Kiljusen herrasväki/Kiljusen herrasväen toinen Helsinginmatka
| Kun Kiljusen pojat olivat hirviä pyytämässä | Kiljusen herrasväki Kiljusen herrasväen toinen Helsinginmatka. Kirjoittanut Jalmari Finne |
Kiljusen herrasväen markkinamatka |
| Kuvittanut Rafael Rindell |
Jonkun aikaa Kiljusen herrasväki pysytteli maalla aivan rauhassa, ja Helsinki oli jo ennättänyt unohtaa heidän vierailunsa. Heidän siellä olostaan ei ollut jäänyt jälelle mitään muuta kuin lause, jota helsinkiläiset usein käyttivät. Tämä lause oli: «Kiire kuin Kiljusilla!»
Mutta kun pimeät elokuun illat tulivat ja elämä alkoi käydä yksitoikkoiseksi, sillä se saattoi Kiljusillekin tulla yksitoikkoiseksi, alkoivat he puhella Helsingistä. Pian oli heissä herännyt ajatus, että sinne olisi hauska jälleen päästä. He olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä, että kaikki tulevat hyvin iloisiksi, kun he vain ilmestyvät kaupunkiin.
Äkkiä he päättivät lähteä Helsinkiin.
Ja kun Kiljusille aina tapahtui kovin merkillistä matkoillaan, niin oli tämäkin matka sellainen, että se olisi oikeastaan historiaan kirjoitettava.
Tehtyään tämän päätöksensä riemuitsivat he itse siitä niin kovasti, että huusivat kaikki yht’aikaa. Ja kun he olivat toisilleen tällä tavoin ilonsa ilmaisseet, menivät Mökö ja Luru etsimään Pullaa,[s. 80] ilmoittaakseen tälle, mikä sitä odotti. He tarttuivat molemmat Pullan etukäpäliin ja pakottivat sen kulkemaan takajaloillaan heidän välissään pitkin pihaa ja huusivat sille:
— Me menemme Helsinkiin!
Ja Pulla taisi tämän ymmärtää, sillä se haukkui minkä suinkin jaksoi. Ja kun se oli Kiljusen koira, niin se haukkui tavallista kovempaa, sillä sen oli aina ollut pakko ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänensä kuuluviin.
Kun edellisellä matkalla asunto hotellissa oli tullut hiukan levottomaksi, niin oli äiti Kiljunen tällä kertaa sitä mieltä, etteivät he menekään asumaan minnekään hotelliin, hakevat ainoastaan jostain rauhallisen huoneen ja vievät kotoa ruokaa mukanaan.
Tätä varten tuotiin suuri puulaatikko ja siihen ahdettiin kaikenlaista sellaista, mitä suinkin voitiin syödä. Siinä oli voita ja leipää, oli maitoa ja juustoa, oli palvattua lihaa ja nauriita, kylmiä perunoita ja silakoita, siinä oli purkeissa puuroa ja puolahilloa, ja siinä oli kahvipannukin ja kaikki, mitä tarvittiin kahvin valmistamiseen. Tämän laatikon kuljettamiseksi otettiin matkaan poikien itse valmistamat matalat kärryt, joissa oli neljä pyörää.
Jotta junassa ei laatikkoa käännettäisi nurin, jolloin tavarat menisivät sekaisin, oli isä Kiljunen laittanut pahvista suuren lapun, jossa oli kirjoitus: »Tämä puoli ylöspäin!» Ja tämä lappu aiottiin naulata [s. 81] laatikon kanteen. Lapun isä antoi Mökölle, jotta hän sen naulaisi, mutta Mökö pistikin sen taskuunsa ja sinne se jäi toistaiseksi.
Puulaatikko oli suuri. Kun Pulla näki sinne ajettavan kaikenlaista hyvää, teki sen mieli tarkastaa sitä. Juuri kun Kiljuset pukivat ylleen päällysvaatteita, hyppäsi Pulla laatikon vieressä olevalle tuolille, kohotti kuonollaan laatikon kantta, pisti päänsä yhä syvemmälle, ulottuakseen ottamaan jotain hyvää. Mutta silloin se kurottautuikin liian syvälle; se retkahti laatikkoon, ja kansi putosi kiinni.
Jo oli kiire asemalle, ja isä Kiljunen pani nopeasti laatikon lukkoon. Se nostettiin rattaille, ja herrasväki läksi ajamaan tulista vauhtia asemalle.
Se oli taas sellaista menoa, että kyllä kylässä tiedettiin Kiljusten olevan jonnekin matkalla.
Mennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt missään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee Helsinkiin päästyä.
He olivat jo tulleet asemalle, kun Luru sanoi:
— Missä Pulla on?
— Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht’aikaa.
Silloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset taas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.
Laatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.
Mutta millaisessa tilassa se olikaan!
[s. 82] Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaana, ja sitä se räpytteli tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se heilutti.
Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa, etteivät he joutuneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään, ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas koira ja tiesi varsin hyvin, missä järjestyksessä ruuat syödään.
Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä. Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin se Mökön taskusta.
Kun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty, niin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.
Kyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se ei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna ajoi asemalle.
[s. 83] Kun Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, »Pääskynen», joka on tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia, niin olihan junassa monta, jotka heti melusta saattoivat arvata, että tämä oli nyt se kuuluisa Kiljusen herrasväki, joka pyrki junaan.
Ja mikä oli seurauksena? Ei suinkaan se, että kaikki olisivat tahtoneet olla heidän lähellään, niinkuin kuuluisille henkilöille yleensä tapahtuu, vaan kaikki pakenivat siitä vaunusta, jonne Kiljusen joukko oli mennyt, sillä he pelkäsivät joutuvansa johonkin selkkaukseen. Kiljusen herrasväki oli siinä suhteessa omituinen, että sille tapahtui merkillisiä asioita aina, kun se joutui muiden kanssa tekemisiin, mutta harvoin mitään erikoista silloin, kun he olivat yksinään omissa hoteissään. Seurauksena tästä oli, että he pääsivät Helsinkiin asti saamatta mitään merkillistä aikaan.
Mutta heti asemalla he herättivät suurta huomiota. Äiti Kiljunen oli, niinkuin muistetaan, pistänyt tuon pahvinpalan, jossa oli »Tämä puoli ylöspäin», taskuunsa. Hänen ottaessaan nenäliinaansa tuli pahvinpala sen mukana ja jäi roikkumaan hameen päälle.
Ai, kuinka ihmiset nauroivat sen nähdessään. Muutamat oikein hirnuivat ilosta, pikkupojat hyppelivät ja huusivat, asemalla olevat sanomalehtienmyyjät huusivat paljoa kovempaa kuin lehtiään kaupatessaan: »Tämä puoli ylöspäin!» Ei asemalla ollut ainoatakaan, joka ei olisi nauranut.
Ja hullunkuristahan se olikin, kun äiti Kiljusen hameessa oli sellainen kyltti,[s. 84] että hamepuoli oli pidettävä ylöspäin. Kaikkihan silloin kuvittelivat, miltä laiha äiti Kiljunen näyttäisi, jos hänet pantaisiin käsillään seisomaan.
Kiljuset eivät ymmärtäneet tätä ihmisten iloisuutta millään muulla tavalla, kuin että kaikki riemuitsivat heidän Helsinkiintulostaan. Sen vuoksi he nyökkäsivät kaikille ystävällisesti aivan kuin vanhoille tutuilleen.
Äiti Kiljunen ensimäisenä huomasi, että hänelle naurettiin, ja katsoessaan sivulleen hän näki tuon lapun. Ja silloin hän parkaisi niin kovasti, että kyllä hän silloin olisi saanut Kiljusen nimen, ellei hänellä jo ennestään sitä olisi ollut. Ja ihmiset nauroivat vieläkin makeammin hänen huudolleen.
Kun herrasväki oli saanut tavaransa, niin he panivat laatikkonsa poikien rattaille ja läksivät kaikkien ihmetellen heitä katsellessa Rautatientorille.
Sen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli näytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä marssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat rinnalla, äiti kulki jälestä,ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti hyppeli ja haukkui jokaista automobiilia, minkä sattui näkemään.
Teatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova riita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät laatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään muotoa päästää sinne.
[s. 85] Kun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja Pullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki teatteriin.
— Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.
Se oli varomaton sana sellaiselle joukolle kuin Kiljusen herrasväki oli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!
He ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit helisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä tapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat lavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että saliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.
— Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella, astuttuaan sisään pimeään saliin.
— Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.
Yleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan, ja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei laisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut välttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan herrasväkeen.
— Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.
Isä Kiljunen kuuli tämän ja vastasi heti täydellä äänellä:
— Me olemme Kiljusen herrasväki!
Siitäpä ilo syntyi salissa, sillä tunsivathan kaikki Kiljuset. [s. 86]Ja nyt jokainen tahtoi saada heitä istumaan lähelleen. Olipa siinä metakkaa! Huudettiin joka puolelta heille, että siellä ja siellä oli vapaita paikkoja. Monet nousivat paikoiltaan ja viittoivat käsillään.
Kun tätä melua oli jonkun aikaa kestänyt, tuli isä Kiljunen katsoneeksi lippuihinsa ja näki niissä numerot. Tästäkös syntyi taas uusi kysely, joka piankin loppui, kun saatiin selville, missä herrasväen paikat olivat.
Nyt alkoivat kaikki kuunnella, mitä näyttämöllä sanottiin. Oikeastaan on väärin sanoa, että ihmiset kuuntelivat, mitä näyttelijät puhuivat. Kiljuset kyllä kuuntelivat, mutta kaikki muut kuuntelivat heitä. He nimittäin tekivät koko ajan ääneen huomautuksiaan. Ja kun heidän älynsä ei ollut erikoisen loistava, niin tuli siitä sellaisia huomautuksia, että niille sai nauraa enemmän kuin itse näytelmälle.
Kun tätä iloa oli jonkun aikaa jatkunut, niin tapahtui näyttämöllä jotain sellaista, joka käänsi kaikkien huomion sinne.
Tämän sai Pulla aikaan.
Herrasväen mentyä sisään oli Pulla jäänyt ulkoeteiseen ovenvartijan hoidettavaksi. Kun pojat eivät olleet sitä millään tavalla yllyttämässä, niin se istui vartijan vieressä aivan rauhallisesti, heilutti vain toisinaan häntäänsä ja haukahti iloisesti.
Ovenvartija luuli Pullan pysyttelevän siinä rauhallisesti paikoillaan ja läksi jonnekin muuanne omille [s. 87] asioilleen. Mutta kun Pulla oli jäänyt yksin, niin sen tuli kovasti ikävä poikia ja se läksi heitä etsimään.
Se pääsi ensiksi käytävään ja sieltä eräästä raollaan olevasta ovesta näyttämön puolelle.
Täällä oli kaikki Pullan mielestä erittäin hauskaa, ja se päätti ottaa kaikesta tarkan selon. Ennenkuin kukaan huomasikaan, oli se jo keskellä näyttämöä ja päästi oikean ilohaukahduksen nähdessään niin paljon outoa ja ihmeellistä.
Mutta kun Mökö ja Luru näkivät Pullan lavalla, niin hepä ilahtuivat. He huusivat niin, että koko teatteri kaikui:
— Pulla! Pulla!
Tämä nimi ja tämä huuto vaikutti koko yleisöön niin innostuttavasti, että sekin alkoi huutaa:
— Pulla! Pulla!
Ja kun Pulla huomasi näyttämöllä tulleensa yleisen huomion esineeksi, niin se heilutti harvakarvaista häntäänsä, teki muutaman iloisen hyppäyksen ja sitten päästi oikein riemuhaukunnan. Sen teki kovasti mieli mennä sinne, missä pojat olivat.
Juuri kun Pulla oli menossa etsimään tietä suoraa päätä yleisön puolelle, niin se huomasi kuiskaajan, jonka pää näkyi permannosta ja pään vieressä käsi, joka vihaisesti huitoi. Nähdessään olennon, jolla ei ollut alaruumista ollenkaan, Pulla kummastui ja sanoi tietysti mielipiteensä, haukkumalla nimittäin oikein vihaisesti. Ja nytpä syntyi oikein kiivas rähinä.
[s. 88] Kuiskaaja, joka näki edessään haukkuvan koiran ja kuuli, miten yleisö oikein kiljui ilosta nähdessään tämän metakan, ojensi käsivartensa tarttuakseen Pullan niskaan. Mutta siitä Pulla ei pitänyt laisinkaan, vaan yltyi haukkumaan yhä kiivaammin.
Yleisön puolella Kiljuset huomasivat, että Pullalle aiotaan tehdä pahaa, ja päättivät heti mennä auttamaan. He ryntäsivät siis eteenpäin. Mutta nyt tulikin este. Yleisön ja näyttämön välillä on syvä aukko, jossa orkesteri soittaa. Kiljuset olivat urhoollisia, eivät he pelänneet, vaan hyppäsivät sinne. Siellä oli soittokoneita, ja niiden päälle he tulla muksahtivat.
Pojat näkivät kaksi rumpua ja luulivat, että ne kyllä kestävät heidän hypätä päälle. Mikä suuri erehdys! Kun Mökö koko lihavuudessaan putosi rummulle, niin kuului sellainen paukahdus, kuin kanuunalla olisi ammuttu, sillä rummun kalvo meni rikki. Luru oli laihempi, ja kun hän putosi rummulle, niin hän ensin pomppoili pari kertaa ilmaan ja sitten puhkaisi korollaan senkin rummun kalvon, jolloin kuului uusi paukahdus.
Isä Kiljunen luuli suurta bassoviulua kestäväksi ja loikkasi sen päälle. Kuului vain rämähdys, kun se halkesi ja isä Kiljunen joutui johonkin pahaan rakoon. Äiti Kiljunen joutui keskelle torvikasaa ja ne sotkeutuivat hänen jalkoihinsa.
Koko yleisö ryntäsi katsomaan, miten Kiljusten oli käynyt, näyttelijät tekivät samoin näyttämön puolella, [s. 89]
ja niiden joukossa Pulla etumaisena katsoi alas orkesteriin ja ulvoi sydäntävihlovasti, nähdessään rakkaan isäntäväkensä tällaisessa kurjassa tilassa.
Mutta eivät Kiljuset hätääntyneeet. Pian he olivat taas jaloillaan ja alkoivat pyrkiä näyttämölle. Sieltä ojennettiin heille käsiä ja kiskottiin ylöspäin. Kun he sitten olivat tulleet näyttämölle, niin Pulla haukkui ilosta ja yleisö taputti käsiään.
Kiljusten osaksi tuli sellaisia suosionosoituksia, että he saivat tulla monta kertaa kiittämään yleisöä. Rivissä he seisoivat pituuden mukaan. Ensin äiti, sitten isä, sitten Luru ja Mökö ja viimeiseksi Pulla, joka herrasväkensä kumartaessa yleisölle aina nousi takajaloilleen istumaan ja räpytteli etukäpäliään.
Kun kaikki kerran kuitenkin loppuu, niin loppui kättenkin taputus. Kiljuset pantiin erikoiseen aitioon, josta he eivät päässeet minnekään liikkumaan. Ja kummallista kyllä eivät he saaneetkaan enää mitään muuta häiriötä aikaan sinä iltana.
Mutta kun yleisö poistui teatterista, niin kaikki sanoivat, ettei heillä Kansallisteatterissa ole koskaan ollut niin huvittavaa iltaa.
Viimeiseksi lähtivät Kiljuset. Kun he olivat ottaneet jälleen huostaansa rattaat, joiden päällä oli ruokalaatikko, niin he alkoivat ajatella, minne menisivät yöksi, sillä olihan jo myöhä ja heidän oli uni. Hotelliin he eivät tahtoneet mennä, senhän he olivat päättäneet jo kotoa lähtiessään.
[s. 91] Vastapäätä teatteria on Ateneum. Heidän tultuaan sen eteen otti äiti Kiljunen taskustaan avainkimpun, joka sinne oli jäänyt, ja ajattelematta laisinkaan, oliko se sopivaa vai ei, avasi Ateneumin oven. He menivät aivan rauhallisesti sisään ja ottivat ruokalaatikon kärryineen mukaansa.
Ateneumin porraskäytävässä on suuri joukko kuvapatsaita. Niitäkös Pulla alkoi haukkua, sillä eihän se sellaisia ennen ollut nähnyt, sillä totisesti Kiljusen talossa ei mikään kuvapatsas olisikaan pysynyt ehjänä. Pulla luuli niitä jonkinmoisiksi valkoisiksi kummituksiksi ja rähisi niille oikein voimiensa takaa.
Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi juoksujalkaa. Portaat olivat kovin korkeat. He olivat jo päässeet melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että herrasväkensä oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä.
Tämä tällainen melu kuului jo kauas torillekin, ja poliiseissa heräsi ajatus, että sinne oli mennyt varkaita, ja he toimittivat kiireimmän kautta sanan poliisikamariin.[s. 92] Sieltä tultiin kiireimmän kautta poliisilaitoksen automobiililla hakemaan varkaita.
Mutta eihän siellä mitään varkaita ollut, ei muuta kuin Kiljusen herrasväki. Ja nyt heidät otettiin kiinni, pantiin automobiiliin ja vietiin poliisikamariin. Siellä heidät pantiin putkaan yöksi.
Kun he siellä istuivat olkivuoteillaan, sanoi isä Kiljunen aivan säteilevänä:
– Meidän kävi sittenkin paremmin kuin hyvin. Mehän saimme yösijan aivan ilmaiseksi. Tosin tämä on hiukan epämukava, mutta kyllä täällä toimeen tulee.
Aamulla heidät päästettiin ulos ja vietiin tutkittaviksi. Kun he olivat niin perin rauhallisen näköisiä, niin eihän heitä kovasti vartioitu. Sen vuoksi ei kukaan huomannutkaan, kun he jo olivat pihalla, ja kun siellä oli juuri paraillaan poliisilaitoksen automobiili lähtöön valmiina, niin Kiljusen herrasväki nousi siihen.
Isä Kiljunen koetteli siinä kaikenlaisia kädensijoja ja vipuja. Ja äkkiä se hurahti menemään! Hui, kuinka se meni! Isä Kiljusella oli kuitenkin siksi paljon mielenmalttia, että hän osasi tarttua ohjauspyörään. Ja sitten sitä mentiin pitkin Aleksanterinkatua.
Olipa se kummallista menoa. Vuoroin oli automobiili vasemmanpuolisella katukäytävällä, vuoroin oikeanpuolisella. Kadulla olevat ihmiset, jotka näkivät tämän kummallisen automobiilin tulevan, säikähtyivät ja pakenivat minkä ennättivät. Muutamat juoksivat kadun varrella oleviin kauppoihin, toiset karkasivat [s. 93] sivukaduille, toiset taas etsivät turvaa kadun varrella olevissa raitiotien sähköpylväissä. Kylläpä ne heiluivat, kun oikein lihavat eukot niihin kapusivat.
Mutta olipa poliisikamarissakin huomattu, että Kiljuset olivat lähteneet poliisilaitoksen automobiililla, ja nytpä lähdettiin juoksemaan jälestä, ottamaan heitä kiinni nimittäin. Katu oikein vilisi poliiseja, jotka harppasivat täyttä kyytiä eteenpäin.
Kun yleisö tämän näki ja tunsi poliisilaitoksen automobiilin, niin kaikki luulivat, että poliiseille pidettiin juoksuharjoitusta, sillä miksi ne muuten olisivat sillä lailla ravanneet pitkin katuja.
Siksi mutkikasta oli Kiljusten ajo, etteivät he päässeet aivan kovaa kyytiä eteenpäin, mutta aina kuitenkin siksi suurella vauhdilla, etteivät poliisit saaneet heitä kiinni.
Ja tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes tultiin Eläintarhaan. Sinne isä Kiljunen käänsi automobiilin. Ja siellä tapahtui suuri onnettomuus, hyvin suuri onnettomuus!
Ohjauslaitos meni äkkiä jollain tavoin epäkuntoon, ja koko reteli ja siinä Kiljusen herrasväki meni aika kyytiä Töölön lahteen, niin että vesi vain mulisi.
Täältä heidät nyt kalastettiin maalle ja vietiin märkinä jälleen poliisikamariin. Ja kun pelättiin, ettei moniin satoihin nouseva poliisikunta voisi pitää aisoissa tätä perhettä, kutsuttiin sotaväkeä avuksi ja miehiä sijoitettiin tiheään ketjuun koko sen kaupunginkorttelin ympäri, missä poliisikamari oli.
[s. 94] Juuri kun aiottiin ryhtyä tutkimaan Kiljusia ja päätettiin vaatia heiltä edesvastuuta niistä häiriöistä, jotka he saivat aikaan, syttyi Söörnääsin puolella suuri tulipalo. Palokunnat ajoivat vinhaa vauhtia eteenpäin, kirkonkellot soivat, ihmisiä oli aivan mustanaan kadut täynnä, kaikki menossa katsomaan tulipaloa.
Tässä hädässä unohdettiin Kiljusen herrasväki, sillä poliisien täytyi mennä valvomaan järjestystä tulipalopaikalle.
Silloin Kiljuset aivan rauhallisesti läksivät pois poliisikamarista. Eivätkä sotilaat heitä estäneet, sillä kuka olisi luullut, että tuo lihava herra, laiha rouva, paksu poika ja ruipelo poika sekä villakoira olisivat mitään pahantekijöitä.
Ja kun Kiljusille tuli kiire mennä tulipaloa katsomaan, niin tuli siinä muillekin kiire. Kaikki juoksivat, aivan kaikki!
Tulipalossa on aina kiire. Sen vuoksi olivatkin Kiljuset juuri siellä paikallaan. Kun he saapuivat palavan rakennuksen luo, niin isä Kiljunen heti ryntäsi etumaisten joukkoon ja alkoi komentaa palokuntalaisia. Ja jotta sivulliset eivät tulisi liian lähelle, otti hän ruiskun ja suuntasi ensin oikein paksun suihkun vasten niiden naamaa. Kyllä ne silloin loittonivat.
Ja niin se vain oli, että Kiljusia helsinkiläiset saivat kiittää siitä, ettei sinä päivänä koko Söörnääsi ollut tuhkana. He panivat sellaisen vauhdin kaikkiin, että lyhyessä ajassa tuli oli sammutettu.
[s. 95] Kun poliisit huomasivat, ettei millään keinolla tätä herrasväkeä saanut pysymään aloillaan, ettei sotaväkikään pystynyt heitä pidättämään, niin päätettiin toimittaa Kiljusen herrasväki kaupungista pois.
Pelosta olivat kaikki vapisseet sinä kertana, kun he ensimäisen käyntinsä jälkeen läksivät, mutta nyt ei ollut enää pelkoa, vaan ihailua, sillä tämä herrasväki oli kiireellään ja huutamisellaan sekä komentamisellaan pelastanut suuren osan kaupunkia.
Asemalla oli ääretön joukko ihmisiä katsomassa heidän lähtöään. Sinne oli rakennettu lava ja siitä puhuttiin yleisölle, torvisoittokunnat soittivat ja yleisö lauloi. Ja kun Kiljusen herrasväki astui asemaa kohden, silloin kaikki heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Asemalla oli punainen matto, jota myöten Kiljuset astuivat vaunuun, joka heitä varten oli varattu.
Sinne tultuaan he kaipasivat kyllä ruokalaatikkoaan, sillä tässä mellakassa oli heidän jo tullut nälkä. Mutta tämänkin oli Helsingin kaupunki ottanut varteen, ja junassa tarjottiin heille oikein hienot päivälliset. Pullakin söi silloin niin paljon, että töintuskin pääsi enää kulkemaan.
Kotona odotti heitä Susanna, tuo poikien kissa. Tälle kerrottiin koko matka aivan alusta alkaen. Ja kyllä Susanna silloin pääsi selville siitä, että sen herrasväki oli tavallista erikoisempaa joukkoa.
Kaikissa sanomalehdissä oli ylistyskirjoituksia Kiljusista. Samalla kuitenkin toivottiin, ettei tämä herrasväki enää suurella joukolla tulisi Helsinkiin,[s. 96] koska huomio, minkä he herättävät, on liian suuri.
— Sellaista se on, kun on kuuluisa, sanoi isä Kiljunen tämän luettuaan. — He tahtovat, että kävisimme siellä useammin, ja toivovat sen vuoksi, että aina joku meistä olisi siellä.
Näin he ymmärsivät oman arvonsa. Ja hyvähän on, kun jokainen on itseensä tyytyväinen.