Kalevala - Kolmasviidettä runo

Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon.

Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa;

rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen.

Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot,

kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi:

sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta.

Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi;

nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin,

kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla.

Siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui

sampoa tapoamahan venehestä Väinämöisen.

Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta.

Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perästä:

"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni!

Nouse purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravaha!

Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas,

onko selvät ilman rannat, onko selvät vai sekavat!"

Tuopa lieto Lemminkäinen, poika, vetikkä verevä,

hyvin kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä,

nousi purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravahti.

Katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät,

katsoi poikki Pohjan rannan. Siitä tuon sanoiksi virkki:

"Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas:

pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehteletki!

Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekänä:

se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!"

Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla:

"Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi;

havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki!

Havukoita ei ne olle eikä kirjokoppeloita:

ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!"

Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi!

Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!"

Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset.

Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen,

soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa,

jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi!"

Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen,

souti kansa kaikenlainen. Lyllyivät melat lylyiset,

hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi;

nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi,

vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.

Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät:

eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi

eestä purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen.

Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan,

hätäpäivän päälle saavan. Arvelee, ajattelevi,

miten olla, kuin eleä. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa

vähäisen."

Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa.

Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki vähäisen;

ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon,

johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella

meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapa'imessa!"

Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen,

itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen.

Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi:

jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti.

Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli;

mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat

noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi.

Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen,

läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan.

Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella:

kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla.

Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Mikäs neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?"

Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta.

Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa:

nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa;

puolen purtta särkynyttä: senpä allensa asetti;

laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa;

sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen,

sata miestä miekallista, tuhat ampujaurosta.

Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse.

Lenteä lekuttelevi tavoitellen Väinämöistä:

siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.

Veen emonen, vaimo kaunis, hänpä tuon sanoiksi virkki:

"Oi on vanha Väinämöinen! Käännä päätä päivän alta,

luo'os silmät luotehesen, katso taaksesi vähäisen!"

Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta,

luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen:

jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi,

harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta!

Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän,

vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse:

oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua.

Siinä seppo Ilmarinen heitäikse Jumalahansa,

Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla:

"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala,

ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi

Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta!

"Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen!

Tuo mulle tulinen turkki, päälleni panuinen paita,

jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin,

ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi

rauan kirkkahan kisassa, terän tuiman tutkaimessa!"

Itse vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon

nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?"

Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon

sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!"

Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen.

Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi,

tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa;

kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi.

Iski lieto Lemminkäinen, sekä iski jotta lausui:

"Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot

urohot,

sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!"

Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenästä:

"Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala!

Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi:

sanoit et käyväsi sotoa kuunna, kymmennä kesänä

kullankana tarpehella, hopeankana halulla!"

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,

arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi.

Jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta:

sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta:

muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi.

Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet,

sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta.

Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille,

kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava.

Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä.

Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen

punapurren laitimelta keskelle meren sinisen:

siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi.

Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja

alle vienojen vesien, päälle mustien murien;

ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi.

Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana

vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia.

Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja

selälle meren sinisen, meren laajan lainehille,

tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.

Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli

selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla.

Tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli.

Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän,

hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan

noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita.

Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen,

tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen!

Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan

Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!"

Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:

"Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan,

keinon keksin

kynnöllesi, kylvöllesi, karjoillesi, kasvuillesi,

kuillesi kumottaville, päivillesi paistaville:

tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon;

annan pakkasen palella, vilun ilman viivytellä

kyntöjäsi, kylvöjäsi, elojasi, toukojasi;

saatan rautaisen rakehen, teräksisen tellittelen

halmehillesi hyville, parahille pelloillesi.

Nostan karhun kankahalta, harvahampahan havuilta

ruuniasi ruhtomahan, tammojasi tappamahan,

karjojasi kaatamahan, lehmiä levittämähän.

Kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken,

ettei kuulla kuun ikänä maailmassa mainittavan."

Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:

"Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen!

Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen,

ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä.

"Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani,

saa se toukat touoistani, viholliset viljastani,

tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta,

orahia ottamasta, viljoa vihoamasta.

"Sinä, Pohjolan emäntä, tunge turmiot kivehen,

pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse,

elä kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana!

"Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytellä

omia orahiasi, kylvämiäsi jyviä!

Sa'a rauaista raetta, teräksistä telkyttele

oman auran kääntämille, Pohjan peltojen perille!

"Nosta karhu kankahalta, viiasta vihainen kissa,

korvesta koverakoura, havun alta harvahammas

Pohjolan kujan perille, Pohjan karjan käytäville!"

Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:

"Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni:

eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin!"

Läksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen.

Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin;

veipä kuitenki vähäisen sormella nimettömällä:

kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan.

Siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa.

Vaka vanha Väinämöinen itse maalle mentyänsä

löyti sampuen muruja, kirjokannen kappaleita

rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä.

Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet

nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen,

kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan

olu'iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi.

Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:

"Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme,

hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme

suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa!

"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala,

miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista!

Kaa'a maalliset katehet, ve'elliset velhot voita!

"Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna,

aina yöllisnä tukena, päivällisnä vartijana,

vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta,

vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen,

pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta!

"Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele

ympäri minun eloni, kahen puolen kansoani,

maasta saaen taivosehen, taivosesta maahan asti,

asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni,

jottei liika liioin söisi, vastus viljalta vitaisi

sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!"

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes