Kiljusen herrasväki partiolaisina/Isä Kiljusesta tulee kuningas
| Plättä ja Pulla lähtevät sotaan | Kiljusen herrasväki partiolaisina Isä Kiljusesta tulee kuningas. Kirjoittanut Jalmari Finne |
| Kuvittanut Rafael Rindell |
— Kaikki tässä puhuvat siitä, että maahan on saatava kuningas, lausui isä Kiljunen sotaa seuranneena kesänä. Jos lukee sanomalehtiä, niin sanovat toiset, että pitää tulla kuningas, toiset sanovat, ettei millään tavalla saa tulla kuningasta, ja nekin, jotka puhuvat kuninkaasta, eivät ole selvillä siitä, kuka siihen virkaan olisi sopivin. Kummallista, ettei kukaan ole ajatellut minua.
— Se on todellakin kummallista, sanoi äiti Kiljunen Ja jos asiaa oikein ajattelee, niin ihmetellä sitä pitääkin, ettei kukaan ollut ajatellut Kiljusen herrasväkeä tähän toimeen.
— Sodassa he kaikki nimittivät toisiaan kenraaleiksi, ratsumestareiksi, majureiksi ja muiksi sellaisiksi, jatkoi isä Kiljunen. — Miksi ei minun oma perheeni voisi nimittää minua kuninkaaksi. Puhutaan kansan äänestyksestä. Me panemme täällä toimeen salaisen äänestyksen siitä asiasta.
— Mikä on salainen äänestys? kysyi Luru.
— Se on sellainen äänestys, jossa jokainen kirjoittaa asiansa lapulle toisen tietämättä. Mutta jokainen tietysti [s. 90] sanoo, mitä kunkin pitää kirjoittaa. Jos minä siis tahdon tulla kuninkaaksi ja panen täällä toimeen salaisen äänestyksen, niin käsken ensin teitä kaikkia äänestämään minua ja sitten te kirjoitatte sen jokainen erikseen lipulle. Sitä nimitetään salaiseksi äänestykseksi.
— Mutta jos joku meistä ei äänestäkään isää? kysyi Mökö.
— Niin sellainen saa selkäänsä, vastasi isä. — Maassa on nimittäin aina puolueita, eli toisin sanoen, muutamat miehet sanovat mitä kunkin tulee ajatella.
— Onko se, joka määrää, aina viisain? kysyi Luru.
— Ei suinkaan, vastasi isä. — Jos hän olisi viisain, niin ei hän pakottaisi toisia. Mutta tässä meidän äänestyksessä on asia aivan toinen. Kukaan muu ei voi tulla kysymykseen kuninkaana kuin minä. Mököstä ja Lurusta tulee samalla kruununperilliset ja Plätästä prinsessa, äiti tulee kuningattareksi, jotenka kaikki siis pääsevät kuninkaallisiksi. Mutta jos Luru esimerkiksi äänestyksessä tulisi kuninkaaksi, niin en minä enkä äiti, ei Mökö eikä Plättä olisi kuninkaallisia. Me olisimme ainoastaan kuninkaan sukulaisia. Parasta on siis että te kaikki äänestätte minua.
— Saako Plättäkin äänestää? kysyi äiti Kiljunen.
— Tosin on ääniraja korkeammalla, mutta me siirrämme sen niin alas, jotta hänkin pääsee mukaan, sillä Plättä on sodassa menetellyt aivan samoin kuin täysikasviunen ja on hänellä siis oikeus saada äänestää.
Kiljusen herrasväki ryhtyi äänestämään, ja kun isä [s. 91] oli ensin varoittanut kaikkia äänestämään häntä, niin saikin hän kaikki äänet.
— Nyt minä siis olen kuningas, sanoi isä Kiljunen. — Mutta minulla pitää myös olla alamaisia.
— Me otamme kyläläiset alamaisiksi, sanoi äiti Kiljunen.
He kutsuivat kyläläiset kokoon, ja isä Kiljunen sanoi heille:
— Minusta on nyt tullut tänne kuningas. Tahdotteko olla alamaisiani? Te saatte siitä palkan.
Kun kerran palkka luvattiin, niin suostuivat kaikki olemaan alamaisia. Saadakseen lisää alamaisia pani isä Kiljunen ilmoituksen sanomalehtiin, jossa hän lupasi jokaiselle nuorelle henkilölle, joka saapuu hänen valtakuntaansa, kunniaa ja arvon merkkejä. Hän ilmoitti myös perustaneensa Kiljusten ritarikunnan merkin, joka jaetaan kaikille niille, mitkä touhuavat paljon saamatta suurta aikaan.
— Mikä ihme antaa kunniamerkkejä niille, jotka saavat jotain aikaan! sanoi isä — Niillekin pitää jotain hyvää tulla, jotka eivät mitään saa aikaan.
Ritarimerkit tilattiin kultasepältä. Niissä oli hyrrä keskellä kuvattuna, ja ne oli kannettava sydämen kohdalla. Aivan ensiksi hän lähetti näitä merkkejä kaikille senaattoreille ja kaikille eduskunnan jäsenille, koska he aina touhusivat paljon ja saivat hyvin vähän aikaan. Tämä merkki tuli hyvin pian halutuksi kunnianosoitukseksi, ja lukemattomat ihmiset ilmoittivat touhunneensa [s. 92] kovasti saamatta mitään aikaan. Isä Kiljunen tutki jokaisen anomusta, hylkäsi muutamia, mutta antoi useimmille, sillä olihan suurin osa Suomen kansasta aina hommannut turhaan, jotenka heillä oli oikeus näihin merkkeihin.
Ja kun maassa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät mitään tahdo tehdä ja kuitenkin haluavat palkkaa, niin oli alamaisiksi pyrkijöitä paljon. Isä Kiljunen ei hyväksynyt muuta kuin sata henkeä, jotka kaikki olivat nuoria ihmisiä tai aivan vanhoja. Keski-ikäisiä ei otettu enää ollenkaan vastaan. Valittujen joukossa oli monta entistä senaattoria ja kuvernööriä sekä muita korkeita herroja. Heitä varten rakennettiin suuri rakennus Kiljusten pihamaalle, ja kun se oli valmis, saivat kaikki valitut kutsun saapua sinne.
— Kyllähän tämä kalliiksi tulee, sanoi isä Kiljunen maksaessaan rakennuslaskun ja ajatellessaan, mitä menee kaikille näille henkilöille palkkoihin, — mutta hauskuus maksaa aina. Eikä jokainen näin huokealla kuninkaaksi pääsekään.
Kyllä oli asemalle tullut joukko kirjava! Siellä oli koululaisia ja joutilaita ylioppilaita, oli taiteilijoitakin, ja kaikki he olivat turhaan touhunneet eivätkä koskaan mitään aikaan saaneet. Mutta kovin itsetietoisia he olivat arvostaan. Ja sitten tulivat kaikki entiset senaattorit ja kuvernöörit sekä muut korkeat herrat, jotka virkoja hoitaessaan eivät olleet mitään tehneet, olivatpahan vain olleet ja suutaan soittaneet. Ja kaikki he [s. 93] seisoivat asemalla ja olivat kovasti vihaisia. He olivat nimittäin odottaneet, että heitä vastaan tullaan vaunuilla, ja näkivätkin ainoastaan isä Kiljusen perheineen siellä odottavan heitä.
Mutta eihän Kiljusen herrasväki vähästä säikähtynyt. Kim nämä kaikki huusivat yhtaikaa, niin huusivat Kiljusetkin, ja heidän äänensä kaikui ylinnä. Isä Kiljunen komensi kaikki riviin, aseman läheltä lainattiin talosta hevosia ja rattaita ja kaikki tavarat ajettiin niillä, ihmiset saivat astua jalan.
Käveleminen rauhoitti heidän mieliään. Kim Kiljusten pihalle tultiin ja he näkivät uuden heitävarten rakennetun talon, rauhoittuivat he piankin. Ja kun isä Kiljunen kutsui kaikki juhlallisesti koolle pihalle, otti ylleen salin pöytäliinan kuninkaanviitaksi, päähänsä vanhan lampunvarjostimen kruunuksi ja käteensä kapustan valtikaksi, oli pihalla aivan hiljaista. Isä Kiljunen sanoi silloin:
— Minun valtani merkit eivät vielä ole valmiita, mutta nämä kuvaavat niitä. Mutta teitä varten ovat jo kunniamerkit valmiina. Äiti, tuohan ne tänne!
Äiti Kiljunen toi rasiallisen Kiljusen kunniamerkkejä, joissa kaikissa oli hyrrän kuva. Näitä nyt isä Kiljunen jakeli jokaiselle.
— Minä annan teille jokaiselle, jotta kukaan ei olisi tyytymätön, sanoi hän.
Ja kun ihmiset aina rinnassaan pitävät mielellään merkkejä, milloin voimistelumerkkejä, milloin
[s. 95].jpg)
lauluseuranmerkkejä, milloin mitäkin, niin olivat nämä kaikki hyvin tyytyväisiä, kun tällainen aivan uusi pyörylä tuli rintaansa.
— Ja nyt saatte elää ja olla aivan rauhassa, sanoi isä. — Palkan saa jokainen. Ruokaa on taloonne tuotu runsaasti, saatte vain pitää huolta sen valmistamisesta.
Mutta kukaan näistä ihmisistä ei ollut siihen tottunut. He olivat aina elämässä olleet muiden elätettävinä, siksi he olivat nyrpeissään. Ja voi sitä riitaa, joka syntyi heidän keskensä siitä, kuka kunkin työn tekee. Siellä syntyi lopulta aivan täydellinen tappelu.
— Kyllä tämä meidän kansa on kovin riitelevää kansaa, sanoi isä Kiljunen. — Nyt heillä on kuningas ja tappelevat aivan vähäpätöisistä seikoista.
Eihän siinä lopulta mikään muu auttanut, kuin että isä Kiljusen täytyi mennä perheensä kerällä näille kaikille ruokaa valmistamaan. Isä sai kantaa puita, pojat vettä ja äiti hyöri suurien patojen ääressä. Ja tulihan sillä tavalla ateria valmiiksi. Ja kun alamaiset olivat syöneet, kiittivät he kuningasta, ja eräs entinen senaattori ehdotti, että kuninkaalle hurrattaisiin. Siihen Kiljusetkin ottivat innokkaasti osaa.
Kiljuset arvelivat, että alamaisensa seuraavana päivänä kyllä rupeaisivat itse ruokaa laittamaan. Mutta sitä nämä eivät tahtoneet tehdä, vaan vaativat Kiljusia sen toimittamaan. Hikipäässä he saivat hyöriä aamusta iltaan. Kun ilta viimein tuli, saapui kuninkaan luokse [s. 96] lähetystö, joka vaati, että heillä ei saa olla muuta kuin kahdeksan tunnin työaika.
— Mitä te tähän asti olette tehneet? kysyi isä Kiljunen.
Ja sitä hän todellakin syystä kysyi.
Silloin sanoi eräs entinen kuvernööri:
— Me olemme järjestäneet tänne virastot ja kaiken hallituksen, ja siinä on hirveän paljon työtä, kun jokaisen täytyy muistaa, ketä hän saa käskeä, ketä ei, milloin saa sanoa jotain, milloin ei. Kaikeksi onneksi me olemme koko elämämme tehneet sellaista. Mutta raskasta se on, ja siksi vaatii kansa kahdeksantuntista työpäivää.
Ja tietysti he saivat tahtonsa täytäntöön. Kiljusethan olivat kovin hyväntahtoisia ihmisiä. Kaikille oli määrätty virat, mikä oli ministeri, mikä hänen esittelijänsä, mikä ainoastaan sotilas, mikä kenraali, ja kaikilla heillä oli täysi touhu ylläpitääkseen virkaansa, josta ei ollut mitään hyötyä; eihän kukaan joutanut laittamaan ruokaa eikä siivoamaan huoneita. Kaikki tämä jäi Kiljusten huoleksi.
Eräänä päivänä kutsui isä Kiljunen perheensä koolle ja sanoi:
— Nyt minä tiedän mitä teemme. Me teemme vallankumouksen.
— Mitä se on? kysyi Mökö.
— Me ajamme kaikki nämä ihmiset pois.
— Mutta menevätkö he? kysyi äiti. — Heillä on hyvä ruoka ja hyvä palkka.
[s. 97] — Meidän täytyy keksiä jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.
Ja koska isä Kiljunen oli kuninkaaksi päästyään tullut kavalaksikin, vaikka hän sitä ennen oli ollut aivan rehellinen mies, niin hän keksi keinon, joka ei ollut aivan rehellinen. Mutta sanotaanhan, että hätä ei lue lakia.
Hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa hommata jotain, josta ei pojillekaan puhuttu mitään, jotta nämä eivät edeltäpäin ilmaisisi salaisuutta.
Viikon kesti tätä hommaa, ja silloin isä Kiljusella oli suuria rasioita, joista kuului kummallista rapinaa. Hän oli kasvattanut suuren määrän kirppuja.
Ja eräänä yönä hän meni alamaistensa rakennukseen ja asetti rasiat sinne.
Ai, ai, sitä elämää, joka siellä syntyi vähän ajan päästä! Kaikki ministerit ja kamariherrat, sotilaat ja kenraalit olivat vähän ajan päästä ylhäällä ja hyppelivät huoneissa kuin hullut. Mutta minne tahansa he menivätkään, kaikkialla oli kirppuja. Ei auttanut mikään muu kuin tulla pihalle paitasillaan. Ja hädissään he nyt alkoivat juosta pitkin pihaa ja huutaa peloissaan. Kas, kun nämä kirput olivat aivan äskettäin syntyneet eivätkä vielä tienneet, että ihminen niitä voi tappaa, olivat ne kovin urhoollisia. Kun ne kerran saivat jostain kohdin ihoa kiinni, puraisivat ne oikein voimiensa takaa. Kun ihmiset ensin olivat juosseet pitkin pihaa, eivätkä kirput hellittäneet, alkoivat he seisoa kaikkien nurkkien [s. 98] kohdalla ja hangata selkäänsä niihin. Lopulta ne tulivat niin hulluiksi, että menivät järveen pakoon. Eiväthän kirput sinne tulleet, vaan hyppäsivät vähää ennen maihin. Mutta kun ei järvessäkään aina voi olla, niin täytyi kaikkien tulla viimein sieltä ylös, mutta silloin olivat kirput rannalla vahdissa ja hyökkäsivät taas heihin kiinni. Ja taas alkoi uusi hätäjuoksu. Kaikki alkoivat ravata talon ympäri Ja kun he sen olivat muutamaan kertaan tehneet, niin kiipesivät ne oman rakennuksensa katolle, nuorimmat ensin ja senaattori viimeiseksi. Mutta eiväthän kirput sielläkään antaneet heille rauhaa.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi isä Kiljunen.
— Meitä syödään! huusivat kaikki.
— Kuka syö?
— Kirput.
— Minä tiedän keinon siihen, sanoi isä. — Savu ajaa ne pois.
Ja kaikki ilahtuivat kovasti. Pihalle laadittiin kiireimmän kautta suuri kehä heinistä ja oljista, ja kaikki alamaiset saivat mennä sen sisään. Ja sitten sytytettiin oljet ja heinät tuleen. Nousi aivan musta sauhu. Kyllähän kirput menivät pois, mutta kaikki alamaiset olivat tukehtua savuun. Kun he sieltä tulivat pois, olivat he kirpuista vapaita, mutta hyvin mustia. Isä Kiljunen luuli heidän nyt menevän pois, mutta siinä hän erehtyi. He jäivät kaikki.
Silloin isä Kiljunen keksi uuden keinon. Hän palkkasi kyläläiset, jotka heille olivat uskolliset, hankkimaan [s. 99] viisitoistatuhatta sammakkoa. Kylläpä se oli jahtaamista! Moneen päivään eivät kyläläiset tehneet mitään muuta kuin haavit käsissään rämpivät soissa ja rapakoissa. Ja viimein oli koossa viisitoistatuhatta sammakkoa. Ne oli pantu suuriin koreihin ja tuotiin eräänä yönä Kiljusen pihalle. Ja nyt ne vietiin alamaisten rakennuksen eteiseen ja ovi suljettiin. Sammakot alkoivat hypellä siellä eteenpäin. Kun oven takaa kuului kummallista ääntä, niin moni kurkisti. Mutta silloin sammakot hyppäsivät huoneisiin sisään. Ja silloinkos tuli hätä. Arvaahan sen, kun jokaisen osalle tuli sataviisikymmentä sammakkoa. Ei ole hauskaa olla sadanviidenkyrnmenen sammakon kanssa.
Taas saivat kaikki paeta, mutta tällä kertaa oh heidän pakko hyppiä ikkunoista. Yön he saivat viettää ulkona paitasillaan, eikä se suinkaan ollut entisille senaattoreille hauskaa.
Nyt isä Kiljunen uskoi heidän menevän, mutta siinä hän taas erehtyi. He vaativat lisää palkkaa, kun olo oli niin vaivalloista. Se vain oli tästä kaikesta seurauksena.
— Minä olen aina lukenut, että kuningas voi erottaa ministerinsä, sanoi isä Kiljunen, mutta minä en saa näitä pois!
— Kai voikin erottaa ministerinsä, sanoi äiti Kiljunen, mutta minä en koskaan vielä ole kuullut, että joku olisi erottanut alamaisensa, ja alamaisiksihan nämä tänne olet kutsunut.
[s. 100] — Siinä tapauksessa ei siis auta mikään muu kuin että minä jätän koko kuninkuuden, sanoi isä Kiljunen
— Hirveän hankalaa tämä onkin, kun saa yhtämittaa kantaa puita, kaikkia toisia palvella ja heidän mieltään noudattaa.
Hän meni ilmoittamaan noille alamaisilleen että nyt hän ei enää ole kuningas. Mutta nämä sanoivat, että ellei hän ole omasta mielestään, niin nyt he valitsevat hänet siksi. Heidän oli kaikkien siellä hyvä olla ja he tahtoivat jäädä.
— Siinä tapauksessa minä nostan sodan teitä vastaan, huusi isä Kiljunen.
Mutta sille kaikki nauroivat. Olihan heitä niin paljon ja Kiljusia vain muutama.
Kun sanomalehdet saivat kuulla sen, että Kiljuset nostavat sodan omia alamaisiaan vastaan, niin syntyi tavaton metakka. Koko kansa huomasi, miten paljon rettelöitä voi syntyä sen johdosta, että jokaiseen kylään voi tulla oma kuningas, jotka voivat käydä sotaa keskenään ja alamaistensa kanssa. Kaikki sanomalehdet alkoivat silloin yhteen ääneen huutaa, että maahan tarvitaan luja järjestysvalta. Maan sanomalehdistö jakaantui kahteen osaan, niihin, jotka vaativat yhtä kuningasta, ja niihin, jotka tahtoivat tasavaltaa.
— Katsokaahan nyt, millaista tulee, kun ei ole yksi kuningas maata hallitsemassa, vaan joka nurkkaan voi tulla sellainen, huusivat ne, jotka tahtoivat kuningasta maahan.
[s. 101] — Mitä on kuningasvalta muuta kuin Kiljusen herrasväen touhua Se vain maksaa, muta siitä ei ole mitään hyötyä, sanoivat ne, jotka tahtoivat tasavaltaa.
Tästä tuli hyvin tärkeä kysymys, johonka ulkovallatkin sekaantuivat. Eduskunta oli touhussaan, senaatti ja ministerit touhusivat, sähkösanomia ja kirjeitä lähetettiin, kokouksia pidettiin pitkin maaseutua, lähetystöjä tuli Helsinkiin. Keskellä kiireintä työaikaa kesällä kaikki ihmiset olivat touhussa.
Ja mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoitti? Sitä, saako isä Kiljunen pysyä kuninkaana vai tuleeko maahan yksi ainoa kaikkia, siis isä Kiljustakin hallitseva kuningas.
Sinä aikana, jona näin touhuttiin, sai isä Kiljunen kantaa puita alamaisilleen, äiti Kiljunen laittaa heille ruokaa ja pojat kantaa vettä sekä siivota huoneita. Isän uhkauksesta ei ollutkaan tullut mitään, hänellä ei ollut aseita millä olisi käynyt sotaa.
Kun isä Kiljunen kuuli, että eduskunta kokoontuu keskellä kesää päättämään siitä, tuleeko kuningas vai ei, niin toivoi hän sitä hartaasti, sillä kyllä hän nyt oli valmis luopumaan kuninkuudestaan, koska siitä oli tavattoman paljon harmia ja haittaa.
Kaikki hyväsydämiset eduskunnan jäsenet muistivat sitä hätätilaa, jossa isä Kiljunen oli, ja sen vuoksi äänestivät kuningasta koko maahan. Ja kun se siis oli päätetty, niin ei saanut olla mitään muita kuninkaita.
Isä Kiljunen aikoi ajaa alamaisensa pois talostaan, [s. 102] mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä. Kun nämä saivat kuulla, että maahan tulee oikein iso kuningas, niin läksivät he kiireimmän kautta pääkaupunkiin hankkiakseen, jos suinkin oli mahdollista, tämän luota itselleen touhuajien paikkoja.
Ja kun he olivat lähteneet talosta, silloin Kiljuset kiipesivät korkealle kalliolle ja sieltä omalla merkkikielellään ilmoittivat, että isä Kiljunen oli luopunut kuninkuudestaan, jotta toinen kuningas saisi kaiken vallan.
Mutta kunniamerkit jäivät yhä voimaansa ja uusi kuningas otti ne käytäntöön. Aina tuon tuostakin näkee paljon tyhjää touhunneen rinnassa pyörylän, jonka keskellä on hyrrän kuva. Ja ellei se ole hänen rinnassaan, niin on se hänen taskussaan, sen saa tietää, kun häneltä kysyy.
Hallitus antoi isä Kiljuselle tämän hänen oman ritarikuntansa suurristin kannettavaksi kaulassa.
Ja isä Kiljunen elää rauhassa maatilallaan ja iloitsee, ettei ole enää kuningas, harrastaa partioliikettä ja on omassa merkkikielessään saavuttanut aivan huimaavan taitavuuden.