Kalevala - Kuudesneljättä runo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse.
Hioi hetken miekkoansa, toisen keihoa teroitti.
Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös, poikani poloinen,
saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen!
Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon,
se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa,
miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan.
"Lähet vuohella sotahan, kaurihilla tappelohon.
Pian vuohi voitetahan, kauris kaatahan likahan:
tulet koiralla kotihin, sammakolla saat piha'an."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle,
korppien kotisijoille, variksien vainioille,
kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille.
Somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen!
Sorea sotainen tauti: äkin poika pois tulevi,
potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi."
Tuon emo sanoiksi virkki: "Kun sinä sotahan kuolet,
mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?"
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!"
"Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?"
"Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!"
"Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?"
"Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!"
"Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?"
"Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!"
Kullervo, Kalervon poika, kohta lähtevi ko'ista.
Sanovi sanan isolle: "Hyvästi, hyvä isoni!
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?"
Tuon isä sanoiksi virkki: "En minä sinua itke,
jospa kuulen kuolleheksi: poika toinen tehtänehe,
poika paljoa parempi, äijeä älykkähämpi."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi.
Saan minä mokoman taaton: suun savesta, pään kivestä,
silmät suolta karpaloista, parran kuivista kuloista,
jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta."
Virkkoi siitä veikollensa: "Jää hyvästi, veikkoseni!
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?"
Veikko tuon sanoiksi virkki: "En itke minä sinua,
josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe,
veli paljoa parempi, kahta mointa kaunihimpi."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi.
Saan minä mokoman veljen: pään kivestä, suun savesta,
silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista,
jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta."
Sanoi siitä siskollensa: "Hyvästi, sisarueni!
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?"
Noin sisar sanoiksi virkki: "En itke minä sinua,
josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe,
veli paljoa parempi, äijeä älykkähämpi."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi.
Saan minä mokoman siskon: pään kivestä, suun savesta,
silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista,
korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta."
Sanoi siitä äitillensä: "Äitiseni, armaiseni,
minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani!
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?"
Tuon emo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä.
Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi,
väestä vähenneheksi, sortuneheksi su'usta:
itken tulville tupamme, siltalauat lainehille,
kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni;
lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi,
sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi.
"Mit' en itkeä ilenne, kut' en voine voivotella,
itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa,
yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille."
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon.
Soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla,
rojahutti ruohokossa, kulahutteli kulossa.
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa:
"Jo iso kotona kuoli, vaipui valtavanhempasi.
Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!"
Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna,
millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!"
Soitti suolla mennessänsä, patakoitteli palolla.
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa:
"Jo veli kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi.
Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!"
Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On siellä ori kotona,
millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!"
Soitti suolla käyessänsä, kullervoitsi kuusikossa.
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa:
"Jo sisar kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi.
Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!"
Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona tamma,
millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!"
Kulaten kulossa astui, heläellen heinikossa.
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa:
"Kuoli ehtoinen emosi, kaatui maire maammuesi.
Käypäs tuota katsomahan, miten miero hautoavi!"
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta,
uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja,
pitkän piustan kehreäjä, väkivärttinän vetäjä;
enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä!
Lie kuollut kovin viluhun vainko leivän puuttehesen?
"Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä,
silkkihin si'eltäköhön, palttinoihin pantakohon!
Siitä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon,
itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon!
En vielä kotihin joua: viel' on Unto kostamatta,
mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä."
Meni soitellen sotahan, ilon lyöen Untolahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi Ukko, ylijumala!
Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman,
joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!"
Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan,
jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti.
Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli:
kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.
Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi
ison entisen tuville, vanhempansa vainioille:
tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa;
ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan.
Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole emo elossa.
Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole iso elossa.
Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole sisar elossa.
Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole veli elossa.
Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi on ehtoinen emoni!
Mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla?
"Et kuule, emo, minua, jos ma silmillä siherrän
eli kulmilla kujerran, päälaella lausuelen!"
Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi:
"Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille.
Ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille,
ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön,
sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille,
evähiä etsimähän, antia anelemahan!"
Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle,
läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan.
Kävi matkoa vähäisen, astui tietä pikkaraisen;
tuli tuolle saarekselle, tuolle paikalle tapahtui,
kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman.
Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti,
nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan
tuota piian pillamusta, emon tuoman turmelusta:
eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka,
ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla,
kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna.
Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan;
katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi.
Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli
syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan.
Vastasi sanalla tuolla: "Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki."
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen,
kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle.
Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon,
loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista.
Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi,
Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."


Kalevalan runot
Kirja: Kalevala

Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes