Matkustus kuuhun

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Matkustus kuuhun

Kirjoittanut Tyko Hagman


[s. 94]

Matkustus kuuhun.


Ensimäinen luku.

No, nyt kerron teille niin kummallisen sadun, ett’ette semmoista ole koskaan kuulleet ettekä kuulemaan tule.

Mutta kuulkaa nyt vain hyvin tarkasti, ett’ei mitään menisi hukkaan. Kyllä kaikki on totta.

Viisikolmatta vuotta takaperin siis eli vuonna 1862 syksyllä oli Kokkolan koulussa suurin osa oppilaita tullut tuhkarokkoon, niin että lopulta ainoastaan noin kymmenkunta oli terveenä. Tämän tähden olikin pakko sulkea koko koulu vähäksi aikaa. Saatiin siis kahden viikon lupa[1]. Terveiksi jääneiden joukossa olivat oppilaat Quibus, Cibus ja Crispinus. Näillä leikkinimillä heitä poikain kesken nimitettiin, ja niin heitä tässä nyt minäkin nimitän, huolimatta heidän oikeista nimistään. Nämä kolme olivat kortterikumppanukset, asuivat vanhan mummon luona erään apteekarin talossa. Quibus oli heistä vanhin ja oli jo kolmannella luokalla, Cibus oli toisella luokalla, ja nuorin eli Crispinus ensimäisellä luokalla. [s. 95]No, oli nyt näillä kolmella varsin hyvä olla, kun laiskotella saivat vain ja huvituksiaan hoitaa. Mutta jo kolmantena päivänä lupa-ajan alusta sairastui Crispinus ja pian piti, kun pitikin, poika paran käydä makuulle. Sinä iltana istuivat Quibus ja Cibus hänen sänkynsä vieressä ja kokivat huvitella häntä lukemalla satuja ja muita kertomuksia. Apteekista tuotiin pojalle lääkkeitä, ja apteekarin oppipoika Jooseppi niitä toi. Jooseppi oli heidän hyvä ystävänsä, vaikka oli vanhempi kuin kenkään heistä. Usein oli hällä tapana käydä illoin poikia tervehtimässä, ja silloin oli hällä aina koko joukko juttuja juteltavana. Ja hän oli kortterikumppanustemme mielestä niin erinomattain viisas, sillä hän oli lukenut aineita, josta he eivät tietäneet niin mitään, nimittäin kemiaa ja fysiikkaa. Ja latinaakin hän osasi.

No, toisena päivänä illalla Crispinuksen sairastumisesta tuli Jooseppi taas kolmen kumppanuksemme luo, tuoden muassaan lääkkeitä Crispinukselle. Tämän oli tosin vaikea saada niitä alas, pahalta maistoivat kovin pojan mielestä, mutta hetkisen irvistettyänsä onnistui hän kuitenkin. Ja nyt istui Jooseppi poikia huvittamaan. Erittäinkin jutteli hän kaikellaisia kertomuksia ilmapallo-matkoista ja selitti pojille koko ilmassa-matkustamisen konstin. En tiedä sentään paljoko pojat siitä ymmärsivät. Mutta kyllä kai Joosepin viisaus suuri oli. Oikein häntä kumppanuksemme ihmettelivät. Ja innossansa puhui siinä sitten Jooseppi elehtelevin silmin melkeittäin seuraavaan tapaan: — Kuulkaa, pojat! Nykyajan tiede ja viisaus on käynyt niin äärettömän pitkälle, erittäinkin kemian ja fysiikan alalla, keksinnöt ovat tehneet niin ihmetyttäviä askeleita eespäin, ett’ei melkein mikään enää ole ihmisen nerolle mahdotonta. Ilmapalloissa kuljetaan jo ulkomailla pitkät matkat maailman avaruudessa; lentokone keksittiin Kiinassa jo neljätuhatta vuotta takaperin, vaikk’eivät nämä tyhmät [s. 96] Euroopalaiset ole sitä vielä oppineet käyttämään; viisauden kiveä, lapis sapientiæ, on myöskin Kiinassa käytetty jo monta tuhatta vuotta; sillä saattaa, näettekös, elää syömättä; näkymättömyyden kiveä, lapis infernalis, pitävät Intialaiset suussansa sodassa ja ja voittavat aina; sanalla sanoen: tuskin mitään salaisuutta on enää olemassa luonnossa. Kemia on keksinyt aineiden sekoituksia, joista saadaan niin hienoa kaasua, että se painaa kaksi miljonaa kertaa vähemmän kuin ilma, jota hengitämme, ja kun sitä pannaan ilmapalloon, niin saattaa taa tällä matkustaa maailman avaruudessa sukkelammasti kuin salama ja lentää mihin mieli tekee. Ja uskoisitteko, pojat? minä tunnen tämmöisen sekoituksen, ja jos tahdotte, niin voin teidät viedä vaikka kuuhun. —

Näin Puhui Jooseppi, ja Quibus ja Cibus häntä tosin kuultelivat erinomaisella mielihyvällä, mutta nauroivat myöskin oikein sydämensä pohjasta. Armelivat kai Joosepin panevan omiansa. Mutta Crispinus, joka jo oli heikonlainen, ei nauranut ollenkaan, kuulteli vain hartaasti Joosepin kertomuksia ja puheita. Ja Crispinukselta olenkin saanut kuulla koko tämän kertomuksen. Ja ihka todeksi hän sitä väitti. Enkä usko että Crispinus, jonka varsin hyvin tunnen, olisi laskenut valheita minulle, joka vieläkin olen hänen hartahin ystämänsä; — muille hän ehkä joskus on vähän pannut omiansa, mutt’ei mulle. — Seuraan tästälähin siis, niin tarkasti kuin muistan, Crispinuksen kertomusta.

No, kuuntelivat pojat siinä nyt Joosepin puhetta hyvinkin myöhään, mutta lopuksi lausui oppinut apteekarin-kokelas: — Ei, hyvät pojat, nyt saatte mennä leivolle, ja olkaa te, Quibus ja Cibus, hiljaa nyt ja antakaa Crispinuksen nukkua rauhassa. Hyvästi, Crispinus! huomenna tuon sinulle uusia rohtoja, jotta pian paranet, ja Quibuksen ja Cibuksen vien minä keksimälläni ilmapallolla kuuhun. Hyvästi! — Ja niin [s. 97] hän meni. Ja Quibus ja Cibus lähtivät, yhä vielä nauraen Joosepin juttuja, mummon kamariin illalliselle, mutta Crispinus pian nukkui, maistamattakaan ruokaa.



Toinen luku.

Seuraavana päivänä tuli Jooseppi jo aamusella poikien luo, tuoden Crispinukselle uusia rohtoja. Jooseppikin oli saanut luvan apteekista koko päiväksi, sanoi hän, ollakseen Crispinuksen luuna huvittamassa tätä. Ja Crispinukselle annettiin nyt rohtoja, mutta kovin ne lienevät pahalta maistuneet, koska poika parta melkein oli läkähtyä, saatuaan ne kurkustaan läpi.

— No, lähdetäänkö nyt kuuhun? — kysyi hetken perästä Cibus nauraen Joosepilta, heidän istuessaan siinä tuoleilla Crispinuksen sängyn vieressä. Quibus puolestaan puhdisteli luistimiansa, sillä olipa tän’yonä tullut kaupungin lahdelle ensimäinen jää.

Mutta Jooseppi sanoi: — Lähdetään vain, lähdetään. Ja jos tahdotte tietää millä tavoin minä sinne ai’on teidät viedä, niin kuulkaa nyt. Ymmärtääksenne kuitenkin selityksiäni täytyisi teidän osata fysiikkaa ja kemiaa, joita minä apteekissa opiskelen, mutta kun niitä ette osaa, niin on vähän vaikea selittää teille asiaa. Arvaatte ehkä kuitenkin, että fysiikassa ja kemiassa käytetään paljon algebraa ja muuta matemaatiikkaa, ja algebran avulla voidaan laskea kuinka monta fysikaalista ja kemiallista luonnon voimaa tarvitsemme, saadaksemme kokoon tuommoisen kummallisen kaasun, josta jo eilen puhuin, Muiden matemaatillisten tieteiden avulla, joita ette tunne nimeksikään, lasketaan taas mitkä luonnonvoimat tässä voivat tulla kysymykseen. [s. 98]Näin puhui Jooseppi ja oli hyvin innoissaan tai oli ainakin olevinansa. Ja nyt otti hän taskustaan kaksi paperipalaa ja kysyi Quibukselta:

— Kuules, Quibus, ethän sinä vielä ole lukenut algebraa?

— En ensinkään, neljännellä luokallahan sitä vasta aloitetaan — vastasi Quibus, hieroen tuhkaan pistämällänsä villalapulla luistimiaan.

— No hyvä — alkoi Jooseppi taas — sitten ei Cibuskaan tiedä algebrasta mitään ja Crispinus tietysti vielä vähemmin. Katsokaas nyt tätä lappua, tässä on algebraa, ja siinä olen minä laskenut kuinka monta luonnonvoimaa me tarvitsemme. Katsos, Crispinus!, — ja Jooseppi ojensi Crispinukselle paperipalan, jossa oli seuraava oppinut lasku: (Crispinuksen papereista olen sen sittemmin saanut ja tähän kopioinnut.)

Kaava1.png

— Ja tässä on toinen laskuni, josta olen saanut tietää mitä luonnonvoimia tarvitsemme — jatkoi Jooseppi, ojentaen Crispinukselle toisenkin paperipalan, josta myös sittemmin olen kopioinnut tämän kaavion:

Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille, s. 106, kaava2.png
[s. 99]Voi, voi, kuinka se Jooseppi sentään oli oppinut.

Näistä laskuista eivät tietysti kortteerikumppanukset ymmärtäneet tuon enempää, enkä niitä minäkään ymmärrä, en vielä tänä päivänäkään. Mutta Jooseppi ne selitti.

— Ensimäisestä laskusta — lausui hän — käy selväksi, että puheenalaisen kaasun valmistamiseen tarvitaan yhdeksänkymmentäyhdeksän luonnonvoimaa, ja toisesta selvenee mitkä nämä voimat ovat. Tarvitaan, näetten, siihen kaasuun nyt yhdeksänkymmentäyhdeksän ainetta, pääasiallisesti kaliumia, alkalia, jodkaliumia, magnesiumia, happia, tukohappoa, tukokaasua, vetyä, potaskaa ja tervaa. Toisia en huoli luetellakaan, koska ette ainakaan tuntisi niiden nimiä, joita tiedetään ainoastaan apteekissa. Mutta olkaa huoleti, minä nämä kaikki hankin, ja sitte todellakin saatte matkustaa kanssani kuuhun.

— No, mutta mistä saadaan siiten itse ilmapallo, johon ai’ot tuon kaasusi panna? — kysyi nauraen Cibus.

— Sen minä laitan jäästä. Mennään, näetten, tuonne lahdelle vain, joka nyt on jäätyneenä — ja jää ei ole muuta kuin hyytynyttä vettä, aqva fluviatilis, — hakkaan kirveellä siitä irti viiden sylen levyisen ja viiden sylen pituisen lohkareen ja voitelen sitä hetken aikaa eräällä pehmittävällä nesteellä, jonka nimi on apteekissa aqva vitæ, niin muodostuu jäälohkare varsin pian aivan pallonkaltaiseksi onteloksi pulloksi, ja siihen minä kaasuni panen.

Quibus ja Cibus nauroivat kovasti. Mutta Crispinus kuulteli niin tarkasti, kuin hänen heikot voimansa sallivat, Joosepin selityksiä. Nyt tahtoi hänelle Jooseppi antaa rohtoja taas, mutta kovin pani Crispinus vastaan ja pyysi vain että Jooseppi kertoisi enemmän kummallisesta ilmapallostaan. Ja mielellään olisi hänkin tahtonut olla osallisena tuossa kummallisessa ilmapalloretkessä, jonka viisas Jooseppi Quibukselle ja Cibukselle lupasi. [s. 100]— No, no, Crispinus — sanoi Jooseppi — ethän sinä saata tulla mukaamme, kun olet kipeänä, mutta jos nyt kerrassaan nielaset lusikallisen rohtoja, niin olet kai pian terveenä, ehkä iltapäivällä jo, ja saat kun saatkin tulla mukanamme. Saas tästä nyt!

Crispinus oli hyvin heikko jo, mutta Joosepin lupaus elähytti häntä niin, että kerrassaankin nielasi koko lusikallisen rohtoja, vaikka kovin poika parka irvisteli.

— Kas se oli oikein, Crispinus, — sanoi Jooseppi —, nyt pian paranet, ja sitten lähdetään retkellemme: Lupaamme odottaa sinua. Nuku nyt hetken aikaa, niin lähdemme Quibus, Cibus ja minä lahdelle hakkaamaan suurta jäälohkaretta ilmapalloksi.

Ja näin haastaen lähti Jooseppi ulos, ja Quibus ja Cibus häntä seurasivat luistimet kädessä.



Kolmas luku.

Mutta nyt vasta satu oikeastaan alkaakin. Nyt kummia tulee.

Jäi siis Crispinus siihen yksikseen nukkumaan ja pian hän nukkuikin. Hetkisen kuluttua tuli vanha mummo sisään ja katseli nukkuvaa poikaa ja pudisteli päätänsä. Arveli kai että poika oli hyvinkin kipeä. Mutta mummo erehtyi. Pari tuntia nukuttuansa heräsi Crispinus — niin hän mulle on kertonut — ja oli ihan terveenä. Joosepin tuomilla rohdoilla oli ollut hyvä vaikutus.

Ja nyt Jooseppi, Quibus ja Cibus palasivat luistinjäältä, ja Jooseppi kertoi, että hänen ilmapallonsa jo oli valmis. Tätä kyllä Crispinus ensimmältä vähän ihmetteli, mutta noustuaan vuoteeltaan katseli hän ulos pihalle, ja siellä jo [s. 101]totta maar’ olikin hyvin kummallinen pallo, melkein kananmunan muotoinen. Mutta se oli suuri, niin suuri, että sen sisään varsin hyvin sopivat seisomaan kaikki neljä poikaa, Jooseppikin, vaikka oli jo melkein aika mies. Pallo oli, kuten Jooseppi väitti, yhden sylen ja viidentoista millimeeterin korkuinen ja 2/3 sylen kahdeksan millimeeterin levyinen. Ja se oli jäästä, kirkkaasta jäästä tehty ja ihan läpinäkyvä, aivan siis suuren lasimunan kaltainen. Varmaan sitä muut, jotka eivät asia tunteneet, lasiksi luulivatkin.

— Tuossa on nyt keksimäni ilmapallo, jonka olen laatinut pehmittämällä suurta jäälevyä tuolla mainiolla aqva vitæ-nesteellä. Nyt käväsen apteekissa noutamassa nuo 99 luonnonvoimaa, jotka mulla jo on valmiina suuren matkakirstuni sisässä. No, saattepa kohta nähdä; en huoli teille kaikkea selittää, koska ette kuitenkaan syvämielisimpiä tieteitä ymmärrä. Pukekaa päällenne, pojat, nyt vain, ja pistäkää voileipiä taskuihinne, niin kohta olemme valmiit lähtemään. Ja sinä Crispinus, pue hyvin huolellisesti, ett’et vilustu matkalla, kun vasta olet taudista parannut.

Näin puhuen pyörähti Jooseppi nlos, ja Quibus, Cibus ja Crispinus pukivat päällensä lämpimimmät vaatteet, mitä heillä oli. Crispinus oli äskettäin saanut pienet lammasnahkaiset turkit, ja nekös nyt sopivat varsin hyvin; karvalakkiaan hän ei myöskään unohtanut. Quibuksella oli jo oma haulipyssy, ja sen hän päätti ottaa mukaan; mutta kun Cibus sen kuuli, juoksi hän ulos ja palasi parin minuutin perästä takaisin myöskin varustettuna pyssyllä, missä lienee käynyt lainaamassa. Crispinuksella oli oma kaaripyssy, ja siihen hän puolestansa tyytyi; nuolia hällä myöskin oli vielä tallella kesästä asti. Kävivät sitten pojat mummolta pyytämään voileipiä, joita mummo antoikin koko joukon, ja niin he [s. 102]olivat valmiit lähtemään kummalliselle retkellensä. Mummolle sanoivat hartaat jäähyväiset ja lupasivat pian tulla takaisin.

— Eihän siinä kauvan viivy kuussa käydä, kun salaman nopeudella kulkemaan tulemme — arveli Crispinus ja lohdutteli mummo parkaa, joka sanoi kovin ikävöivänsä poikia, jos kauvan olisivat poissa.

Mutta nyt palasi jo Jooseppi apteekista, kantaen suurenlaista kirstua, ja sitä avaamalla hän nyt sanoi saavansa tuota kummallista kaasua, jota tarvitsisi sanoaksensa ilmapalloaan nousemaan. Pyssy oli Joosepilla niin ikään, ja sitä hän piti selässään kuin metsästäjä ainakin. Ja nyt otti Jooseppi puukkonsa, joka hällä aina riippui vyössä, ja leikkasi sillä jääpallon seinästä kyynärän levyisen ja kyynärän pituisen levyn, ja siten oli ovi valmis. Sitten nouti hän puuliiteristä kahdeksan laudan-päätä, kiinnitti ne luultavasti jonkun salaisen liiman avulla hyvin taitavasti pullon sisäpuoliseen seinään istuimiksi matkustajille, niin että laudanpäät yhdessä muodostivat ympäri koko pallon kulkevan penkin. Sitten nosti hän kaasukirstunsa myöskin pallon sisään ja asetti sen keskelle pohjaa. Ja nyt käski hän kortterikumppanustenkin astua palloon. Niin tekivätkin nämä ja istuivat heti penkille. Ja kummallista oli, ett’ei Quibus eikä Cibus enää ollenkaan nauranut Joosepin hankkeita tänään, vaikka eilen niin kovasti olivat nauraneet hänen juttujansa. Päin vastoin hekin näkyivät ymmärtävän, että tässä nyt oli täysi todenteko käsissä.

No, olivat jo kaikki neljä poikaa tämän omituisen ilmapallon sisässä. Ja nyt sovitti Jooseppi levyn, jonka äsken oli seinästä leikannut, jälleen kiinni tähän, — ties mitä liimaa taas lienee käyttänyt, ehkä aqva vitæ-nestettänsä. Ja siinä istuivat nyt pojat umpinaisessa pallossa aivan kuin neljä kananpoikaa yhdessä munassa. Kovin uteliaina [s. 103]odottivatQuibus, Cibus ja Crispinus lähtöä ja pelkäsivät vain että, ennenkun kerjettäisiin matkalle, rehtori saattaisi tulla ja kieltää koko retken. Varsinkin oli Crispinus kovin innossansa, ja oikein hänen silmänsä kiilsivät uteliaisuudesta, kun Jooseppi viimein otti kirstun-avaimen taskustansa ja pisti sen avaimen reikään, sanoessaan: — Nyt, nyt kohta lennämme ylös ilmaan.


Neljäs luku.

Mutta vielä vartoi Jooseppi muutaman minuutin, ennenkun kirstunsa avasi. — Katsokaa nyt ympärillenne, hyvät pojat, — lausui hän —, ennenkun tämän matoisen maapallon päältä eroamme, ja lähtiessämme lentoon heiluttakaa lakkianne ilmassa ja huutakaa: hurraa! kolme kertaa oikein lujasti.

Ja mitäs ollakkaan! Jo väänsi Jooseppi avainta rei’ässä, kirstun kansi lensi auki, ja — Quibus, Cibus, Crispinus ja Jooseppi olivat jo hyvän matkaa ilmojen avaruudessa, uskokaa pois!

— Hurraa! Hurraa! Hurraa! — huusivat he täyttä kurkkua ja heiluttivat lakkejansa. Ja pyssyt oli heillä kaikilla nyt kainalossa, että lähtö näyttäisi komeammalta.

No, semmoista voimakasta kaasua siinä Joosepin kirstussa oli, ja kyllä lienee ollut äärettömän paljon keveämpää kuin ilma, jota hengitämme, koska niin julmaa kyytiä poikia ylöspäin kuljetti. Eikä se haissut pahaltakaan, niinkuin tavallisesti kaikki muut kaasut; tervan haju ehkä hieman pisti nenään vain, on Crispinus mulle kertonut.

Mutta tarkastakaamme nyt hieman kumppanuksiamme tuossa heidän purjehtiessaan pois tämän maan päältä. He ovat tulleet jo kauvas, kauvas ylös ilmaan, ja Kokkolan [s. 104]kaupunkia tuskin enää näkyykään, vähän osapuita vain. Hiih, kuinka sitä mennään! Siinä istuvat pojat jäisessä pallossa ja katselevat ympärilleen ja ylöspäin ja alaspäin. Ja niin mukava on pallosta katsoa, kun kaikkialle näkee ilman estettä. Tuntuu pojille melkein siltä kuin ihan vapaassa ilmassa liitelisivät vain, itse pallo kun, näet, pelkkää läpinäkyvää ja siis melkein näkymätöntä jäätä on. Ja varmaan pojat maasta-katsojallekin näkyvät ihan vapaina ilmassa ylöspäin kulkevan, kun itse palloa ei voi eroittaakaan.

— Kyllä tämä on hyvin tavatonta matkustamista, oikein minua kamoittaa, — sanoi hetken perästä Cibus.

— Ja vieläkin enemmän tulee sinua kamoittamaan, — vastasi Jooseppi — äläppäs hätäile noin.

Mutta yht’äkkiä nousevat pojat kaikki seisomaan. Hyvin korkealla kun näet oltiin jo, ja kaupungista kun enää näkyi ainoastaan vähän huoneiden kattoja ja takantorvia ja kirkontornia haamoittavan, silloin ilmestyi keskelle ilmakehää hyvin merkillinen otus. Ja sitä nyt pojat katselemaan nousevat. Huuh! Tuossa tulee se suhisten ja vinkuen kuin tuuli. Ihan tulipunainen on se ja säkeniä siitä lähtee, niin että silmät häikäistä on. Muodoltaan on se melkein kuin kylpyvasta tai luuta; pitkä hajanainen tulipyrstö, jonka nuppuna loistava tähti on.

— Se on pyrstötähti — selittää Jooseppi — ja erään semmoisen olette ennenkin nähneet, kolme vuotta takaperin jo.

Niin olikin asian laita. Kaikki kolme muistivat varsin hyvin sitä suurta kaunista pyrstötähteä, joka oli näkyvissä vuonna 1859. Olikohan tämä nyt, joka poikien ilmapalloa läheni, sama tähti? Sitä ei voinut Jooseppi selittää enkä minäkään sitä tiedä. — Mutta nyt tulee säkenöitsevä taivaankappale yhä lähemmäs. Ja suurenemistaan se suurenee ja yhä kirkkaampana loistaa. Suhina, joka sen kovasta [s. 105]vauhdista lähtee, on jo niin hirmittävää, että korvat siitä haljeta ovat. Tuskin kuulee enää toinen mitä toinen puhuu.

— Herra hallitkoon! — huudahtaa siinä Cibus, — Se tulee meidän päällemme!

Ja totta maar’ näyttikin siltä. Palava tähti kiiti kauhealla vauhdilla suoraan poikien palloa kohden, ja jo näkyi se olevan ainoastaan parin virstan päässä pojista. Tulisia säkeniä lennätti se joukottain edellensä, ja pian on ilmapallo ikääskuin sakeassa tulituiskussa. Poikien tila rupeaa käymään arveluttavaksi.

— Taivas meitä varjelkoon! — huudahtaa Quibus; — jos joudumme ihan tuon kamalan tähden pyrstöön, niin sulaa jääpallomme vedeksi, ja me putoamme alas maan päälle kuin kivet.

— Voi! Voi! Voi! Jooseppi, Jooseppi, mihin olet meidät vienyt?! — huusivat Cibus ja Crispinus yhdestä suusta.

Mutta Jooseppi istui istuimellansa tyynenä kun puntari, huolimatta mistään. Katsoa ihmetteli vain hehkuvaa pyrstötähteä ja tuon tuostakin kaasu-arkkuansa tarkasteli, vetäen suutansa muiluun.

Mutta yhä lähemmälle palloa etenee palava tähti ja yhä sakeammaksi käy tulituisku, joka siitä lähtee.

— Jooseppi! Jooseppi! — huutavat nyt sekä Cibus, Crispinus että Quibuskin minkä kurkustaan saavat — auta meitä, auta meitä. Herran tähden!

Mutta jo on räiske ja ritinä ja suhina ja pauhina tuosta tuimasta taivaankappaleesta niin kovaa, ett’ei ollenkaan enää voi eroittaa toisen sanoja. — Ja nyt, nyt! Nyt ollaan pyrstötähdessä kiinni. Valo, joka siitä lähtee, on niin terävää, että silmät soentaa, jos ei ummista niitä.


[s. 106]


Viides luku.

Kortterikumppanukset siis ummistivat silmänsä ja pistivät sormensa korviin. Ei tuota juljennut katsella eikä kuulla. Mutta vähän ajan perästä rupee jo ryske ja pauhina hiljenemään, ja jo avaavat pojat silmänsä. On kuljettu ihan tuon tulisen taivaankappaleen pyörstön läpi, ja tuolla se jo lentää hyvän matkaa pallosta poispäin.

Vaara on ohitse. Pojat katselevat hämmästyksissään milloin omaa ilmapalloansa, milloin poistuvaa pyrstötähteä, ja syvä huojennuksen huokaus pääsee heidän rinnoistaan. Jo voi kuulla toisen puhettakin, ja siitäkös nyt pakinoidaan ohitsemenneestä vaarasta!

— Herranen aika! — huudahtaa Cibus, — kaikissa näiss’ ollaan!

— Sanoi pässi kun päätä leikattiin, — lisää Jooseppi.

— Eikä olekkaan jääpallomme sulanut, vaikka selvän tulen halki kävi.

— Hm! poikaseni — viisastelee Jooseppi, — ei minun palloni niin vähillä sula.

— Mutta sulaahan jää tulessa, tiedän mä, — muistuttaa Quibus.

— Sulaa kyllä, mutta tämä pallo, katsos, on sekä ulkoa että sisältä karaistu aqva vitæ-nesteellä, ja sen tähden ei se sula.

aqva vitæ? — muistuttelee Cibus, — sehän merkitsisi elämän vettä, eikös niin Quibus?

— Aivan niin, — vakuuttaa tämä.

— No, mutta jos olet voidellut palloasi jonkinlaisella vedellä, Jooseppi, niin eihän se siitä kestävämmäksi ole tullut.

— Ompa niinkin — väittää Jooseppi, mutta sinä et sitä asiaa ymmärrä. [s. 107]— En, en ymmärrä mitä tuo aqva vitæ’si oikeastaan on.

— Ja Jumala suokoon, ett’et sitä koskaan tule ymmärtämään! — sanoo Jooseppi.

— No, oli nyt miten oli, — puuttuu Crispinuskin puheesen, — mutta hauskaa kuitenkin on liehua näin taivaan ja maan välillä.

— Kun ei noita pyrstötähtiä vain olisi — arvelee Cibus.

— Mutta mihinkähän tässä nyt viimein tullaan? — kysäisee Quibus, — tulemmekohan todellakin kuuhun?

— Sinne pitää ponnistaa, — vastaa Jooseppi.

— Mutta kuules, Jooseppi, — muistuttaa Quibus, — olen kuullut puhuttavan, vaikk’en sitä vielä ole kirjasta lukenut, että se ilmakehä, joka ympäröipi meidän maapalloamme, ei ulotukkaan kuin noin pari penikulmaa maapinnasta ylöspäin, sekä että siellä sitten tulee vielä hienompaa ainetta, jossa eivät ilmapallotkaan enää pääse kulkemaan. Onko se totta?

— Ihan totta, — vastaa Jooseppi — ja me olemme jo aikoja sitten maan ilmakehästä poissa.

Katselivat pojat nyt allensa. Ja voi mikä näky! Maapallo vielä oli varsin hyvin näkyvissä, mutta Kokkolan kaupunkia ei enää voinut ensinkään eroittaa. Sitä vastoin saivat pojat kerrassaankin nähdä koko Suomenmaan ja Pohjanlahden ja Suomenlahden ja Laatokan, ja vähitellen leveni heidän silmiensä piiriin Ruotsinmaa ja Norjan ja Tanskanmaa ja Venäjäkin, sitten Saksanmaa, sitten Franskan ja Italian maat ja niin edespäin, viimein koko Euroopa kerrassaankin, ja kaikki aivan niin selvästi kuin kartassa vain. Sitä oli hauska katsella ja siinä voi oppia paljo maantiedettä jos tahtoi. Ja vihoviimein selveni pohjois-osa Aasiaa ja pohjois-osa Amerikaakin heidän allansa, ja Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren rajat tulivat aivan selvasti näkyviin. [s. 108]Hauskaa, hyvin hauskaa, vaikka tietysti kovin outoa ja vähä kamalaakin oli tuota kaikkea katsella.

Mutta heidän hetken aikaa ihmeteltyänsä mitä näkeä saivat, kysyi taas Quibus:

— No mutta, Jooseppi, — jos me nyt olemme maan ilmakehästä poissa jo, silloinhan olemme tuossa hienossa aineessa, joka on keveämpää kuin ilma, ja eihän siinä mikään ilmapallo pysy.

— Mutta minun pysyy, — sanoi Jooseppi vain, tyvenenä yhä kuin pata ässä.

— Selitä se meille!

— No, jos ymmärtäisitte, — alkoi Jooseppi. Katsokaas, tuon aineen nimi, joka on maan ilmakehän yläpuolella ja koko maailman avaruuden täyttää, on eeteri, eikä siinä tosiaankaan ole kukaan ihminen kulkenut ennen meitä (kortterikumppanusten silmät käyvät aivan ammoilleen). Mutta asian laita on se, että minä tästä arkustani aina tavan takaa, teidän huomaamatta, olen päästänyt irti kaasua, joka on keveämpää kuin eeteri, ja sentähden olemme me pystyneet purjehtimaan maan ilmakehän yläpuolella. Ymmärrätteto nyt?

— Varsin hyvin, — vastasivat pojat, — onko sulla sitä tuossa pöhöttyneessä pussissa, jota on arkun pohjalla?

— Siinä juuri, — vastasi Jooseppi.

Moinen paisunut pussi olikin Joosepilla arkussaan.

— Ja uskokaa pois, pojat, — jatkoi oppinut apteekin oppipoika — vaikka eeteri on niin keveää, että sitä tuskin on olemassakaan, niin on minun pussissani oleva kaasu vielä sitäkin keveämpi, hm! melkein kuin kukkasen tuoksu.

— Hoho! — sanoi Cibus — älä sentään pane omiasi.

— No, miten me sitten pääsisimme eeterissä kulkemaan? — muistutti Jooseppi, ikääskuin vähän pahoillansa Cibuksen epäileväisyydestä. [s. 109]— Multa kuules. Jooseppi, — uskalsi kuitenkin Quibus huomauttaa, — olen kuullut sanottavan myöskin, että maapallolla on semmoinen vetovoima, että se vetaä luokseen kaikki kappaleet, jotka sen vetovoiman kehän sisässä ovat. Emmekö me siis olisikaan enää maan vetovoiman alaisina?

— Olemme kyllä — selitti Jooseppi — mutta toiselta puolen vetää myöskin kuu puolellensa, ja nyt tällä hetkellä juuri vetävät maa ja kuu meistä kissanhäntää.

Kaikki rupesivat nauramaan.

— Saa nähdä kumpiko voittaa, — lausui Crisuiuus.

— Katsokaas, asian laita on se — alkoi taas Jooseppi, — että kuussa ei ole ollenkaan aqva vitæ-nestettä, mutta sijaan hyvin paljo, jotka sitä haluavat, ja koska nyt, kuten tiedätte, jääpallomme on voideltu tällä nesteellä, niin vetävät ne kuussa nyt oikein tarmonsa takaa saadakseen palloamme sinne. Maan päällä sitä vastoin on aqva vitæ-nestettä. Jumala paratkoon, aivan yltäkyllin.

— Hm! Hm! Kyllä ymmärrämme — vastasivat pojat, — mutta ketkä siellä vetämät?

— Kaikki ihmiset — vastasi Jooseppi.

— Sinä siis oikein toden teolla uskot, että kuussa on ihmisiä? — lausui Cibus.

— Saatpas nähdä — vastasi Jooseppi vain.

Mutta poikien näin jutellessa oli taas jo kuljettu pitkät matkat maailman avaruudessa, niin että heille oli tullut nälkä; jonkatähden voileivät otettiin esille. Ja voi, kuinka ne nyt maistuivatkin täällä ylä-ilmoissa! Pojat söivät kerrassaankin taskunsa tyhjiksi. Mutta olipa myöskin ruvennut hämärtämään jo, ja tämä vähän ensimmältä poikia kamoksutti, sillä kolkkoahan olisi viettää yönsä näin taivaan ja maan välillä ihka pimeässä, varsinkin jos ei taivas pysyisi selkeänä, jotta olisi apua tähdistä ja kuun valosta. [s. 110]— Mutta eiköhän kuuta jo pitäisi näkymän? — kysyi Crispinus.

— Kunhan vähä vielä pimenee, niin kyllä sen näemme, vakuutti Jooseppi.

No, kuljettiin taas hetken aikaa, niin jo rupesikin sineydessä haahmoittamaan kauhean suuri valoisa ympyrä. Oli kuin suurin kirkko. Ja jo rupee se näkymään yhä selvemmästi.

— Siinä on nyt kuu! — selitti Jooseppi.

— Herran tähden! Tuoko on kuu? noin kauhean suurena! Voi taivas! — huudahti ihmetellen Cibus. — Onhan suurempi kuin Kokkolan kirkko.

— Kuin koko Kokkolan kaupunki! — vakuutti Jooseppi.

— Voi herranen aika! — huusi Crispinuskin.

Ja kyllä se oli kuu, jota kohden seikkailijamme nyt täyttä vauhtia etenivät. Pian on se suuruudeltaan kuin kolme Kokkolan kirkkoa vieretysten, pian vieläkin suurempi ja pian sittenkin suurempi, ja nyt on se jo suurempi kuin koko Kokkolan kaupunki.

— Enkös minä sitä sanonut?! — riemuitsi Jooseppi.

Nyt eivät pojat enää mitään muuta tehneet kuin kuuta katsoivat vain. Suut levällään ja silmät selällään seisoivat siinä tuijottaen mahtavan yön kuningatarta, — runollisesti puhuakseni.

Ja nyt, nyt! Nyt kavahtakaa, pojat! Ei ole varmaankaan enää monta minuutia ennenkun kopsahtaa. Kappaleen matkaa vielä, pari kolme Venäjän virstaa ehkä, niin jo olette perillä.

— Mutta, hyvä Jumala! — huudahtaa siinä vielä Quibus, — jos pallomme nyt täyttä vauhtiansa romahtaa kuun kylkeen, niin särkyy se, kun särkyykin, ja miten sitten pääsemme pois? [s. 111]—Pois-pääsystä ei mitään hätää, — vastasi Jooseppi — sillä pianhan minä rakennan uudenkin tämmöisen ilmapallon, jos tämä särkyy, mutta tosin mua hieman arveluttaa tuo yhteen-törmäys kuun kanssa kuitenkin, sen puolesta näetten, että me kaikki siinä saatamme mennä ihan murskaksi, jott’ei meistä jää kynnetkään eheiksi; ja jos niin hullusti sattuisi käymään, silloin meidän todellakin on vähän vaikeampi päästä sieltä pois. Multa älkää nyt hätäilkö ennen aikojanne. Ei vielä mitään hätää. Ja katsokaas nyt, nyt olemme kohta perillä. Nyt on se jo yhtä suuri kuiu koko Vaasan lääni!

Mutta ei vielä varsin oltu perillä. Vielä saivat pojat sykkivin sydämin vartoa kokonaista kymmenen minuutia. Ja ne oli hyvin tuskalliset hetket. Vapisivat kovin kortterikumppanukset pelosta ja tuskasta. Ei siinä ollut aikaa eikä haluakaan katsella kaikkia mitä kuun pinnasta näkyi. Maat ja meret, vuoret ja metsät tulivat ikääskuin yhtenä sekasotkuna vain poikia vastaan. Oikein hämysti, näet, heidän silmiään siinä levottomuudessa. Mutta nyt! — — — Nyt!

— Ummistakaa silmänne! — huusi Jooseppi.



Kuudes luku.

Pojat ummistivat silmänsä. Ja nyt juuri! — — — Ratsh! hili! hili! kling! Tuhansina palasina makasi Joosepin keksimä jäinen ilmapallo keskellä erään pienen kaupungin toria kuussa. Pojat olivat menneet tainnoksiin. Ja siinä he lepäävät nyt tietämättä tästä maailmasta tuon enempää. Kaasu-arkkukin makaa nurin narin maassa, ja kaikki Joosepin tavarat ovat lentäneet sinne tänne.

Kuuu asukkaita on kokoontunut suuri joukko seitkailijaimme ympärille, mutta he eivät näy näistä itsistä juuri suurta [s. 112]lukua pitävän. Sitä vastoin poimivat he torilta hyvin huolellisesti särkyneen jääpallon palasia ja pistelevät niitä suuhunsa ja imevät oikein ahnaasti ja ovat iloiset. Kummalliset ihmiset! — imeä jääpalasia! Mutta kas kun näitä olikin voideltu aqva vitæ-nesteellä, jota kuun asujamilla, Joosepin kertomuksesta päättäen, ei olekkaan.

Mutta kumppanustemme maatessa tuossa kuun-kaupungin torilla tainnoksissaan, katselkaamme hetken aikaa noita kuun asukkaita. Minkälaisiksi heitä luulette? Ja ensiksikin: uskottekohan edes, että kuussa asukkaita on? Tähtitiede meidän päivinämme väittää, ett’ei siellä ole niin elävää itikkaa, ett’eikä siellä mikään saatakkaan elää, kun muka kuun ympärillä ei ole mitään ilmakehää, josta luontokappaleet voisivat hengittää. Ja hyvin mahdollista on, että tiedemiehet ovatkin oikeassa; ehkä onkin aivan autio ja tyhjä nyt, niinkuin maapallokin ennen luomisen alkua; — en ensinkään tahdo vastustaa aikamme tiedemiehiä. Mutta tiedänpä toiselta puolen, että ainakin vielä vuonna 1862 kuu oli asuttuna — yhtä hyvin kuin maapallokin — ja silloiset tiedemiehetkin sen tunnustivat. Se tietysti ei ole näiden eikä minunkaan syy, jos ilmakehä ja ihmiset 1862 vuoden perästä ovat kuusta kadonneet. Pää-asia on, että Joosepin, Quibuksen, Cibuksen ja Crispinuksen siellä käydessä sekä ihmisiä että itikoita kuussa oli. Jos en luottaisikaan 1862 vuoden tähtitiedemiesten väitöksiin, niin uskon ainakin Crispinuksen kertomusta. — Mutta kyllä nuo ihmiset vähän toisellaisia olivat kuin me täällä tämän matoisen maapallon päällä. Ensiksikin pisti heti silmiin seikka, että heillä kaikilla oli häntä, aivan kuin koirilla ja apinoilla. Ja kovin he olivat pieniä. Suurin jättiläinen siellä oli ehkä kyynärän pituinen, ja lapset olivat kuin lasten nukkivauvat meillä. Niin on mulle Crispinus kertonut. Heidän kaupunkinsa olivat rakennetut melkein samaan malliin kuin kaupungit maan päälläkin, [s. 113]paitsi että talot tietysti olivat ainakin puolta pienemmät kuin meidän talorakennuksemme. Muuten olivat olot koko kuussa joteskin samallaiset kuin maalliset olomme pienillä poikkeuksilla kuitenkin, josta alempana puhun. Maata ja vettä, maaseutuja ja kaupunkeja oli sekaisin, aivan niinkuin täälläkin. Ihmis-asunnot olivat sisustetut joteskin samaan tapaan kuin meidän. Puutarhoja oli tiheämmässä kuin täällä, ja asukkailla oli tapana viettää iltapäivänsä näissä sillä tavoin, että riippuivat puiden oksissa hännästä kiinni. Siitä kai on tuo vanha harhaluulo syntynyt, että kuun asukkaat käyvät pää alaspäin ja jalat ylöspäin.

Mutta palatkaamme nyt retkeilijöihimme. Maattuansa noin Puoli tuntia täysissä tainnoksissa heräsivät nämä kaikki yht’aikaa ja katsoivat kummastellen ympärillensä.

— Missä mä olen? — huusivat kaikki kuin yhdestä suusta. Mutta pian rupesi muisti selvenemään, ja Jooseppi lausui:

— Voi, hyvät pojat! täällä ollaan nyt, kun ollaankin, kuussa. —

Pojat nousivat seisaalle ja hieroivat hellääviä jäseniään, vaikk’ei kukaan sentään äskeisessä romahduksessa ollut mitään pahempia vammoja saanut.

— Mihin nyt joudutaan? — kysyi Quibus.

— Kysytään ensiksi kestikievaria — vastasi Jooseppi, — jotta saisimme vähän ruokaa. Mulla ainakin on aika lailla nälkä. Mutta kas tuossa on kirstuni — lisäsi hän hetken perästä, huomatessaan kaasukirstunsa, joka Pohja ylöspäin makasi torilla; — siinä oli mulla vähän ruokaa.

Jooseppi kävi ja käänsi kirstunsa oikein, mutta kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Ihan tyhjä oli poika paran matka-arkku. [s. 114]— Ei, kyllä meidän täytyy etsiä kestikievari — sanoi Jooseppi, tappionsa huomattuaan. Kysytään tietä sinne; onhan täällä ihmisiä.

— Nuoko nyt kuun ihmisiä ovat? — kysyi Crispinus, ihmetyksellä katsellen hännäkkäitä kuun asujamia, joita nyt rupesi kokoontumaan oikein miehissä kumppanustemme ympärille. — Lapsiahan he ovat kaikki.

— Ei, poikaseni, kyllä he ovat aika-ihmisiä — vastasi Jooseppi, — ei täällä sen parempia olekkaan. — Ja samassa lähestyi hän pisintä kuun-miestä joukossa, lausuen:

— Kuulkaas, hyvä herra, neuvokaappa meitä kestikievariin.

Mutta kuulaiset seisoivat siinä vain töllistellen ympärillä eikä mies vastannut mitään.

— Ettekö ymmärrä mitä minä sanon? — kysyi Jooseppi.

Ei mitään vastausta.

He luultavasti eivät osaa suomea, huomautti Crispinus.

— Aivan oikein, Crispinus, — myönsi Jooseppi, — no puhutaan ruotsia sitten. Kan ni svenska?

Ei mitään vastausta.

— Ei, eivät ymmärrä ruotsiakaan — sanoi tuskastuneena Jooseppi, — mikäs nyt neuvoksi? Quibus, osaatko sinä saksaa?

— En, en minä niin paljo vielä osaa, — vastasi tämä, — olemme lukeneet vasta apuverbeihin asti.

— Mutta minä olen äidiltäni oppinut pari lausetta sekä Saksan että Franskan ja Englanninkin kielestä — kiirehti Cibus kehumaan.

— No, anna tulla sitten kaikki mitä suinkin osaat, — kehoitti Jooseppi. Kysy heiltä nyt mitä hyvänsä.

Cibus alkoi:

Sprechen Sie deutsch? [s. 115]Ei mitään vastausta.

Parlez-vous français?

Ei mitään vastausta.

Do you speak english?

Ei mitään vastausta.

— Ei, ei näy auttavan mikään — lausui nyt Jooseppi, ja hiki rupesi tippumaan hänen otsastaan. — Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun emme edes osaa pyytää itsellemme ruokaa.

— Mutta mitäs jos he puhuisivat latinaa? — arveli Crispinus.

— Kelpaa koettaa, — myönsi Jooseppi, änkötteli sitten hetken aikaa ja kysyi tuolta kuun pisimmältä mieheltä:

Loqverisne linqvam latinam? — — — Olikohan se oikein, Quibus?

Ja Quibus vastasi: — kyllä se kelpas’. — Mutta kuulaiset eivät nytkään vastanneet mitään.

Date nobis cibum (antakaa meille ruokaa), — lausui nyt puolestaan Quibus kuulaisille. Cibus katsoi vihaisesti Quibukseen.

Mutta kaikki oli ihan turhaa. Ei mitään vastausta tullut. Kuussa ei varmaankaan puhuttu mitään ihmiskieltä. Ja kovin rupesi jo pojille tulemaan nälkä. Mutta lopuksi avasi kuitenkin tuo kuun pisin mies suunsa ja lausui:

Tili tingeli-tik tuli-tik Volapük?

— Mitä mustalaiskieltä se oli? — huudahtivat pojat aivan yhdestä suusta. — Ei sitä ymmärrä pappikaan.

Mutta semmoista kieltä kuussa puhuttiin, eivätkä pojat siitä viisastuneet rahtuakaan. Lopulta kuitenkin kokivat he kaikenmoisilla viittauksilla ilmoittaa että tahtoivat ruokaa. Ja jo kuulaiset ymmärsivät ja veivät, kun veivätkin, pojat kestikievariin. Täällä saivat ruokaa, varsin hyvää ruokaa, vaikka [s. 116]tosin hyvin pieniltä lautasilta, ja viimein valmistettiin heille makuusijat — lattialle kuitenkin, sillä koko kuussa ei ollut niin pitkiä sänkyjä, että pojille olisi riittänyt. Ja jo menivätkin sankarimme levolle.



Seitsemäs luku.

Mutta jo pitäisi mun lopettaa tämä satu. Ei olisi aikaa nyt pitemmältä kertoa. Selitän tässä siis lyhyesti vain miten sitten kävi.

Herättyään seuraavana aamuna pyysivät pojat taas ruokaa ja saivatkin sitä. Ja syötyänsä veti Jooseppi esiin liivintaskustaan vanhan Venäjän hopeakolikon, tarjoten sitä maksuksi. Mutta siitä ei kestikievarissa eikä koko kuussa huolittu. Vitattiin, pojille ja puhua lörpötettiin että heidän tuli maksaa aqva vitæ-nesteesen kastetuilla jääpalasilla. Ja kun niitä nyt eivät voineet hankkia — siitä syystä juuri ett’ei aqva vitæ’tta kuussa ollut — pyydettiin että lähtisivät maan päältä noutamaan. Tämän lupasikin Jooseppi, kunhan vain maan päälle pääsisivät.

Miten lienee ollutkaan, niin oppivat pojat hyvin helposti tuota kuun kummallista kieltä, että jo toisen päivän illalla puhuivat sitä joteskin selvästi. Ja nyt tutustuivat pojat vähitellen kuun oloihin, jotka yleensä olivat melkein samankaltaiset kuin maan päällä. Suurin eroitus oli siinä, että kuun naiset olivat miehinä ja miehet naisina, se on: naiset toimittivat kaikki miesten tehtävät ja kävimät pöksyissä, kun sitä vastoin miehet toimittivat naisten töitä ja kävivät hameissa. Eikä tästä hullunkurisesta järjestyksestä sanottu mitään sanottavaa haittaa olevan. Toinen kummallinen tapa oli tuo iltahuvitus puutarhoissa; ja hirveästi pojat [s. 117]nauroivattätä leikkiä: jalat ilmassa ja pää alaspäin kuulaiset siinä puiden oksissa riippuivat, laulaen kummallisia lauluja kummallisella kielellään. Yksi hyvä puoli heidän oloissaan oli se, että siellä puhuttiin ainoastaan yhtä kieltä eikä kouluissakaan tarvinnut vaivata päätänsä oppimalla kaikellaisia ulkomaan kieliä. Hallitusta hoitivat yksinomaisesti naiset, miehiä ei ollut missäkään viroissa. Yleensä miehet näkyivät, poikain mielestä ainakin, hyvin paljon laiskottelevan. Kahvia joivat vain pitkin päivää ja pakinoivat kylän ja kaupungin juttuja. Muuten olivat ihmiset hyväntahtoisia ja sävyisiä. Meidänkin matkustajiamme pidettiin oikein hyvänä.

No, neljä päivää viipyivät pojat kuussa, mutta silloin rupesi jo tekemään mieli takaisin. Mutta kun koko kuussa ei ollut saatavana aqva vitæ-nestettä, jolla olisi voinut uutta jääpalloa karaista, min tapahtui poikien paluumatka sillä tavoin, että he kaikki neljä pantiin suureen umpinaiseen tynnyriin, ja tämä heitettiin hyvällä vauhdilla menemään. Millä keinoin tynnyri oikeastaan ilmassa pysyi ja siinä maata kohden kulki, en voi selittää eikä Jooseppikaan sitä tietänyt, mutta totta vain on, että tynnyrissä pojat sieltä palasivat.

Tynnyri putosi suorastaan Hoangho nimiseen jokeen Kiinan maalla. Kiinalaiset sen huomasivat, vetivät maalle ja aukaisivat; ja pojat astuivat ulos. Yhdessä vilahduksessa vain oli heidän paluumatkansa tapahtunut. Kiinassa olisi pojille tullut kova hätä kynsiin, sillä heillä ei ollut mitään muuta rahaa, jolla olisivat ostaneet ruokaa, kuin tuo Joosepin venäläinen hopeakolikka; mutta Jooseppi keksikin keinon: osti, näet, ruplallaan neljä viisauden kimeä — lapis sapientiæ — ja pitämällä moista taikakalua suussaan saattoivat pojat elää syömättä. Nälkää ei tuntunutkaan. Mutta jo seuraavana päivänä rakensi Jooseppi itselleen uuden ilmapallon jäästä, eräs hyväntahtoinen apteekari lahjoitti hänelle [s. 118]kaikki tarpeelliset ainekset kaasun valmistamiseen, — ja yhden päivän kuluttua lähtivät pojat uudessa jääpallossa takaisin Kokkolaan päin. Jooseppi oppi Kiinassa konstin ohjata palloaan mihin hyvänsä. Matkalla poikkesivat satusankarimme kuitenkin Intian maassa, jossa eräältä vanhalta mummolta saivat lahjaksi näkymättömyyden kiven — lapis infernalis. Ja sitten purjehtivat he pallollaan ihan näkymättöminä suorastaan Kokkolan kaupunkiin. Eikä heitä kenkään nähnyt heidän palatessaan tänne. Ja varsinkin oli hyvä, ett’ei rehtori saanut heidän retkestään mitään vihiä; olisi muuten saattanut käydä hullusti. Oli ilta, kun tulivat, ja kaikki menivät levolle, hiiskumatta kellekään retkestänsä mitään. Ja nyt oli myöskin lupa-aika mennyt ohitse. Seuraavana aamuna menivät Quibus ja Cibus kouluun, mutta Crispinus oli varmaankin vaarallisella retkellä vilustunut, sillä aamulla hänen herätessään sanoi mummo, että hänen yönsä oli ollut kovin rauhaton ja että hän vieläkin oli hyvin kipeä. Ja Crispinuksen täytyi olla makuulla kolme päivää. Joosepin, Quibuksen ja Cibuksen kanssa hän siinä näiden joutohetkinä sitten jutteli merkillisestä matkasta kuuhuu, ja nämä nauroivat täyttä kurkkua. Mutta Crispinus itse ei sitä minään naurun asiana pitänyt, ainoastaan hyvin kummallisena retkenä vain. Ja tähän mä lopetan.


  1. Historiallinen tosi-asia.