Kalevala - Yhdesviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen,

sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi.

Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse

hope'iselle mäelle, kultaiselle kunnahalle.

Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa,

kantelen kätensä alle. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut

iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!"

Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti

hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta.

Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.

Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti,

tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi.

Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli,

ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.

Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä

jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata,

ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.

Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle;

tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe.

Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa.

Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta

petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta.

Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi;

viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse:

aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri.

Siitä kuusehen kuvahti, petäjähän pyörähytti

soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän.

Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isäntä,

ja kaikki Tapion kansa, sekä piiat jotta poiat,

kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan.

Itseki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo,

sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse;

loihe koivun konkelolle, lepän lengolle levahti

kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan.

Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia,

ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät

kunnioa kuulemahan, iloa imehtimähän.

Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton,

heitti pentunsa pesähän; itse loihe lentämähän

soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön.

Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka,

allit aalloilta syviltä, joutsenet sulilta soilta.

Pieniäki peiposia, lintuja livertäviä,

sirkkuja satalukuisin, leivoja liki tuhatta

ilmassa ihastelivat, hartioilla haastelivat,

tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen.

Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat,

iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat;

mikä ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti,

mikä pienen pilven päällä, rusoreunalla rehotti.

Tuo Kuutar, korea impi, neiti Päivätär pätevä

pitelivät pirtojansa, niisiänsä nostelivat,

kultakangasta kutoivat, hope'ista helskyttivät,

äärellä punaisen pilven, pitkän kaaren kannikalla.

Kunpa saivat kuullaksensa tuon sorean soiton äänen,

jo pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä,

katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet.

Ei sitä oloista ollut, ei ollut ve'essäkänä

evän kuuen kulkevata, kalaparvea parasta,

ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.

Uipi hauit hangotellen, ve'en koirat vengotellen,

lohet luo'oilta samosi, siikaset syväntehiltä.

Säret pienet, ahvenetki, mujehetki, muut kalatki

rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse

virttä Väinön kuulemahan, soittoa tajuamahan.

Ahto, aaltojen kuningas, ve'en ukko ruohoparta,

ve'en kalvolle veäikse, luikahaikse lumpehelle;

siinä kuunteli iloa. Itse tuon sanoiksi virkki:

"En ole mointa ennen kuullut sinä ilmoisna ikänä,

soitantoa Väinämöisen, iloa ikirunojan!"

Sisarekset sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset,

hiipoivat hivuksiansa, hapsiansa harjasivat

harjalla hopeapäällä, sukimella kultaisella.

Saavat kuulla äänen ouon, tuon on soitannon sorean:

sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen.

Jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta.

Itseki ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta,

jopa nousevi merestä ja lapaikse lainehesta;

ruokorintahan rivahti, väännäikse vesikarille

tuota ääntä kuulemahan, soitantoa Väinämöisen,

kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea.

Se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen

kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle.

Siinä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen.

Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata,

ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata,

kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut.

Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat,

itki nainehet urohot, itki pojat puol'-ikäiset,

sekä pojat jotta neiet, jotta pienet piikasetki,

kun oli ääni kummanlainen, ukon soitanto suloinen.

Itsensäki Väinämöisen kyynel vieri kyykähteli.

Tippui tilkat silmistänsä, vierivät vesipisarat,

karkeammat karpaloita, herkeämmät hernehiä,

pyöreämmät pyyn munia, päreämmät päitä pääskyn.

Ve'et vieri silmästänsä, toiset toisesta noruvi.

Putosivat poskipäille, kaunihille kasvoillensa,

kaunihilta kasvoiltansa leve'ille leuoillensa,

leve'iltä leuoiltansa rehe'ille rinnoillensa,

rehe'iltä rinnoiltansa päteville polvillensa,

päteviltä polviltansa jalkapöyille jaloille,

jalkapöyiltä jaloilta maahan alle jalkojensa

läpi viien villavaipan, kautta kuuen kultavyönsä,

seitsemän sinihamosen, sarkakauhtanan kaheksan.

Vierivät vesipisarat luota vanhan Väinämöisen

rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen

alle selvien vesien, päälle mustien murien.

Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:

"Onko tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa,

tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa

kyyneleni poimijata alta selvien vesien?"

Nuoret tuossa noin sanovi sekä vanhat vastoavi:

"Ei ole tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa,

tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa

kyynelesi poimijata alta selvien vesien."

Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi:

"Kenpä toisi kyyneleni, poimisi vesipisarat

alta selvien vesien, saisi multa sulkaturkin."

Tuli korppi koikotellen. Sanoi vanha Väinämöinen:

"Käyös, korppi, kyyneleni alta selvien vesien!

Annan sulle sulkaturkin." Eipä korppi saanutkana.

Kuuli tuon sininen sotka, niin tuli sininen sotka.

Sanoi vanha Väinämöinen: "Use'in, sininen sotka,

suullasi sukelteleihet, ve'essä vilotteleihet:

käypä, poimi kyyneleni alta selvien vesien!

Saat sinä parahan palkan: annan sulle sulkaturkin."

Kävi sotka poimimahan Väinämöisen kyyneleitä

alta selvien vesien, päältä mustien murien.

Poimi kyynelet merestä, kantoi Väinölle kätehen:

jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi,

helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet,

kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes