksi lieto Lemminkäinen pimeähän Pohjolahan

vastoin kieltoa emonsa, varoitusta vanhempansa.

Hyöteleikse, vyöteleikse, rautapaitoihin paneikse,

teräsvöihin telkitäikse. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi,

teräsvyössä tenhoisampi noien noitien sekahan,

jottei huoli huonommista, hätäile hyviäkänä."

Otti miekkansa omansa, tempasi tuliteränsä,

jok' oli Hiiessä hiottu, jumaloissa kuuraeltu;

tuon sivullehen sitovi, tunki tuppihuotrasehen.

Missä mies varaeleikse, uros tuima turveleikse?

Jo vähin varaeleikse, tuossa tuima turveleikse:

oven suussa orren alla, pirtin pihtipuolisessa,

pihalla kujasen suussa, veräjissä viimeisissä.

Siinä mies varaelihe vaimollisesta väestä;

ei ole ne varat väkevät eikä turvat luotettavat,

niin vielä varoitteleikse urohoisesta väestä

tien kahen jaka'imessa, sinisen kiven selässä,

hettehillä heiluvilla, läikkyvillä lähtehillä,

kosken kopruilla kovilla, ve'en vankan vääntehessä.

Tuossa lieto Lemminkäinen itse lausui ja saneli:

"Ylös maasta, miekkamiehet, mannun-aikaiset urohot,

kaivoloista, kalpamiehet, jokiloista, jousimiehet!

Nouse, metsä, miehinesi, korpi kaikki, kansoinesi,

vuoren ukko, voiminesi, vesihiisi, hirmuinesi,

väkinesi, veen emäntä, ve'en vanhin, valtoinesi,

neitoset, joka norosta, hienohelmat, hettehistä

miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi,

jottei pysty noian nuolet eikä tietäjän teräkset

eikä velhon veitsirauat, ei asehet ampumiehen!

"Kun ei tuosta kyllä liene, vielä muistan muunki keinon:

ylemmäksi huokoaime tuolle taivahan Ukolle,

joka pilviä pitävi, hattaroita hallitsevi.

"Oi Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen,

puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija!

Tuo mulle tulinen miekka tulisen tupen sisässä,

jolla haittoja hajotan, jolla riitsin rikkehiä,

kaa'an maalliset katehet, ve'elliset velhot voitan

etiseltä ilmaltani, takaiselta puoleltani,

päältä pääni, viereltäni, kupehelta kummaltani,

kaa'an noiat nuolihinsa, velhot veitsirautoihinsa,

tietäjät teräksihinsä, pahat miehet miekkoihinsa!"

Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli,

varsan viiasta vihelti, kulokosta kultaharjan;

pisti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen.

Itse istuikse rekehen, kohautti korjahansa,

laski virkkua vitsalla, karkutti kariperällä.

Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni,

hope'inen hiekka helkki, kangas kultainen kumisi.

Kulki päivän, kulki toisen, kulki kohta kolmannenki.

Päivänäpä kolmantena kylä vastahan tulevi.

Siitä lieto Lemminkäinen ajavi karittelevi

vierimäistä tietä myöten vierimäisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa:

"Oisiko talossa tässä rinnukseni riisujata,

aisani alentajata, luokin lonkahuttajata?"

Lausui lapsi lattialta, poika portahan nenältä:

"Ei ole talossa tässä rinnuksesi riisujata,

aisasi alentajata, luokin lonkahuttajata."

Mitä huoli Lemminkäinen! Laski virkkua vitsalla,

helähytti helmisvyöllä; ajavi karittelevi

keskimäistä tietä myöten keskimäisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi, lausuvi lakan takoa:

"Oisiko talossa tässä ottajata ohjaksien,

rinnuksien riistojata, rahkehien raastajata?"

Kiisti akka kiukahalta, kielipalko pankon päästä:

"Kyllä saat talosta tästä ottajia ohjaksesi,

rinnuksesi riisujia, aisasi alentajia:

onp' on kyllä kymmeniä, saat jos tahtonet satoja,

jotka sulle kyyin saavat, antavat ajohevosen,

kotihisi, konnan, mennä, maahasi, pahan, paeta,

isäntäsi istumille, emäntäsi astumille,

veljesi veräjän suulle, sisaresi sillan päähän

ennen päivän päätymistä, auringon alenemista."

Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Oisi akka ammuttava, koukkuleuka kolkattava."

Laski virkun vieremähän; ajavi suhuttelevi

ylimäistä tietä myöten ylimäisehen talohon.

Siinä lieto Lemminkäinen lähetessänsä taloa

sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Sule, Hiisi, haukun suuta, Lempo, koiran leukaluuta,

laita sulku suun etehen, haitta hammasten välihin,

ettei ennen ääntä päästä miehen mentyä sivutse!"

Niin pihalle tultuansa lyöpi maata ruoskallansa:

utu nousi ruoskan tiestä, mies pieni u'un seassa;

sepä riisui rinnuksia, sepä aisoja alenti.

Siitä lieto Lemminkäinen itse korvin kuuntelevi

kenenkänä keksimättä, kunkana havaitsematta:

kuuli ulkoa runoja, läpi sammalen sanoja,

läpi seinän soittajoita, läpi lauan laulajoita.

Katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali:

tupa oli täynnä tuntijoita, lautsat täynnä laulajoita,

sivuseinät soittajoita, ovensuu osoavia,

peripenkki tietäjiä, karsina karehtijoita...

lauloivat Lapin runoja, Hiien virttä vinguttivat.

Siitä lieto Lemminkäinen tohti toisiksi ruveta,

ruohti muuksi muutellaita; meni nurkasta tupahan,

sai sisähän salvoimesta. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Hyvä on laulu loppuvasta, lyhyestä virsi kaunis;

miel' on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan."

Itse Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella,

laahoi keskilattialla. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Olipa tässä ennen koira, rakki rauankarvallinen,

lihan syöjä, luun purija, veren uuelta vetäjä.

Mi lienetki miehiäsi, ku ollet urohiasi,

kun tulit tähän tupahan, sait sisähän salvoksehen

ilman koiran kuulematta, haukkujan havaitsematta?"

Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tänne tullutkana

taioittani, tieoittani, mahittani, maltittani,

ilman innotta isoni, varuksitta vanhempani,

koiriesi syötäväksi, haukkujen hakattavaksi.

"Pesipä emo minua, pesi piennä hutjukkana,

kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä,

joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi,

kotonani laulajaksi, ulkona osoajaksi."

Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,

jop' on loihe loitsijaksi, laikahtihe laulajaksi:

tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata

Lemminkäisen laulaessa, laulaessa, lausiessa.

Lauloi laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi;

kivet suuhun syrjin syösti, paaet lappehin lateli

parahille laulajille, taitavimmille runoille.

Niin lauloi mokomat miehet minkä minne, kunka kunne:

ahoille vesattomille, maille kyntämättömille,

lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin,

Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen,

virran alle vaahtipäiksi, kosken keskelle kiviksi,

tulena palelemahan, säkehinä säykkymähän.

Sinne lieto Lemminkäinen lauloi miehet miekkoinensa,

urohot asehinensa; lauloi nuoret, lauloi vanhat,

lauloi kerran keskilaaun; yhen heitti laulamatta:

karjapaimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän.

Märkähattu karjanpaimen, hänpä tuon sanoiksi virkki:

"Oi sie lieto Lemmin poika! Lauloit nuoret, lauloit vanhat,

lauloit kerran keskilaaun: niin miks' et minua laula?"

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Siksi en sinuhun koske,

kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani.

Vielä miesnä nuorempana, karjanpaimenna pahaisna

turmelit emosi tuoman, sisaresi siuvahutit;

kaikki herjasit hevoset, tamman varsat vaivuttelit

suon selillä, maan navoilla, ve'en liivan liikkumilla."

Märkähattu karjanpaimen tuosta suuttui ja vihastui.

Meni ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten;

juoksi Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle.

Sieltä katsoi Kaukomieltä, vuottelevi Lemminkäistä

Pohjasta paloavaksi, kotihinsa kulkevaksi.?

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes